Andrew Garve – Minä, Edgar Jessop (1951); Kumpi Meistä (1976); Kolmesta Poikki (1964)

 Kesäkuun Andrew Garve-bloggauksessani harmittelin, ettei hänen laajahkosta tuotannostaan ole suomennettu kuin kuusi teosta. Harmitteluun on nyt toisaalta aihetta entistä enemmän, kun kaikki Garven kirjat on luettu. Kaikki ”Samsonin Arvoitusta” lukuunottamatta jättivät positiivisen tunnelman. Toisaalta on mukavaa, ettei tarvitse jälleen kerran perua aiempia puheitaan, kuten vaikkapa Patricia Moyesin kohdalla kävi. Garven kirjat ovat kaikki keskenään vieläpä niin erilaisia jättäen vaikutelman, ettei Paul Wintertonin (Garven oikea nimi) koko kekseliäisyys ja luovuus dekkarikirjilijana voi mitenkään välittyä täysin vain näiden kuuden kirjan kautta.

 ”Minä, Edgar Jessop” (A Press Of Suspects 1950) on ensimmäiseksi suomennettu, ja myös järjestyksessä ensimmäinen käännetyistä Garven teoksista. Kirja ei ole perinteinen salapoliisiromaani, kuten ei juuri mikään muukaan Garven opus, vaan kyseessä on elämäänsä pettyneen, yksinäisen miehen kostotarina. Monille kirjailijoille on tyypillistä sijoittaa vähintään yksi ensimmäisistä romaaneistaan henkilökohtaista elämää liippaavaan miljööseen. Myös lehtimiehenä tunnetun Wintertonin/Garven kohdalla ”Minä, Edgar Jessop” on ”se” kirja. Lontoossa vaikuttavan ”Morning Call”-sanomalehden toimituksen rauhallinen arkielämä järkkyy, kun elämäänsä kokonaisvaltaisesti pettynyt ulkomaanosaston toimittaja Edgar Jessop alkaa murhata esimiesasemassa olevia työkavereitaan. Jessop kokee, ettei hänen osaamistaan ole vuosikymmenten uurastuksesta huolimatta riittävästi arvostettu, ja niinpä hän kokee oikeudekseen jakaa mielivaltaista oikeutta. Jessopille ei ole niinkään väliä missä järjestyksessä hänen inhoamansa ihmiset kuolevat, niinpä hän valitsee murha-ajat, -paikat ja -metodit sen mukaan, että juuri häneen on mahdotonta kohdistaa erityisiä epäluuloja. Vaikka ensimmäinen oliivien myrkytysmurha meneekin nappiin, niin jo toinen yritys, missä mies käyttää natsien keskitysleirien kaasukammioista historiaan jäänyttä zyklon-kaasua, pienentää epäiltyjen joukkoa jo hyvin merkittävästi. Jessop joutuu valehtelemaan poliiseille melko silmiinpistävästi, ja vähitellen hän kietoo itsensä entistä uhkarohkeampien valheiden verkkoon, josta ei ole ulospääsyä. 

”Minä Edgar Jessop” kuuluu mielestäni samaan Sapon alkupään parhaimmistoon kuin viime kuussa arvioimani Raymond Postgaten ”Valamiesten Tuomio.” Vaikka rikollinen on selvillä kirjan ensilehdiltä lähtien, se ei haittaa lukuelämystä millään lailla. Monestihan syyllinen on vanhoissa dekkareissa selvillä muutenkin, ja kirjan ainoa kohokohta on, kun murhaajan paljastumisen pitäisi yllättää lukija viimeisessä luvussa. ”Minä Edgar Jessop” on hyvä kirja, koska se on hyvä alusta loppuun. Tarina pitää pääosin otteessaan ja muistuttaa, että myös todellisuudessa Jessopin kaltaisia, masentuneita erakkoja lienee lähes jokaisella työpaikalla. Vaikka suurin osa ihmisistä ei ryhdykään tappamaan, kun voimat ja usko elämään loppuvat, tällaiset tapaukset osoittavat mihin puhumattomuuden empatiaton kulttuuri voi johtaa. Silloin yksittäinen vastoinkäyminen saa kohtuuttomat mittasuhteet ja kaataa kupin nurin, Jessopin tapauksessa se on odotettu ylennys, jonka odotuksesta huolimatta saakin toinen työntekijä. Joku voisi ajatella, että on sopimatonta inhimillistää murhaajaa liikaa, mutta tosiasiahan kuitenkin on, että elämän syrjästä putoamisen riski ja syrjäytyminen voi kohdata ihan ketä tahansa ihmistä oikeastaan milloin vain.

 

”Kumpi Meistä?” (Home To Roost 1976) on ainoa suomennos Garven myöhemmästä tuotannosta. Ja koska herra Winterton lienee tämän julkaisun aikaan jo tunnetumpi kirjailijana kuin lehtimiehenä, on tämän romaanin keskushenkilö yllätys, yllätys – kirjailija! Vieläpä jännitys sellainen.. Walter Haines ei kenties ole kirjallisuuden kiinnostavin päähenkilö kautta aikain. Hänellä on ihastuttava vaimo, Laura, velaton asunto ja intohimosta tehty ammatti, johon hän mielellään uppoutuu liiankin kanssa. Laura ei jaksa Walterin toistuvia epähuomionosoituksia, ja niinpä tämä lähtee Tv-hurmuri Max Rylandin matkaan. Mies on vilpittömän oloisella ystävällisyydellään tutustunut Walteriin ja Lauraan avioparina, joten Maxin tunkeutuminen heidän väliinsä tulee Walterille melkoisena shokkina. Hän saa terapeuttista tukea Lauran parhaalta ystävältä, Murielilta, ja saa tämän kautta kuulla myös Maxista kaikenlaisia ikäviä juoruja. Kun Tv-tähti sitten löytyy murhattuna huvilaltaan, Walter on toki epäiltyjen listan kärjessä. Hänellä on varma alibi, mutta kuitenkin jostain syystä hän tunnustaa poliisille surmanneensa Maxin. Heti perään myös toinen mies tunnustaa rikoksen. Kumpi heistä on syyllinen? Vai olisiko Garvella vielä heittää hihastaan joku ässä? Teoksen alkuperäinen nimi kun ei oikein vastaa suomennettua..  

Kirjan alkupuolella kuvaillaan tiiviisti useankin vuoden ajanjaksoja Walterin ja Lauran onnellista, paljon huvittelua ja matkustelua sisältävää avioelämää. Sitten kerronta muuttuu minä-muodosta dialogipainotteiseksi, ja romaanin harvoihin henkilöhahmoihin ehtii tulla juuri riittävästi tarvittavaa syvyyttä. ”Kumpi Meistä?” on millä vaan mittarilla mitattuna melko lyhyt ja humoristisen kevyt kirja, ja koska murha tapahtuu vasta kirjan puolivälissä, voidaan tämän katsoa olevan ennemminkin rikoksen sisältävä kirja, kuin kirja itse rikoksesta. Tosin loppupuolella useampi kymmenen sivua menee rikoksen rekonstruktointiin, kun Walter joutuu uurastamaan hikihatussa todistaessaan poliiseille, että hänen alibinsa on murrettavissa. Tätä kohtaa lienee tarkoituksella pitkitetty, jotta se saisi riittävän humoristiset mittasuhteet. 

Pidin tästä kirjasta hämmästyttävän paljon siihen nähden, miten vähillä työkaluilla tämä lopulta on rakennettu: kolmiodraama – petetty aviomies – mustasukkaisuutta – murha – kaksi epäiltyä – kaksi alibia – kaksi tunnustusta. Garven niksi onkin ottaa niistä vähistä työkaluista kaikki mahdollinen irti, joita hän kulloinkin käyttää, ja sitten hän vaihtaa koko työkalupaketin uutta kirjaa varten. Näin ainakaan ideoita ei tule tuhlailtua :) Lisäksi tässä oli läsnä mukavan ajaton tunnelma. Kirja olisi hyvin voinut olla julkaistu (pienin muutoksin) yhtä hyvin viime viikolla kuin 40 vuotta sitten.  

Jos kaksi epäiltyä kuulostaa murhapähkinänä aivan liian säälittävältä, niin kirjassa ”Kolmesta Poikki” (Frame-Up 1964) on tarjolla sentään kolme epäiltyä, joista valita. Miksiköhän Garven kääntäjät ovat halunneet oikein erityisesti korostaa epäiltyjen vähäistä määrää kirjojen suomennetuissa nimissä? ”Kolmesta Poikki” julkaistiin muista poiketen Welin+Göösin Musta Kissa-sarjassa vuonna 1966. Wg lähti Wsoy:n ja Gummerrukseen nähden myöhässä jännäribisnekseen mukaan, eikä heidän sarjastaan tullut koskaan yhtä suosittua, kun Saposta tai Salamasta. Sarjan julkaiseminen lopetettiinkin jo 20 kirjan jälkeen. 

Suomennetuista kuudesta kirjasta oikeastaan vain tämä on edes jollain lailla perinteinen murhamysteeri. Tässäkin tosin epäiltyjä on vain kolme, joten huomattavasti suurempi merkitys on juonen kuljetuksella ja rikoksen psykologisella pohdinnalla kuin itse loppuratkaisulla. Tykkäsin kirjasta erityisesti sen rehellisen arvoituslähtökohdan vuoksi. Taiteilija John Lumsden murhataan kotonaan, kolme epäiltyä – kolme varmaa alibia. ”Kolmesta Poikki” ei pyri tarkkoihin henkilökuvauksiin, tai tekemään ylitarkastaja Charles Blairista kirjallisuuden muistettavinta salapoliisia. Lukuja on paljon ja ne ovat lyhyitä. Joka luvussa tiiviisti kerrottu tarina nytkähtää juuri sen verran eteenpäin kuin on tarpeen. Dialogi on paikoin tylsää poliisien rutiinikeskustelua -ja kuulustelua, mutta erityisesti kirjan loppupuolella kahden epäillyn välille syntyvä asetelma, jossa he syyttävät toisiaan ystävänsä murhasta, on suorastaan riemastuttava. Jos huumoria olisi mukana enemmän, tästä saisi loistavan, vanhan ajan dekkarigenreä parodioivan näytelmän. Loppuratkaisu vain saisi olla siihen tarkoitukseen joko mielenkiintoisempi, tai hullumpi, mutta kyllähän tämäkin menettelee.

   Andrew Garven kirjoille tuntuisi olevan yhteistä musiikkianalyysistä tuttu ilmaisu ”less is more.” Hän osaa sujuvasti ja paikoin jopa omaperäisesti ottaa vähästä irti mahdollisimman paljon. Pyrkimys pitää henkilögalleria suppeana ja rakentaa jännitystä seuraamalla miten kunkin kirjan päähenkilö toimii ja ajattelee tukalassa tilanteessa, on usein parempi tie kuin uuvuttaa lukija ahtamalla kirja täyteen turhia sivuhenkilöitä monimutkaisemman dekkarikudoksen toivossa. Kerronnan keskittyminen pieneen määrään ihmisiä toisaalta vähentää loppuyllätyksen dramaattisuutta, mutta samalla tämä ratkaisu on tehnyt kirjoille kokonaisuutena hyvää. Kertaakaan Garvea lukiessaan ei tarvitse miettiä kuka kukin on. Myös kirjojen lopetuksista tuntuu löytyvän yhteneväisyyksiä ainakin tunnelmaltaan. Garve pääosin välittää henkilöistään ja antaa heille mahdollisuuden onnelliseen tulevaisuuteen, mutta sitä ei kuitenkaan alleviivata siirappisesti lukijaa aliarvioivalla tavalla. Vain yhdestä kuuden kirjan lopetuksista itseäni jäi ärsyttämään ratkaisun moniselitteisyys. Päähenkilöt ovat kauttaaltaan nuorehkoja – keski-ikäisiä miehiä, niin myös edellisen bloggaukseni kirjoissa ”Leandan Sankari”, ”Polun Pää” ja ”Samsonin Arvoitus.” Kaikille suomennetuille Garven kirjoille sopiikin loistavasti myös Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Taneli Mäkelän legendaarisen ”Kaverille Ei Jätetä”-sarjan motto – Yksinäisen miehen puolella, rakkaudella!

Patricia Moyes – Totuus Nukkuu Sikeästi (1965); Musta Leski (1975); Musta Tyttö, Valkoinen Tyttö (1989)

      Edellinen bloggaukseni brittiläisen Patricia Moyesin tuotannosta oli pääpiirteittäin positiivinen. Siihen asti lukemani kirjat olivat kaikki olleet vähintään kohtuullisia ja erehdyin luulemaan, että varsinaisia huteja ei olisi eksynyt joukkoon. Oletus olisi voinut osua oikeaankin, onhan Moyesin koko tuotanto vain n. 20 kirjaa, ja mitä se nyt on verrattuna vaikkapa Agatha Christien tai E.S. Gardnerin 80+ repertuaariin? Kuitenkin nämä viimeiset suomennokset luettuani täytyi ikäväkseni todeta, että suhde hyvien ja huonojen teosten välillä jakautuu aika tasaisesti. Pääsääntöisesti 70-luvun tuotanto on jo aika epätasaista, ja myöhemmistä kirjoista ainoastaan ”Yölautta Tuonelaan” 1985, jäi selkeästi muita positiivisempana lukukokemuksena mieleen. Moyesin kirjoitustahti harveni 70-luvun lopulla, ja erityisesti hänen myöhemmistä teoksistaan useampikin on jäänyt kääntämättä.

Näistä lukemattomista (ja nyt luetuista) Moyeseista varhaisin oli ”Totuus Nukkuu Sikeästi” (Johnny Under Ground) 1965. Ensimmäinen ja ainoa painos ilmestyi Sapossa 1969 heti kun ko sarja oli siirtynyt ”irtolehtipainoskaudelle.” Hyväkuntoisena kirjaa on siis käytännössä mahdotonta löytää, ja Moyesin kirjoista tätä on ylipäätään vähiten liikkeellä. Kirjan päähenkilö on tällä kertaa komisaario Henry Tibbettin sijaan hänen vaimonsa Emmy Tibbett. Hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä osallistuessaan Dymfield-hävittäjätukikohdan kokoukseen. Emmy oli tukikohdan palveluksessa Toisen Maailmansodan aikana, jolloin naisten rakastama ja Britannian juhlituin lentäjäsankari Beau Guest lähti sieltä itsemurhalennolle. Emmy oli monien muiden tapaan rakastunut Guestiin, ja hänellä on edelleen tallessa hänestä valokuvia. Kokouksen yhteydessä Guestin leski Barbara pyytää Emmyä auttamaan Dymfieldin historiaa käsittelevän kirjan kirjoittamisessa, eikä Emmy osaa kieltäytyä. Viimeistään kun kirjan toinen päätekijä löydetään kuolleena asunnostaan, alkaa olla selvä, että Barbaran motiivi on ennemminkin saada sinetti Beau Guestin uralle kuin kirjoittaa hävittäjätukikohdan historiikki. Epäilys siitä että myös lentäjän 20 vuoden takaiseen kuolemaan liittyi jotain hämärää, alkaa kalvaa Henty Tibbettiä, ja erityisen huolissaan hän on vaimonsa turvallisuudesta.

”Totuus Nukkuu Sikeästi” ei ole kehnoin Moyesin dekkari, onhan kirjan suomenkielinen nimikin jo poikkeuksellisen hieno ja osuva. Kuitenkin kirjan maailmankuva erityisesti tasa-arvon kannalta tuntuu auttamattoman vanhanaikaiselta. Toki armeijaympäristö alleviivaa tätä asetelmaa, että miehet sotivat ja lentävät ja ovat komeita, naiset leipovat heille kotona pullaa ja toivovat, ettei mitään sattuis. Moyesin kirjat eivät ole muutenkaan autuaan vapaita rasismista, antisemitismistä jne, mutta jo tämän kirjan ensimmäisillä sivuilla Henry Tibbettin ajatukset vaimostaan ovat suorstaan raivostuttavan sovinisti-vanhoillisia:

”Bussipysäkillä seistessään hän (Henry) ajatteli, että Emmylle tekisi hyvää tavata vanhoja ystäviään. Henryn työ rikososastolla merkitsi pitkiä työpäiviä, epäsäännöllisiä työaikoja sekä usein matkoilla oloa. Emmy ei ollut milloinkaan valittanut, mutta viime aikoina hän oli käynyt hiukan levottomaksi. Hän oli huomannut, ettei hänellä ollut kyliksi tekemistä ja puhunut osapäivätoimen ottamisesta. Jospa me vain olisimme voineet saada lapsia, ajatteli Henry. Emmy-raukka…”

Mielestäni tätä ei voi tulkita niinkään, että kirjailija käsittelee feminismiä ironisella otteella, vaan ajankuva on yksinkertaisesti ollut se, että ”naisen pikka on lasten kanssa kotona” ja Moyes tuntuu seisovan tämän ajatuksen takana enemmän tai vähemmän. Lisäksi Henryn johtama rikostutkinta pohjautuu tässä tarinassa paikoin hyvinkin paljon Emmyn muistoille 20 vuoden takaa. Nämä muistelupätkät on kai tarkoitettu lisäämään sentmentaalisuutta, mutta se tuo kirjaan ennemminkin turhaa kuin oivaltavaa rakenteellista poukkoilua. Romaanin henkilögalleria on Moyesille melko tyypillinen setti lähinnä yläluokan porukkaa, eikä hän ujostele kirjoittaa inhottavia tyyppejä oikeasti epäsamaistuttavan inhottaviksi. Sanomattakin lienee selvää, että nämä tyypit harvemmin osoittautuvat lopussa murhaajiksi :) Pahis on siis suhteellisen helposti arvattavissa, mutta ei ole kuitenkaan mikään pahimman laatuinen itsestäänselvyys.

Romaanit ”Musta Leski” (Black Widower) 1975 ja ”Musta Tyttö, Valkoinen Tyttö” (Black Girl, White Girl) 1989 sijoittuvat molemmat kuvitteelliselle Tampican saarivaltiolle. Moyes asui 70-luvun alkupuolelta kuolemaansa saakka Neitsytsaarilla, mikä lienee voimakkaasti vaikuttanut näiden kirjojen tapahtumaympäristön valintaan. ”Mustassa Leskessä” kuolee Tampican suurlähettilään, Eddie Ironmongerin vaimo Mavis keskellä suurlähetystön vastaanoton juhlahumua. Hän kuuluu niinikään Moyesille tyypilliseen ”vastenmieliset yläluokan siivelläeläjänaikkoset”-kategoriaan, ja hänellä on useita skandaalinkäryisiä suhteita takana. Juttu on niin arkaluonteinen, että suurlähettiläs haluaa pitää kuoleman Tampican yksityisasiana. Onnekseen Henry Tibbett on hänen koulukaverinsa, ja Scotland Yardin vetäminen mukaan sujuu mutkitta. Virallisesti Tibbetit tulevat Tampicaan kuitenkin vain lomailemaan. Kovin kauaa Henryn tutkimukset eivät kuitenkaan pysy salassa kuten ei myöskään se tosiasia, että satojen juhlavieraiden sijasta murhaajaa aletaan etsiä Ironmongerin ja Tampican omasta diplomaattipiiristä. 

Kirja ei ollut kovin mukaansatempaava, ja se oli helppoa laskea käsistään melkein missä vaan kohdassa. Välillä lomaparatiisin kuvauksista tuli ihan kiva fiilis, mutta miljöönä kuitenkin Moyesin lähes kaikki muut matkustelua sisältävät romaanit ovat mukavampia ja realistisempia. Onhan tässä koko tapahtumapaikkakin keksitty. ”Mustan Lesken” draamankaari oli rakennettu niin perinteisistä aineksista (toinen murha pienen taantumisen jälkeen tarinan puolivälissä, lopputakaa-ajo jne), että lopulta itse ratkaisu ei juurikaan kiinnostanut. Kuvitteellisen saarivaltion diplomaattipiirien hämärät osakeomistukset eivät liene helposti lähestyttävin ja kipinää herättävin ratkaisun avain. On se silti sentään kiinnostavampi kuin iänikuinen huumeiden salakuljetusshow, jonka varaan koko viimeinen Moyesilta suomennettu teos rakentuu. 

”Musta Tyttö, Valkoinen Tyttö” ei kanna nimessään sentään aivan niin rasistista viittaa kuin voisi olettaa. ”Valkoinen tyttö” viittaa tarinassa kokaiiniin, ”Mustan tytön” tarkoitusta ei ehkä parane paljastaa. Tällä kertaa Henry on kutsuttu saarelle selvittämään huumeiden salakuljetusoperaatiota, johon mitä ilmeisimmin on sotkeutunut myös Tampican korkein valtionjohto. Eddie Ironmonger on jälleen mukana, joskin pienemmässä roolissa kuin kirjassa ”Musta Leski.” Henry joutuu jälleen turvautumaan ilmeisen hyviin näyttelijänlahjoihinsa esittäen milloin upporikasta sijoittajaa, milloin huumediileriä. Veneonnettomuudessa kuolee eräs epäilty huumemestari, vai oliko se sittenkin järjestetty tapaturma, ja oliko mies sittenkään pahisten puolella? Myös Emmy katoaa ja Tibbettien 90-vuotias naisystäväkin ehtii kadota hetkeksi. Tapahtumat sen kun vain vyöryvät lukijan päälle, eikä lopulta mikään mikä tapahtuu tunnu merkitykselliseltä. Tylsien yläluokan tyyppien ja poliiseina esiintyvien rikollisten väliset kahnaukset eivät ota tuulta alleen. Moyes on tässä kenties yrittänyt todistaa olevansa korkeasta iästään huolimatta ajan hermolla, ja siksi yrittänyt aivan liikaa kirjoittaa nykyaikaisen, ”menevän” jännärin. Lopulta lukija ei voi ennen ns. loppuratkaisua päätellä juurikaan mitään siitä mitä todellisuudessa on tekeillä. Pahisten ja hyvisten puolella nyt sitten lopulta on ketä on. Eipä sillä niin väliä, henkilöitä ei missään vaiheessa esitellä niin, että heistä jäisi mitään mieleen saatika että heistä jaksaisi välittää. 

”Musta Tyttö, Valkoinen Tyttö” on selkeästi Moyesin huonoin sepustus ja huonoimpia lukemiani kirjoja ylipäätään. Harmillista, että tämä piti edes julkaista suomeksi. Tämän tilalle olisi varmasti löytynyt jokin (ehkä jopa mikä tahansa) parempi vaihtoehto kirjailijan vanhemmasta tuotannosta. Ja vielä surullisempaa tietysti on, jos tämän takia Moyesilta ei sittemmin enää suomennettu mitään. Edelleen uskallan suositella lämpimästi hänen varhaistuotantoaan ”Kuolleet Eivät Hiihdä”, ”Esityslistalla Murha” ja erityisesti ”Tähdenlento.” Näissä kirjoissa juonenrakentelu ja henkilökuvaukset yhdistyvät kiinnostaviin miljöisiin ja paikoin jopa huumoria hersyvään dialogiin. Näiden kirjojen perusteella Patricia Moyesista olisi voinut odottaa pitkäikäistä, perinteisen koulukunnan huippudekkaristia. Merkille pantavaa on myös, että nämä kaikki on kirjoitettu välillä 1959 – 1965, eli aikana, jolloin Christie itse kirjoitti jo keskimäärin paljon huonompia kirjoja. Oikeastaan heti Christien kuoleman jälkeen myös Moyesin kekseliäisyys alkoi osoittaa hiipumisen merkkejä.

     Moyesin toiminnallisemmista kirjoista parhaat ovat ”Setä Kuolema Hollannissa” ja ”Yölautta Tuonelaan.” Muita kohtuuhyviä kirjoja ovat vielä ”Murha Alpeilla”, ”Syntymäpäivälahjaksi Kuolema” ja ”Muotimurha.” Kaikki nämä kolme em kirjaa tosin kärsivät avoimen narsistisista yläluokan henkilöhahmoista, jotka eivät voita puolelleen. Se ei ole varmasti tarkoituskaan, mutta fiktiivisen inhon sijaan ne saavat lukijan ihmettelemään miksi kirjailija haluaa tarinasta toiseen tehdä osasta kirjansa henkilöistä liioitellun ikäviä. Vähemmälläkin vihjailulla asia tulisi selväksi ja realistisempaa olisi, jos silloin tällöin joku ikävä mulkero paljastuisi murhaajaksi, tai edes uhri ihan sairaan mukavaksi :) No, ei se onneksi ole sentään ihan näin suoraviivaista. Sen sijaan mikään tässä bloggauksessa arvioimani kirja ei kuulu lähellekään Moyesin parhaisiin, vaan ne sijoittuvat mielikuvituksettomuudessaan, toistavuudessaan ja tylsyydessään joukon hännille ”Kolmannen Koiran Kummallisen Tapauksen” ja ”Kuka On Simon Warwickin” joukkoon (viimeisimmässä on kieltämättä vielä kekseiliäs loppuratkaisu). Keräilymielessä kaikki Moyesit on toki suht helppo saada kasaan. 13 suomennosta on kuitenkin riittävästi, että ko kirjailijasta saa selkeän kuvan, mutta ei kuitenkaan liikaa niin että pääsisi pahasti tylsistymään. Ja ainahan huonon kirjan voi jättää kesken!   

Raymond Postgate – Valamiesten Tuomio (Verdict Of Twelve) 1940

Raymond Postgate lienee tunnetumpi brittiläisenä kommunistina ja edelleen toimivan ”Good Food Guiden” perustajana kuin kirjailijana. Hänen neljästä teoksestaan suomeksi on käännetty ainoastaan esikoisromaani ”Valamiesten Tuomio”, josta myös sittemmin tuli hänen selkeästi tunnetuin teoksensa. Kirja ilmestyi suomeksi Sapo-sarjan alkupuolella 1958, ja itselläni tämä kuului ennakko-odotuksissa luokkaan ”luetaan nyt kun on keräilymielessä tulut hankittua.” Olisin kyllä varmasti lukenut muutkin, vaikka ne olisivat ehkä olleetkin heikompia. Varaa rimanlaskuun nimittäin on :) 

Kirjan selkeästi pisin ensimmäinen osa esittelee lukijalle koko valamiehistön. Jo näiden kahdentoista ihmisen tarinoissa olisi parhaimmillaan yksitellen aineksia romaaneiksi asti. Mielenkiintoisimpia ovat mm Victoria Aktins, joka on selvinnyt tuomiotta tätinsä murhasta, ja nyt syystäkin miettii mikä oikeudella hän voi tuomita toisen ihmisen, joka ei vain ole ollut rikoksessaan yhtä huolellinen kuin hän. Achilles ”Arthur” Popesgrove puolestaan on paennut Kreikasta Englantiin paremman elämän toivossa, eikä ole kertonut oikeaa nimeään edes lapsilleen. Osa valamiehistä toki esitellään lyhyemmin kuin toiset. Vaikka kaikkien 12:sta henkilön tarinaa ei olekaan tarpeen muistaa ulkoa kirjan edetessä, mielenkiinnon hajoaminen näiden tarinoiden kesken on kuitenkin lukiessa pieni ongelma. Mitään näistä mielenkiintoisista taimista Postgate ei kuitenkaan ehdi kirjan aikana kasvattaa metsän mittoihin. 

Valamiesten ja tuomioistuimen käsittelemä oikeusjuttu ei ole juoneltaan kekseliäimmästä päästä, mutta se on sujuvasti kerrottu ja henkilöt kaikkine julmuuksineen ja heikkouksineen tulevat poikkeuksellisen lähelle. Leskirouva Rosalie van Beer on tahtomattaan joutunut ottamaan miehensä veljenpojan Philip Arkwrightin kasvatettavakseen, koska he ovat koko suvun ainoat hengissä olevat. Rosalie ei voi sietää pojan adhd-luonteesta aiheutuvia käytöstapoja, ja hänen elämänsä harvoja nautintoja onkin rajoittaa pojan huvituksia tämän heikon terveyden verukkeella. Philipillä ei ole ikäisiään tovereita, vaan hänen paras ystävänsä on lemmikkikaniini. Yksityisen opettajan kotiopetustunnit ovat hänelle tärkein sosiaalinen kontakti, joita hänen tätinsä niin ikään on pyrkinyt vähentämään. 

Kun Philip sitten kuolee syötyään muratin siitepölyllä myrkytettyä salaattia, ei ilmeistä syyllistä tarvitse etsiä kaukaa. Ennen pojan kuolemaa Rosalie oli tappanut tämän lemmikkikanin työntäen sen elävänä uuniin. Rosalie oli saanut heidän virkalääkärinsä tohtori Parkersin suostumaan kanin hävittämiseen terveydellisistä (ja hygienisistä) syistä, jos Philipin leikit menisivät liian pitkälle. Saman tohtorin toimesta ja toimimattomuudesta Philipin myrkytyksen tutkiminen edistyi hänen kannaltaan kohtalokkaan hitaasti. Philip oli tietysti kaniinin surmaamisesta täydellisen murtunut ja raivoissaan tädilleen. Dilemma oikeastaan on, kumpi näistä kahdesta oli sekoittanut muratin siitepölyä salaatinkastikkeeseen. Rosalie vapautuakseen huoltajuudesta lopullisesti, vai Philip kostaakseen lemmikkinsä kuoleman. Kanin hengiltä kaasuttamisen pitäisi kenties herättää lukijan sympatiat pojan puolelle, ja toki niin käykin. Kuitenkin jos ajatellaan asiaa ihan eläinten oikeuksien kannalta, niin tällaista tapahtuu päivittäin ja laillisesti. 99% tuotetusta lihasta maailmassa kun on edelleenkin eläinten kärsimyksistä piittaamatonta ja täysin epäekologista tehotuotantoa. Positiivista kuitenkin, että vuonna 1940 kirjoitetussa kirjassa salaatti on keskeisessä roolissa :) 

Valamiesten Tuomiolle ei ole helppoa löytää kirjallista vastinetta. Valamiehistöstä kertovia kirjoja toki on myös kultakaudella julkaistu jonkin verran, oikeussalidraamoista puhumattakaan. Kirja on kuitenkin poikkeuksellinen, koska harvoin lukijalle selvitetään valamiehistön taustat näin tarkasti. Heidän henkilöhistoriallaan on huomattava painoarvo, päättävätkö he äänestää syytetyn vapauttamisen vai hirttotuomion puolesta. Toki tämä(kin) kirja odotetusti huipentuu valamiesten ratkaisuun onko Rosalie van Beer syyllinen vai syytön Philipin myrkyttämiseen. Totuus kuitenkin paljastuu vasta viimeisillä riveillä.

Dorothy L. Sayers – Luonnoton Kuolema (Unnatural Death) 1927

Aiemmasta Sayers-bloggauksestani lienee käynyt selväksi, etten ole Peter Wimsey-sarjan suurimpia ystäviä. Ainoa kohtuuhyvä lukemani Sayersin romaani on "Kuolema Vierailee Kerhossa" vuodelta 1928, yhdestäkään 30-luvun kirjasta en pitänyt monestakin eri syystä.
"Luonnoton Kuolema" on sarjan kolmas romaani ja tämä oli aikoinaan myös ensimmäinen suomeksi julkaistu Sayersin kirja. Koska tästä sattui tielleni Otavan punainen kolmio-sarjan kohtuukuntoinen 1.painos vuodelta 1937, ja koska Julian Symonskin mainitsee tämän olevan Sayersin alkutuotannon paras kirja, niin pitihän se toki ostaa ja lukaista pois.

Jo kirjan alkutaipaleella tosin muistin, ettei Sayerseja noin vain lukaistakaan. Tämänkin tarinan dekkarijuoni kehittyy hitaasti ja kohtauksia on pitkitetty melkoisesti. Peter Wimsey on poliisiystävänsä Charles Parkerin kanssa ravintolassa, kun viereisessä pöydässä istuva tohtori Carr kertoo tapauksen potilaansa Agatha Dawsonin kuolemasta. Hän oli jo päälle 70-vuotias, syöpää sairastava nainen, mutta hänen ei olisi pitänyt sillä tavalla luonnottoman luonnollisesti kupsahtaa vielä. Agathalla on ollut laaja suku, mutta tällä hetkellä ainoa elossa oleva perillinen on hänen siskontyttärensä Mary Whittaker. Selkeä motiivi murhaan, mutta miksei hän olisi voinut odottaa miljoonaperintöään vielä vuoden pari? Ja jos kerran kyseessä olisi murha, niin mikseivät ruumiinavaukset sun muut perustoimenpiteet tuottaneet tulosta..Ensimmäiseksi Wimsey lähettää luottovainukoiransa, vanhapiika Agatha Climpsonin asustelemaan kaimansa Dawsonin mummon kotisudulle ja hän saa dramatisoivaan tyyliinsä selville yhtä sun toistakin, joka SAATTAA olla MIELENKIINTOISTA. Kylän asukkaat puhelevat kumman vapautuneesti toistensa asioista ja pian Climpsonilla alkaa olla ensikäden yhteys niin Mary Whittakeriin kuin myös Dawsonin viimeisiin palvelustyttöihin.

Kuolemantapauksesta on kirjan alussa kulunut kolme vuotta, ja koko jutun penkominen lähtee täysin Wimseyn itsepäisyydestä haluta selvittää kerrankin se mahdoton murha. Parkerin mielestä homma tuntuu työläältä ajanhukalta, mutta saa kai harrastelijasalapoliisi käyttää aikansa miten tykkää, jos sitä kerran on. Tosin toinen Dawsonin palvelustytöistä kuolee jo kirjan alkupuolella yhtä luonnottoman tapaturmaisesti kuin emäntänsäkin heti Wimseyn lehti-ilmoituksen jälkeen, joten hän saa syystäkin syyllisyydentuskat harteilleen. Onko siis kolme vuotta sitten kuolleen, kuolemansairaan naisen kuoleman selvittely kuitenkaan sen arvoista, että nuoren naisen mitä ilmeisimmin tästä syy-seuraus-suhteessa piti menettää henkensä?

Yritin lukea "Luonnotonta Kuolemaa" sillä asenteella, että keskittyisin laahaavan juonen sijaan Sayersin muihin kirjallisiin avuihin, jotka ovat kieltämättä samalla hänen heikkoutensa. Kirjasta saa kyllä enemmän irti, kun jaksaa yrittää viehättyä henkilöhahmoista, ajankuvasta ja paikoin humoristisesta dialogista, jota sinkoilee etenkin Parkerin ja Wimseyn erimielisyyksistä. Myös Agatha Climpsonin punakynällä alleviivatut kirjeet Wimseylle nuuskimisen edistymisestä ovat paikoin ihan hauskoja. Lisäksi kirjassa esiintyy myös musta pappi (kirjan julkaisuaikaan neekeri-sana oli toki käytössä) ja myös kahden naisen välillä vaikuttaisi olevan vispilänkauppaa. Sayers ei mielestäni ota suoranaisesti kantaa, ovatko  neekerit ja lesbot jees vai eivätkö ole. Kuitenkin kirjailijan uskonnollisen vakaumuksen tuntien voisi kuvitella papin roolin olevan jonkinlainen ihmisarvon tunnustus myös tummaihoisille, mikä on ollut 20-luvun Englannissa kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys.

Tästä kaikesta hyvästä huolimatta en usko, että luen kirjaa koskaan uudelleen. Vaikka myös teoksen dekkarijuonessa on loppupuolella käänteitä, joihin en ole muualla törmännyt, itse lopetus lässähtää. Hyvän kirjan tunnus on, että sen pitäisi olla alusta loppuun asti hyvä, eikä pelkästään dekkariperinteelle ominaista lopun odottelua. Sitähän tämä lukuelämys ei missään nimessä ollut. "Luonnoton Kuolema" on itseasiassa selkeästi paras lukemani Sayersin kirja heti "Kuolema Vierailee Kerhossa" jälkeen. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi toivonut lopetukselta edes jonkinlaista "palkintoa" etenkin kirjan alkupuolen venyttelyn ja jaarittelun kahlauksen kompensoimiseksi. Tällaisenaan ja aikakaudelleen tyypillisenä, varsin pitkänä eepoksena, tästä jäi se kuuluisa "tässäkö se nyt oli"-fiilis.

Jos Sayersin kevyempään alkupään tuotantoon kuitenkin haluaa tutustua, niin voihan tätä toki suositella. 30-luvun kirjoihin (Juhlailta, Mainosmurha, Myrkkyä..) verrattuna  "Luonnoton Kuolema" on todella lukukelpoinen. En ole tosin lukenut sarjan kahta ensimmäistä kirjaa "Kuka ja Mistä? (Whose Body?)" 1923. ja "Kuolema Keskiyöllä (Clouds of Witness)" 1926, joten nähtäväksi jää onko Sayersin parhaat ideat käytetty kuitenkin kahteen ensimmäiseen kirjaan. Nettiarvioista päätellen ei, mutta enpä ole aiemminkaan kovin keskiverrosti ollut samaa mieltä muiden kanssa, etenkään tämän lajinsa "klassikkokirjailijan" kohdalla.  

Agatha Christie – Golfkentän Murha (Murder On The Links) 1923

"Golfkentän Murha" on järjestyksessä Christien kolmas romaani "Stylesin Tapauksen" ja "Salaisen Vastustajan" jälkeen, ja toinen, jonka pääosassa on Hercule Poirot. Vaikka kirjaa ei useinkaan näe Christien parhaiden kirjojen listoilla, se on mielestäni paras Christien 20-luvun muuten melko epätasaisesta tuotannosta. Omalla listallani se menee jopa 10 parhaan Agathan joukkoon, eikä pelkästään nostalgiasyistä. Oikeastaan tämän enempää tässä arviossa ei tarvitsisi sanoa, mutta perustellaan nyt kun kerran kehutaan.

Juoni kuulostaa alustettuna hyvin stereotyyppiseltä palapelidekkarijuonelta. Poirot saa kirjeitse avunpyynnön Ranskasta, eräs miljonääri Paul Renauld kokee olevansa hengenvaarassa. Hän ei halua turvautua paikalliseen poliisiin arkaluontoisista syistä. Viimeistään kirjeen loppuun sutaistu "Jumalan tähden, tulkaa" saa Poirotin ja kapteeni Hastingsin uskomaan, että nyt on tosi kyseessä. He saapuvat kuitenkin paikalle liian myöhään, monsieur Renauld on murhattu tikarin iskulla edellisenä yönä huvilansa golfkentälle.

Murhapaikka- ja aika herättävät toki enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Myös murhatun miehen pitkä päällystakki kaipaisi Poirotin mukaan selitystä. Alustavien tutkimuksien mukaan Renauldilla tuntuu ollen suhde niin läheisen huvilan madame Daubreuiliin kuin Bella-nimiseen naiseen. Hänen vaimonsa kertoman tarinan mukaan kaksi naamioitunutta miestä hyökkäsi taloon edellisenä yönä vaatien salaisia papereita, ja veivät miehen mennessään hänestä sen enempää kuulematta. Syrjähyppyepäilyistä huolimatta hänen vaimonsa järkyttyy niin pahasti nähdessään miehensä kuolleen ruumiin, ettei Poirot voi uskoa heidän välillä olleen muuta kuin todellista rakkautta. Renauldien poika on lähtenyt samana iltana Pariisin lentokentälle matkatakseen Buenos Airesiin, mutta peruu matkansa heti, kun saa kuulla isänsä murhasta.

Mikä sitten tekee nimenomaan "Golfkentän Murhasta" erittäin luettavan, tutustumisen arvoisen ja aikaa kestäneen kirjan? Miksei valita sen sijaan "Roger Ackroydin Murha", "Simeon Leen Testamentti", "Vaarallinen Talo"...kyllähän Poirotilla juttuja riittää enemmän kuin Christie itsekään olisi jaksanut niitä kirjoittaa. Ensinnäkin kirjassa on huumoria monin verroin enemmän kuin muussa Christien tuotannossa, vaikka alkupään kirjat ovatkin keskimäärin suht kevyitä kaikki. Tämän kirjan huumorista on vastuussa pitkälti Giraud-niminen, uuden koulukunnan mesterietsivä Pariisin salaisesta poliisista. Hänellä ja Poirotilla on keskenään täysin erilaiset tutkimusmetodit, ja heidän välilleen syntyy kaksintaistelu siitä kumpi pystyy ratkaisemaan rikoksen. Hastings ihailee Giraudin tarmokkuutta tutkia jokainen jalanjälki, tupakantumppi, möyriä maassa ja kontata lattialla. Tutkintotuomari Hautet ja komisario Lucian Bex odottavat erityisesti Giraudilta nopeasti tuloksia. Kuitenkin paikoin erityisesti Poirotin ja Giraudin välinen dialogi on suorastaan riemastuttavaa:

"Giraud otti taskustaan pari esinettä, jotka hän asetti pöydälle. Keräännyimme kaikki pöydän ympärille ja kurottauduimme katsomaan. Pöydällä oli savukkeen pätkä ja sytyttämätön tuliktikku. Etsivä kääntyi kantapäillään Poirottiin päin.
– Mitä näette? hän kysyi ärsyttävästi.
– Savukkeen ja palamattoman tulitikun.
– Mitä niistä päättelette? Poirot levitti käsiään:
– En kerrassaan mitään.
– Vai niin, Giraud sanoi tyytyväisenä – Ette tutkinut esineitä kyllin tarkasti. Tämä ei ole tavallinen tulitikku – ei ainakaan tässä maassa. Mutta sitäkin tavallisempi se on Etelä-Amerikassa. Onni että se oli palamaton. En ehkä muuten olisi tunnistanut sitä. Mies ilmeisesti heitti pois savukkeensa ja sytytti uuden, ja siinä häneltä putosi laatikosta yksi tikku maahan.
– Missä se toinen tikku sitten on?
– Mikä tikku?
– Se millä savuke sytytettiin. Sen kai löysitte myös?
– En löytänyt.
– Ehkä ette etsinyt tarpeeksi huolellisesti.
– Minäkö en olisi etsinyt tarpeeksi huolellisesti!?

Giraud tietysti pitää Poirotin aivotyöskentelyä toivottoman vanhanaikaisena. Sanomattakin lienee selvää, että näistä kahdesta ylimielisestä etsivästä Poirotin aivosolut vievät voiton. Huumorin lisäksi "Golfkentän Murhassa" on sopivan ihqsti romantiikkaa. Hastings tapaa tulevan vaimonsa Cinderellan tämän murhajutun yhteydessä, ja on valmis ihastuksensa puolesta jopa vaikeuttamaan Poirotin työskentelyä. "Golfkentän Murhan" jälkeisissä kirjoissa Hastingsin täytyi aina saapua erikseen Englantiin Poirotin luo. Oikeastaan tämän kirjan lisäksi vain 20-luvulla kirjoitetuissa novelleissa Poirot ja Hastings ovat silloin tällöin asuintovereita.

Lisäksi juonenkuljetus ei töki missään vaiheessa kirjaa. Vaikka kaikki tuntuu alkuun hieman tylsältä ja ennakoitavilta, kirjan puolivälissä paljastuva uusi asetelma osoittaa kirjailijalta melkoista kekseliäisyyttä. Myöhemmissä kirjoissa Poirot säästää monesti liikaa selitettävää loppuratkaisun yhteyteen, "Golfkentän Murhassa" hän toimii reilummin Hastingsia (ja samalla myös lukijoita) kohtaan kertoessaan aivotyöskentelynsä tulokset säännöllisen rehellisesti ja ilman keinotekoista salaperäisyyttä. Murhaaja on tässä kirjassa helpommin arvattavissa kuin monessa muussa Christiessä, jos on vähänkin selvillä kirjailijan käyttämästä kerronnan rytmistä. Se ei kuitenkaan liiemmin haittaa, koska varsinaisa epäiltyjä on muutenkin reilusti tavallista kartano-Christietä vähemmän.

Hyvä kirja joka kanattaa lukea missä vaiheessa dekkari/Christien luku-urakkaa tahansa :)

A.A Milne – Punaisen talon arvoitus (The Red House Mystery) 1922

Kolme vuotta ennen Nalle Puhin menestystarinaa A.A Milne kirjoitti salapoliisiromaanin "Punaisen talon arvoitus" (The Red House Mystery) 1922. Ennen tätä Milne oli tunnettu enimmäkseen Punch-lehden humoristina, joten kansa ja kustantaja lienevät odottaneet häneltä humoristista salapoliisiromaania. Kirja nousi nopeasti vuosikymmenen suosituimpien salapoliisiromaanien
joukkoon, ja monessa yhteydessä se on mainittu myös genrensä hauskimmaksi 20-luvun romaaniksi. Menestyksestä huolimatta Milne kirjoitti seuraavan ja viimeiseksi jääneen dekkarinsa vasta vuonna 1933 (Four Days' Wonder). Ajallisesti salapoliisiromaanien väliin sijoittuvat Milnen kaikki neljä lastenkirjaa (1924 – 1928).

"Punaisen Talon Arvoitus" on niitä kirjoja, joiden juonesta on hankalaa kertoa juuri mitään paljastamatta liikaa. Mark Ablett pitää Stantonissa "Punainen Talo"-nimistä majataloa, joka on taloudellisesti menestynyt. Markin veli Robert ei ole elämässään menestynyt ja on tätä menestymättömyyttään paennut Australiaan 15 vuotta sitten. Eräänä päivänä Robert päättää tulla vierailulle, ja tuskin hän on ehtinyt edes asettua taloksi, kun hänet jo löydetään ammuttuna Markin työhuoneesta kesken veljesten välisen keskustelun. Tarinan harrastelijasalapoliisi Antony Gillingham saapuu paikalle toisesta läheisestä majatalosta tavatakseen vanhan ystävänsä Bill Beverlyn, joka on yksi Punaisen talon vieraista. Hän ajoittaa saapumisensa jopa niinkin näppärästi, että Markin serkku Cayley on juuri avaamassa työhuoneen ovea kuultuaan sieltä laukauksia. Murhenäytelmän seurauksena lähes kaikki vieraat päättävät lähteä ja Cayley jää yksin hoitamaan taloa. Markista ei löydy jälkeäkään ja poliisi on toki valmis pitämään häntä veljensä murhaajana. Antony ja Bill aikovat tutkia Cayleyn puuhia tarkemmin ja kuolemansyyntutkimuksen varjolla jäävät hänen vieraikseen Punaiseen taloon.

En tiedä vaikuttiko tieto Milnen lastenkirjailijataustasta lukukokemukseeni siten, että välillä "Punaisen Talon Arvoitus" tuntui ennemminkin lastenkirjalta kuin salapoliisiromaanilta. Jollain sympaattisella tavalla Antony Gillingham ja Bill Beverly ovat kuin Nalle Puh ja Nasu, tai ehkä ennemminkin kuin Risto Reipas ja Nalle Puh. (sikäli kun oikein muistan, kumpikaan eläimistä ei ehkä olisi riittävän älykäs salapoliisiksi..) Välillä he toki polttavat sikareita, ja murha itsessään on toki lastenkirjoihin sopimaton asia. Kuitenkin itse kuoleman synkkyys on tässä kirjassa vielä huomattavasti kauempana mitä se 20-luvun murhapähkinöissä tavallisesti on. Sinänsä hauskaa ajatella, jos erään maailman suosituimman lastenkirjan päähenkilöiden persoonallisuuspiirteet olisivatkin salapoliisiromaanista lähtöisin, vaikka toki on yleisesti tiedossa, että Milnen pojan pehmolelut olivat ainakin ulkoisesti Nalle Puh-hahmojen pohjana. Välillä Milne myös kuvailee henkilöitä hieman opettavaiseen, lastenkirjamaiseen sävyyn:

"Hän (Antony Gillingham) on tämän tarinan kannalta tärkeä henkilö, ja niinpä meidän on hyvä tietää hänestä jotakin ennen kuin päästämme hänet valloilleen. Pysäyttäkäämme hänet jollain tekosyyllä kukkulan laelle ja tarkastelkaamme häntä kunnolla."

Punaisen talon brittihuumori rakentuu pitkälle päähenkilöiden rooleihin, jossa Antony on itsetietoisesti viisas harrastelijasalapoliisi, ja Bill nöyrtyy olemaan hänen watsoninsa. Huumoria olisin kaivannut enemmänkin, koska se jos mikä toisi tällaiselle valmiiksi "ei niin vakavasti otettavalle" dekkarille lisää luettavuutta.

Alun laaja Punaisen talon vieraat-henkilögalleria antaisi osviittaa, että kirjasta kehkeytyisi christiemäinen kartanomysteeri. Kuitenkin vieraiden pois lähtö tekee tästä ennemmin suljetun huoneen mysteeri-pähkinän. Syyllistä ei tarvitse pitkään arvailla, mutta pointsit kirjailijalle kuitenkin siitä, että koko kuvio ilmeisyydessään ei paljastunut aivan heti. Oikeastaan ratkaisu on sen verran absurdi, että kun se tuli loppupuolella mieleeni, en voinut uskoa sitä, koska se asettaa poliisit täydellisen emäaasin osaan. Toki harrastelijaetsivän kuuluu päihittää ammattinuuskijat, tämän ajan kirjoissa se on melkein yksi säännöistä, mutta tällainen poliisien täydellinen imbesilliys ei ole hyväksyttävää, enkä osaa sanoa kuinka tietoinen Milne on ollut tästä ongelmasta. Kirjan uudistetussa esipuheessa hän sanoo pitävänsä tärkeänä niin watsonin kuin viranomaistenkin hömelyyttä ja mukanaoloa.

Raymond Chandler hyökkäsi erityisesti "Punaisen Talon Arvoitusta" vastaan kuuluisassa esseessään "Se murhaa joka osaa" 1950. Häntä raivostuttaa kirjan liian hyvien myyntilukujen lisäksi erityisesti, että sitä on tarjottu yleisölle loogista päättelyä edellyttävänä ongelmana, vaikka tarinan runko on ohut ja ongelman ratkaisu pelkkää lukijan pettämistä.

"Se ei ole sitä. (logiikan välineitä edellyttävä ongelma) Ja koska se ei voi olla mitään muutakaan, se ei ole mitään. Koska kerran tilanne on väärä, kirjaa ei voi hyväksyä edes kevyeksi yleisromaaniksi; siitä puuttuu kevyen romaanin tarvitsema tarina. Jos ongelmasta puuttuvat totuuden ja uskottavuuden ainesosat, ei se mikään ongelma olekaan; jos johdonmukaisuus on pelkkää harhaa, ei johdonmukaisia päätelmiä voi tehdä."

Chandler paljastaa paatoksessaan toki myös arvoituksen ratkaisun, joten esseetä ei kannata lukea, jos haluaa lukea kirjan. Mielestäni "Punaisen talon arvoitusta" paljon pahempiakin lukijan pettämistarinoita ja kelvottomia ongelmia on julkaistu. Koska perusjuoni on kuitenkin varsin simppeli, kuka tahansa pystyy pääsemään ainakin riittävän lähelle oikeaa ratkaisua, mikä luultavimmin hälventää petetyksi tulemisen tunnetta. Kenties tämän(kin) kirjan klassikkoasema on syntynyt hieman kyseenalaisin perustein, ja siihen aikaan kun "Golden Age"-kauden huippu oli vasta tulossa. Julian Symons esimerkiksi on luonnehtinut ihailevansa Milnen taitoa luistella ohuella jäällä, vaikkakin myöntää Chandlerin kritiikin musertavuuden aivan oikeutetuksi.

Eeva Tenhunen – Mustat Kalat (1964)

Löysin Eeva Tenhusen "Mustat Kalat"-esikoisesta (1964) vain varauksettomia kehuja. Varasin tämän kirjan lukemiselle mitä otollisimmat puitteet – samana päivänä kävin Olavinlinnan museokierroksella ja luin kirjan puolivälistä loppuun sadeilmalla kesämökissä. Viehättävää ajankuvaa historiallisissa miljöössä ja sen ajan nuorison kohteliasta ihmissuhdesalaattia murha-aikataulukuorrutuksella. Juuri sellainen "paremman puutteessa"-kirja, jonka kyllä mielellään lukee loppuun, kun kerran on aloittanut. Klassikon maineen kirja on kuitenkin voinut saavuttaa ainoastaan, koska se on kirjoitettu riittävän ajoissa ennen kuin suomalainen jännityskirjallisuus on lähtenyt kiitoon.

"Mustien Kalojen" päähnkilö Liisa Rautasalo kertoo kirjan tapahtumat. Hän on yksi Olavinlinnan kesäsesongin museo-oppaista. Kirjassa vitsaillaan museo-oppaiden kokemista hauskuuksista stereotyyppisten turistien kustannuksella. Eräs Liisan kollegoista saa surmansa kummituskäytäväksi kutsutussa linnan osassa kesken vilkkaimpien museokierrosten. Paikalle kutsutaan poliisit, joista komisario Halla vakiintuu vähitellen jutun päätutkijaksi ja ratkaisijaksi.

Murhamysteerinä kirja ei ole kummoinen. En muista vähään aikaan lukeneeni näin kliseistä loppuhuipennusta, jossa kirjailija selkeästi haluaisi yllättää lukijan, mutta varsinaisia "yllättäviä" murhaajaehdokkaita ei laajahkosta henkilögalleriasta huolimatta ole oikeasti kuin yksi. Liian reilu peli ja oikeat johtolangat minä-kertojan watsonmaisesti väärin tulkitsemina on vain epäonnistunutta, muka christiemäistä hämäystä. Kirjan nimi voisi tässä mielessä yhtä hyvin olla "Murhaaja tarjottimella" tai "Odotettu ratkaisu." Juonen rakennuspalikat ovat sinänsä kunnossa, mutta yleistunnelma on niin pirun draamanhakuinen ja naisromaanimainen liian kevyillä henkilöillä, joiden kohtalot eivät voi lukijaa liiemmin kiinnostaa. "Murha tarjottimella" olisi oikeastaan osuva nimi, koska kuolemat eivät pääse tässä kirjassa koskettamaan niin kuin vanhaan kunnon paperimaiseen Golden Age-henkeen kuuluu.

Vaikka kirjan 60-luvun museo-opasnuorison lemmensurut on suht uskottavasti kuvattu, kuvaus ei ole riittävän syvää, että tätä voisi pitää vakavana proosana. Sellaiseksi kirjaa ei varmasti ole tarkoitettukaan, mutta jos kerran halutaan kirjoittaa "kevyt, hauska pikku murhatarina romanttisilla käänteillä" niin keveydestä pitäisi mielestäni pitää loppuun asti kiinni, kuten esim Julian Symonsin kirjassa "Mies joka murhasi itsensä" tai Andrew Garven läpyskässä "Kumpi Meistä." Koska Tenhunen on kuitenkin ottanut kirjalleen christiemäisen, palapelidekkarimielessä vakavan lähtökohdan, "Mustat Kalat" osuu juuri sille vaarallisen perinteiselle alueelle, joka ei herätä lukijassa riittävästi mitään, koska loppuyllätys ei onnistu. Kaikki oli motiivia myöten tässä niin selvää, että tavoistani poiketen oli pakko tarkistaa asia toiseksi viimeisen luvun lopusta 40 sivua etukäteen. Ihan mukava fiilishän näissä on osua oikeaan, mutta  vielä paljon mukavampaa olisi huomata olevansa väärässä, tai edes missanneensa jotain olennaista.


En ole lukenut Tenhusen muita kirjoja, käsittääkseni hän jatkoi Liisa Rautasalosta kertovaa kirjasarjaa. Hän menee myöhemmin naimisiin jo tässäkin kirjassa esiintyvän komisario Hallan kanssa. "Mustien kalojen" lopun perusteella hänen elämänsä mies olisi eräs kollegoista, heidän välisensä romanttinen kemia ei siis tässä esikoisessa vielä tule esille juuri millään tavalla.

Freeman Wills Crofts – Salaperäinen Tynnyri (The Cask) 1920

Irlantilais-brittiläinen Freeman Wills Crofts oli ammatiltaan rautatieinsinööri. 40-vuotiaana jouduttuaan sairaalaan pidemmäksi aikaa hän alkoi kirjoittaa ensimmäistä salapoliisiromaaniaan. Esikoisromaani "Salaperäinen Tynnyri" (The Cask) ilmestyi 1920 ja jo siitä tuli niin suuri menestys, että vuosikymmenen loppuun mennessä Crofts uskaltautui heittäytymään vapaaksi kirjailijaksi. Esikoinen julkaistiin suomeksi Kariston kustantamana jo 1926, ja vaikka sitä pidetään yleisesti hänen parhaimpana ja kekseliäimpänä kirjanaan, uutta suomenkielistä painosta ei koskaan otettu. Kirja onkin tätänykyä hyvin harvinainen ja kansipaperillisesta versiosta joutuu pulittamaan yli 50€ oli kirja missä kunnossa tahansa. Itseltäni löytyy ihan ok kuntoinen kansipaperiton kappale.

Rautatieaikataulujen tarkistaminen ja niiden kautta alibien selvittäminen toistuu Croftsin tuotannossa hyvin usein, ainakin lähes kaikissa suomennetuissa kirjoissa. Useissa tapauksissa pääepäilty on hyvin selkeä ja lukijan ihmeteltäväksi jää lähinnä millä keinoin jutun tutkija saa hänen alibinsa murrettua. Crofts kuuluu aikansa harvinaisiin kirjailijoihin siinä mielessä, että hän ei käyttänyt yksityistä, "kaikkitietävää" salapoliisia kirjoissaan, vaan hänen päähenkilönsä on tavallinen poliisiviranomainen, useimmiten tarkastaja Joseph French (ensiesiintyminen "Poliisi ei hellitä" Inspector French's greatest case 1924). Croftsin tarkastaja Frenchiä on arvosteltu tylsäksi ja värittömäksi henkilöksi mitä hän toki onkin Hercule Poirotin, Peter Wimseyn, Philo Vancen jne rinnalla. Toisaalta kirjat on varmaankin tarkoitettu ennemmin realistisiksi poliisiromaaneiksi kuin "who did it"-dekkareiksi. Jokatapauksessa kirjojen maalaisjärjellä etenevä rikostutkinta lienee aikansa osuvinta kuvausta poliisin työstä, vaikkei Croftsilla itsellään ollut ammatista mitään tietoutta.  

"Salaperäisen tynnyrin" tarina alkaa, kun Pariisista Lontooseen saapuu viinitynnyreiden joukossa muka kuvaveistoksia sisältävä tynnyri. Sataman lastausmiehet avaavat tynnyrin muista erottuvana ja huomaavat sen sisältävän nuoren naisen ruumiin ja kultarahoja. Lähetyksen vastaanottaja Felix Léon tulee hakemaan tynnyriä satamasta, mutta joutuu harhauttamaan poliisia saadakseen sen kuljetettua hevosvankkureilla itselleen. Koska eletään vuotta 1912 hevosvankkurit ovat poliiseille liian nopea kulkuväline, tosin Felixin ja tynnyrin jäljille päästään melko nopeasti, kun ylikomisaari Burnley Scotland Yardista alkaa tutkia juttua. Felix olettaa saaneensa ranskalaiselta ystävältään monsieur Gautierilta tynnyrissä osuutensa vedonlyöntirahoista, ja hän järkyttyy suunnattomasti kun tynnyristä paljastuukin hänelle tutun naisen ruumis. Nainen on mitä ilmeisimmin kuristettu kuoliaaksi viimeisen kolmen viikon aikana.

Felix joutuu järkytyksestä sairaalahoitoon, Burnley lähtee Pariisiin selvittämään kuinka tynnyri on sieltä lähtenyt, missä vaiheessa ruumis on voitu siihen pakata ja keitä nuoria naisia on ilmoitettu kadonneiksi viimeisen kolmen viikon aikana. Hän saa avukseen herra Lefragen Ranskan Suretésta ja yhteisvoimin herrat kuulustelevat pariisilaisia kuvanveistofirmoja, kuljetusalan hemmoja, konduktööreja, murhatun naisen vaatteiden valmistajaa ja viimein tämän aviomiestä herra Boiracia. Kaikki aikataulut, reittimahdollisuudet, postileimat, käsialanäytteet ja erityisesti Boiracin liikkeet tutkitaan huolellisesti. Kirjan loppupuolella vielä erikseen palkattu yksityisetsivä George La Touche tutkii poliisien läpikäymät johtolangat perusteellisesti ja löytää niistä puutteita, vaikka mielestäni Burnley ja Lafragen olivat jo varsin perusteellisia hekin."Salaperäinen tynnyri" sisältää siis jo lähes kaikki Croftsin tuotannon tavaramerkit (poliisitutkinnan seuraaminen, alibien murtaminen, rautatieaikataulut..) niin hyvässä kuin pahassa. Kiehtovinta kirjassa on ilman muuta nerokas alkuasetelma, ajankuvaus ja liikaakin realismia tavoitteleva poliisitutkinnan seuranta, joka ajoittain tekee juonenkuljetuksesta tukkoista. Mainiosta alkuasetelmasta otetaan siis kaikki mahdollinen irti liiankin kanssa, syyllinen on lukijalle käytännössä selvä kirjan puolivälistä eteenpäin, joten varsinainen loppuyllätys on korvattu niinikään Croftsille tyypillisellä toiminnallisella kohtauksella.

Kirjassa on kolme osaa – I Lontoossa, II Pariisissa, III Lontoossa ja Pariisissa. Kirjan luettuani ensireaktio kieltämättä oli, että tiivistämisen varaa erityisesti alkupuolella olisi ollut ihan reippaasti. Jotkut käänteet kuten tynnyrin varastaminen Felixin pihalta, eivät tuo itse pääjuonen kehittelyyn mitään uutta, vaan pidentävät jo valmiiksi mutkikkaita ja riittävän nokkelia käänteitä pursuavaa kirjaa entisestään. "Salaperäinen tynnyri" lieneekin niin sana kuin sivumäärältäänkin yksi aikansa pisimmistä tämän genren kirjoista, mutta ilmeisesti Croftsin sairasloma venyi siinä missä esikoisromaanin mahdollisten virheiden tarkistaminen. Burnleyn henkilö lienee jonkinlainen tarkastaja Frenchin esiaste, tosin koska luonnekuvaus ei ole Croftsin heiniä niin eipä näitä miehiä juuri toisistaan erota. Runoilija W. H. Auden luonnehtii Croftsin poliiseja yleisesti "rehellisiksi ammattilaisiksi, jotka ovat varhemmassa jännityskirjallisuudessa hyväonnisten harrastelijoiden (ja myös yksityisetsivien) ylenkatsomia. "Tarkastaja French tutkii rikoksia yhteiskunnan viattomien jäsenten tähden ja onnistuu, koska hänellä on apunaan maailman kaikki muut viattomat ihmiset."

Tuntuu sinänsä hölmöltä kirjoittaa negatiivissävyinen arvostelu kirjasta, jota ei käytännössä voi saada mistään. Tai positiivisemmin "suosittelen Salaperäistä Tynnyriä vain vannoutuneille vanhojen salapoliisiromaanien ystäville." Nämä suosituksetkin lienevät turhia, koska nämä (tai te) genren ystävät kun lienette jo automaattisesti kirjaan tutustuneet, tai ette ole siihen vain törmänneet. Mitkä olisivat edes puolirealistiset mahdollisuudet lukea tämä kirja sattumalta ja pettyä? Luultavasti yhtä hyvät kuin Croftsin poliiseilla päästä totuuteen kiinni näin mahdottomista lähtökohdista. 

Luulin pitkään, että Croftsin Sapo-sarjassa 1954 julkaistu "Salaperäinen Laatikko" (The Sea Mystery 1928) olisi "Salaperäisen Tynnyrin" uusi painos/suomennos. Ilmeisesti Crofts mieltyi myös itse esikoiskirjansa perusideaan niin paljon, että halusi käyttää sitä uudestaan. Muutaman kuukauden takaisen lukukokemuksen perusteella voin sanoa, että "Salaperäinen Laatikko" on tynnyriä selkeästi paremmin jäsennelty kokonaisuus. Siinä Crofts onnistuu yhdistämään realistiseen poliisitutkintaan edes hieman yllätyksellisyyttä palapelidekkarin puolelta. Kirjaa  vaivaa korkeintaan keskivaikea keskivaiheen pysähtyneisyys ja etenkin alkupuolella oli mukava miettiä mitä itse tekisi tarkastaja Frenchin tilanteessa. Alkuasetelma tuntuu poliisien kannalta nimittäin erityisen hankalalta – isän ja pojan kalareissulla heidän uistimensa sotkeutuu laatikkoon, josta löytyy jo mätänemään päin oleva miehen ruumis. Kuka on kuollut mies, mistä laatikko on heitetty veteen ja kuinka kauan sitten. Lähes mahdottoman tuntuisesta alkuasetelmasta Crofts onnistuu saamaan tarkastaja Frenchin hyvinkin realistisen oloisesti oikeille jäljille monien oikeiden arvausten siivittämänä :)

Vaikka tämän päivän lukukokemuksena "Salaperäinen Tynnyri" olikin melkoisen raskas pala, se on silti ollut kiistatta tärkeä kirja suunnannäyttäjänä paitsi Croftsin omalle uralle, myös lukuisille muille poliisiromaanien kirjoittajille. "Salaperäisen Laatikon" lisäksi valitsin tähän kuvaan myös toisen suht onnistuneen genren edustajan, japanilaisen Seicho Matsumoton "Junaongelman" (Ten To Sen 1957). Teos on harvoja suomennettuja japanilaisia dekkareita, ja jo nimestäkin voi päätellä, että kirja on ennemminkin rehellinen ongelma kuin kaunokirjallisuuden syväluotaava mestariteos. Nuori ministeriön virkamies ja tarjoilijatar päätyvät Kashin lahdelle tekemään itsemurhan, vaikka siihen ei pitäisi olla mitään syytä. Mies olisi ollut tärkeä todistaja eräässä skandaalinkäryisessä jutussa, mikä panee etsivä Torigain ja apulaistarkastaja Miharan liikkeelle. Myös tässä Matsumoton kirjassa juna-aikatauluilla ja alibin rikkomisella on suuri merkitys.

Kirja on puolet lyhyempi kuin "Salaperäinen Tynnyri" ja lähes puolet lyhyempi kuin "Salaperäinen Laatikko", silti siinä on suunnilleen kaikki olennainen mitä tämänkaltaiselta kirjalta sopii odottaakin. Syyllinen on tosin täysin selvä alusta lähtien ja vyyhti alkaakin purkautua tämän liioitellusta varovaisuudesta sen kuuluisan "jokaisen murhaajan pienen virheen" sijaan. "Junaongelmasta" siis puuttuu täysin syyllisen henkilöllisyyteen liittyvä loppuyllätyspaljastus, jonka Crofts oli kohtalaisesti saanut "Salaperäiseen Laatikkoon" mahdutettua. Kuitenkin alibien murtamisesta kertova kahden japanilaisen etsivän kirjeenvaihto on vähintään yhtä kiinnostava loppuhuipennus.

Audenin lisäksi Croftsista löytyy suuntaan jos toiseenkin mielipiteitä erityisesti lajin tunnetuimmilta kriitikoilta. Julian Symons luonnehtii Croftsin olleen "ei ainoastaan tyypillinen, vaan paras siitä salapoliisikirjailijoiden koulukunnasta, jota voidaan sanoa pitkäpiimäiseksi ja jonka tuotantoa tulvi kirjapainoista vuosikymmenen (20-luvun) aikana ja paljon sen jälkeenkin." Samassa kappaleessa Symons kehuu "Salaperäistä tynnyriä" ja toteaa, ettei mies ole vastaavaan nokkeluuteen pystynyt missään muussa 40 teoksessaan.  Raymond Chandler haukkuu esseessään "Se murhaa joka osaa" 1950 lähes kaikki kulta-ajan kirjailijat, mutta Croftsin hän mainitsee kuitenkin "juonenrakentajista taitavimmaksi silloin kun hän ei heittäydy liian huikeisiin yrityksiin." Vaikka nämä kritiikit eivät kuulosta liian mairittelevilta, niin Symonsin ja Chandlerin sanansäilän tuntien, ne on pakko mieltää tunnustuksiksi Freeman Wills Croftsia kohtaan. Sen verran paljon murskaavampaa kritiikkiä ovat aikansa tunnustetuimmat dekkarikirjailijat heiltä osakseen saaneet.

S.S. Van Dine – Greenen Perheen Salaisuus (Greene Murder Case) 1928

Olen viime viikkoina palannut dekkarikirjallisuuden alkulähteille ja lukenut 20-luvun romaaneita. Ennen kuin tuore lukukokemus ehtii painua unohduksiin lienee paikallaan kirjoittaa muutama sananen ylös.

S.S Van Dine oli toimittaja/kriitikko Willard Huntington Wrightin käyttämä pseudonyymi hänen kirjoittaessaan salapoliisiromaaneja. Wright käytti salanimeä, koska hän pelkäsi menettävänsä uskottavuutensa toimittajana dekkarikirjailijauran myötä. Van Dine kuuluu nimenomaan dekkarikirjallisuuden kultakauden (1920-30-lukujen) suuriin nimiin, Philo Vance-kirjat olivat 1920-30-luvulla bestsellereitä. Dinen dekkarit noudattavat salapoliisiromaanin arvoitusdekkarikaavaa perinteisimmillään niin hyvässä kuin huonossa. Mies itse osallistui aikansa kirjailijoista ehkä aktiivisimmin salapoliisiromaanin kultaisten sääntöjen laadintaan, www.gaslight.mtroyal.ca/vandine.htm "20 rules for writing detective stories" 1928, joten hänen kirjansa ovatkin todellisia mallikappaleita näiden sääntöjen mukaan laadituista romaaneista.

Dinen kirjojen taso kuitenkin romahti jo 30-luvun alussa ja mies itsekin kuoli jo vuonna 1939 alkoholisoituneena eikä enää niin arvostettuna. Philo Vance ei siis jäänyt Hercule Poirotin, Peter Wimseyn tms kultakauden etsivien lailla elämään elokuva -tai teatterisovituksina enää kirjailijan kuoltua, eikä kirjoistakaan otettu uusintapainoksia kovin tiheästi enää 40-luvun jälkeen. Philo Vance oli kuitenkin aikanaan merkittävä hahmo ja Dinen kirjat antoivat vaikutteita monille kultakauden jälkeisille kirjailijoille. Tosin amerikkalainen dekkariperinne oli Dinen nousukauden aikana vielä velkaa melkoisesti brittiläiselle dekkariperinteelle. Dinen romaanien tapahtumapaikka voisi aivan yhtä hyvin olla Lontoo kuin New York, hän kirjoitti perin brittityylisesti, vaikka asuikin mantereen toisella puolen. Lähimpänä vertailukohtana hänen kirjoilleen voidaan silti pitää amerikkalaisista Ellery Queenia, joka aloitti oman uransa hieman Dinen jälkeen vieden arvoitusdekkarin palapelimaisuudessaan entistä pidemmälle (lukijahaasteet ym) Mistään varsinaisesta genren uudistajasta ei Dinen yhteydessä voida kuitenkaan puhua. Vasta Dashiel Hammettin myötä amerikkalainen, kovaksi keitetty dekkari sai oman persoonallisen, aikaa kestävän muotonsa.

Philo Vancea voisi hänen yli-inhimillisen älykkyytensä ja kaikkitietävyytensä perusteella pitää Peter Wimseyn Ameriikan serkkuna. Vancen tapahtumien ennakointikyvyn ja brassailun antaa kuitenkin osittain anteeksi, koska Vance ei Sayersin Peter Wimseyn tavoin kuitenkaan mässäile tiedoillaan, elleivät ne olennaisesti liity käsillä olevaan tapaukseen. Kirjailija ei siis yritä jaaritellen opettaa lukijaansa, vaan hän lienee tehnyt hahmostaan niin täydellisen ainoastaan helpottaakseen itse kirjoittamista. Vance ei myöskään ole Wimseyn tavoin hienosteleva, ja kohtelee epäiltyjä humoristisen töykeästi. Osa tästä ympäristön kauhistellusta töykeydestä tosin menee ajan hampaan piikkiin, mutta mitä nyt 100 vuotta vanhalta huumorilta voi tosissaan odottaa.

"Greenen Perheen Salaisuus" on järjestyksessä kolmas Philo Vance-kirja, ja ensimmäinen suomennettu. (Gummerrus 1931) Joskin edellinen, varsinainen Dinen läpimurtoromaani "Kanarialinnun Salaisuus" ilmestyi Otavan sarjassa 1937. "Greenen Perheen Salaisuuden" tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin ilmeisesti vuoden 1926 marras-joulukuulle. Kirjan kertojana on Van Dine itse, joka on Vancen asuinkumppani ja on läsnä kaikissa kohtauksissa, muttei puhu sanaakaan. Greenen perhe on tunnettu, vaikutusvaltainen ja vihan sitein toisiinsa sidottu perhe. Kaikki joutuvat asumaan samassa esikaupunkialueen huvilassa, koska jo kuolleen Tobias Greenen testamentti määrää, ettei kukaan jälkeläinen saa muuttaa asunnosta pois 25 vuoteen, tai muuten kohtalona on perinnöttömyys. Ensimmäiseksi perheen vanhin tytär Julia löytyy huoneestaan ammuttuna, samalla kertaa myös perheen ottotytär Ada haavoittuu vakavasti. Rikos on yritetty lavastaa ulkopuolisen murtovarkaan tekemäksi, mutta Philo Vance kohdistaa epäilyksensä samantien perheen sisälle. Hänen tutut aisaparinsa yleinen syyttäjä Markham ja ylikonstaapeli Heath eivät kuitenkaan yhdy tähän näkemykseen, vaikka perheen vanhin poika Chester on tullut nimenomaan yleisen syyttäjän puheille hakemaan ulkopuolista apua. Kun Chester sitten pari päivää myöhemmin murhataan, pääsee Vance toteamaan Markhamille ivallisesti: "sama ainutlaatuinen murtovaras, arvaan minä." Perheenjäsen toisensa perään kuolee ja poliisit ovat voimattomia, eipä sillä että salapoliisi itsekään olisi tutkimuksen yhteydessä pitänyt turhaa kiirettä. Sen verran selvää jälkeä tämän teoksen murhaaja on päättänyt tehdä...

Kirjan ikä tuo oman elämyksensä lukemiseen, joskin tahallistakin huumoria löytyy erityisesti Philo Vancen tavasta kuulustella Sprootia, Greenien ärsyttävän kohteliasta miespalvelijaa:

"Ja te todella hämmästyitte kovasti kun kuulitte, että mr Chesterin huoneessa on ammuttu?" "Niinpä kyllä, minä todella hämmästyin hieman, vaikka koetinkin salata mielenliikutustani." "Te onnistuitte siinä epäilemättä erinomaisesti", sanoi Vance kuivasti. "Mutta minä tarkoitin, ettekö odottanut, että jotakin tapahtuisi uudelleen tässä talossa edellisen murhan jälkeen?p p" "Pyydän tuhannesti anteeksi, sir, mutta minä en oikein ymmärrä mitä tarkoitatte. Jos olisin aavistanut, että tarkoitus oli niinsanoakseni saada mr Chester pois tieltä, niin olisin luonnollisesti varoittanut häntä. Se olisi ollut velvollisuuteni, sir." "Älkää vältelkö kysymystäni, Sproot", sanoi Vance karskisti. "Minä kysyin teiltä, aavistitteko te mahdollisesti, että toinen murhenäytelmä seuraisi ensimmäistä?" "Murhenäytelmät tulevat harvoin yksin, sir, jos saan lausua ajatukseni. Ei koskaan tiedä mitä seuraavassa tuokiossa tapahtuu. Minä en tahdo astua kohtalon tielle, mutta minä koetan aina pitää itseni valmiina." "Ah, menkää hiiteen, Sproot – niin pitkälle kuin pippuri kasvaa! Jos minua haluttaa nauttia lavertelevasta kaunopuhelusta, niin minä luen Tuomas Aqvinolaista." "Aivan niin, sir."

Vaikka 20-luvun New York vaikuttaa olevan häpeilemättömän siveellinen, kuolemat eivät herätä ihmisissä juurikaan tuntemuksia. Aina paikalla olevan Tohtori von Blonin seikkailut talon tyttärien kanssa lienevät se paheksuttava osa tarinaa. Van Dinea on toisinaan nuhdeltu huolimattomasta arvoituksen rakentelusta. Nuhteluun on varmasti syynsä, koska eipä hänen kirjoillaan juuri muita ansioita olekaan, eikä niihin aikanaan liene edes pyritty. Kun "Greenen Perheen" tarinan lähtökohdat ja ihmisten epäinhimillisen paperimaisuuden on hyväksynyt, kirjasta pystyy nauttimaan mitä mainioimmin kiehtovana ongelmakimppuna. Keskeinen uskottavuusongelma kuitenkin on, ettei poliisi tee ensimmäisen murhan jälkeen juuri mitään. Toisenkaan jälkeen ei vielä ryhdytä kovin suuriin pakkotoimiin. Kun Vance lopulta 320 sivun jälkeen "101 tärkeää kohtaa" listansa ja Greenien kirjastosta löytämiensä saksalaisten laki/rikoshistoriakirjojen avulla päättelee murhaajan, kaikki respect tulee lukijan puolelta ennemminkin duunimäärästä kuin älykkyydestä, koska perheenjäseniä on tässä vaiheessa elossa enää kaksi. Toisaalta tykkään tällaisesta äärimmäisen rehellisestä pelistä lukijaa kohtaan ja mielestäni liian vähän epäiltyjä on aina parempi kuin liikaa.

Jos jotain kirjassa on liikaa, niin sivuja ja Vancen jorinaa. 368 sivua kuulusteluja, pohdintaa, kauhistelua jne on käsittämätön, joskin kunnioitettava määrä tämän tyyliselle kirjalle. Dinen kunnianhimoisena tavoitteena oli varmaankin luoda Vancesta niin älyllinen hahmo ja juonesta niin täydellinen, että kaikki mahdollinen piti selvittää ja toistaa moneen kertaan. Sain kuitenkin kirjalta juuri sen kaipaamani ongelmakimpun, lukufiilis oli vähän samankaltainen kuin Christien "Idän Pikajunan Arvoitus" lähes 20 vuotta sitten, mistä dekkariharrastukseni alkoi.

Silti voisin Philo Vancen sanoin todeta, että "jos minua huvittaa nauttia alleviivaavan älyllisestä jorinasta, luen ennemmin odysseusta kuin ajanvietekirjallisuutta."

Andrew Garve – Brittiläisestä lehtimiehestä kehkeytyi jännityskirjailija (Leandan Sankari 1959; Polun Pää 1956; Samsonin Arvoitus 1954)

Kirja-arviot:

"Leandan Sankari" (A Hero For Leanda 1959), "Polun Pää" (The End Of The Track 1956), "Samsonin Arvoitus" (The Riddle Of Samson 1954)

Englantilainen lehtimies ja kirjailija Paul Winterton julkaisi yli 40 seikkailu/jännityskirjaa, useimmat niistä salanimellä Andrew Garve. Olen aina hieman ihmetellyt salanimien käyttöä ja viime aikoina havainnut miten yleistä se on ollut etenkin dekkarikirjailijoilla. S.S Van Dine alias Willard Huntington Wright lienee aloittanut buumin 20-luvulla. Hänen henkilöllisyytensä pysyi salassa lähes kaksi vuotta, Wintertonin ei luultavasti niinkään kauaa, koska Andrew Garve-nimen lisäksi hän käytti myös pseudonyymejä Roger Bax ja Paul Somers. Vielä 20-luvulla, kun dekkarikirjallisuutta ei pidetty oikeana kirjallisuutena (Suomessa nimitys ajanvietekirjallisuus oli pitkään käytössä) pseudonyymin käyttö oli kenties ymmärrettävämpää kuin jo"vapaammalla" Andrew Graven läpimurtovuosikymmenellä, 50-luvulla.

Valitettavasti suomeksi on käännetty ainoastaan kuusi Wintertonin romaania, kaikki julkaistu Andrew Garven nimellä. Sanon valitettavasti kolmen lukemani kirjan perusteella, jotka luin lähes yhtäjaksoisesti viikon sisällä. Kaikki eepokset olivat siis huomattavan nopealukuisia ja koukuttavia. Päähenkilö oli joka kirjassa eri, mutta kuitenkin pääpirteissään sama – tavallinen mies, joka tahtomattaan ajautui elämässään itselleen vähän liian jännittävään tilanteeseen. Pikaisen tutkimiseni perusteella Garve ei Julian Symonsin tapaan käyttänyt kirjoissaan salapoliisia päähenkilönä muutenkaan, joten hän tuskin kirjoitti perinteisiä murhaajan arvuutteluun pohjautuvia arvoitusdekkareita kovinkaan montaa.

Kauttaaltaan hyvät arvostelut saanut "Leandan Sankari" (A Hero For Leanda 1959) oli ensimmäinen lukemani Garven teos. Vai pitäisikö sanoa viihderomaani tai "seikkailujännäri"... Päähenkilönä on irlantilainen Mike Conway, entinen insinööri, nykyinen purjehtija, joka on vaihtanut maakravun elämänsä lopullisesti merikarhuiluun. Kirjan alussa hän on menettänyt tuulten viemäksi tärkeimmän omaisuutensa, oman purjeveneensä ja vielä niin ikävässä paikassa kuin Afrikan rannikkokaupunki Akkrassa. Pennitön ja toimeton Conway tapaa baarissa miehen, joka on vaikutusvaltaisen tahon käskystä seurannut hänen toimiaan, ja tarjoaa tälle vaarallista mutta hyvin palkattua tehtävää. Mikelle lyödään käteen ennakkomaksu ja lentolippu Ranskan Biarritziin, jossa hän kuulee loput. Koko juttu käy niin Mikelle kuin lukijallekin entistä uskomattomammaksi kun hän kuulee tehtävänsä – purjehdi läpi Intian valtameren Heureusin saarelle, vapauta englantilaisten vangitsema itsenäisyyspoliitikko Alexander Kastellan ja salakuljeta hänet Afrikan rannikolle. Mukaansa Conway saa hienoimman näkemänsä jahdin lisäksi Leanda Sophoulisin, joka osoittautuu aatteellisuutensa ja viehättävyytensä lisäksi kelpo merenkulkijaksi.

Leanda pitää Kastellanin vapauttamista elinehtona Spyrouksen itsenäisyystaistelulle, Mike on omien sanojensa mukaan lähdössä seikkailullle ainoastaan uusi paatti ja raha mielessään. Tässä vaiheessa pelkäsin "Leandan Sankarin" etenevän väljähtäneelle seikkailuromaaniromantiikkaraiteille, onneksi turhaan. Suurin osa kirjasta tapahtuu Intian valtamerellä ja käsittelee ihan normaalia merenkulun kuvausta. Kuitenkin pakomatka ja Kastellanin persoonallisuus luovat kolmen meren armoilla painivan ihmisen keskelle hienosti kuvailtuja jännitteitä, joiden parissa voi tuntea lähes aitoa merisairautta. Lisäksi juonen kehittelyssä tapahtuu loppupuolella kihelmöivähköjä käänteitä ja loppuun Garve on säästänyt mukavan yllätyksen, joka oli niinikään mukava arvata väärin. Kirjan parissa viihtyi niin hämmentävän hyvin, että se sai jopa kiinnostumaan Joshua Slocumin teoksesta "Yksinpurjehdus maailman ympäri", jota on kauttaaltaan arvioitu parhaaksi purjehdus- ja jopa matkakirjaksi ikinä. Eikä syyttä, Slocum oli ensimmäinen yksin maailman ympäri purjehtinut ihminen, joka myös lopulta katosi laivoineen merelle.

Kaivoin heti merisairaudesta toivuttuani hyllystä kolme vuotta vanhemman (joksin Suomessa vasta 1963 julkaistun) Garven romaanin "Polun Pää" (The End Of The Track 1956). Tarina sijoittuu Etelä-Englantiin, Hampshiren rauhallisiin metsiin, jossa metsänvartija Peter Mallory perheineen viettää levollista elämää. Hän on vaimoonsa Lindaan lämpimästi kiintynyt ja kaikki vaikuttaisi olevan niin hyvin, että tylsyyden puolelle jo menee! Peterillä ja Lindalla on kuitenkin menneisyytensä Guayanassa, josta he adoptoivat mukaansa silloisen lapsettomuuden pelossa tytön, jonka isä murhasi vaimonsa mitä raaimmalla tavalla. Tyttö on kirjan tapahtumahetkellä teini-iässä, eikä hän ole tietoinen isänsä väkivaltaisesta menneisyydestä. Vanhemmat ovat päättäneet varjella tyttöä totuudelta, ja aikovat kertoa sen hänelle vasta varttuneemmalla iällä.

Keskellä tätä autuutta perheidyylin kynnyksen yli astuu Gill-niminen pieni mies, joka esittäytyy Guayanan vankilan pastoriksi. Vähitellen Peterin kanssa käydyn keskustelun edetessä papinkaapu paljastuu valepuvuksi ja Gill ammatiltaan kiristäjäksi, joka vaatii Peteriltä 2000 puntaa siitä, ettei kerro adoptoidulle tytölle totuutta isästään. Gillin toimenkuvaan kuuluu kiristää ihmisiä ansioidensa mukaan ja hänen hyväntuulinen, häikäilemätön ja kuitenkin pahoitteleva liikemiesasenteensa saa Peterin pelkäämään. Miehellä on myös apuna Parker-niminen korsto, joka kertoisi jutun tarvittaessa eteenpäin. 2000 punnasta luopuminen tuhoaisi perheen taloudellisen tulevaisuuden, eikä olisi Gillin sanan lisäksi mitään takeita, että kiristäminen loppuisi siihen. Poliisilta avun pyytäminen on toki Gillin sääntöjen vastaista, eikä Peter haluaisi kertoa tytön historiaa esille edes paikkakunnan poliisitarkastaja Amesille.

Nykypäivän tietoyhteiskunnassa tällainen kiristysasetelma saattaa tuntua kieltämättä aikansa eläneeltä, mutta kirjan brittiläiseen vanhan ajan maaseudun rauhaan se sopii yllättävän hyvin. Parasta kirjassa on ehdottomasti Gillin hahmon pirullinen luonne, hän saa kiristyksen kuulostamaan jopa kohtuulliselta. Peteristä kehkeytyy tarinan edetessä perheensä pelastamisen eteen kaikkensa tekevä mies, joka kipristelee melkoisen henkisen ja fyysisen tuskan äärirajoilla. Yksi sattuma ja käänne johtaa toiseen ja pian Peter alkaa olla sotkeutunut raskauttavia todisteita myöten pahimman luokan rikokseen, eikä tarkastaja Ameskaan enää ole taipuvainen uskomaan Peteristä kaikkein parasta. "Polun Pää" ei ole aivan loppuun asti yllättävä jännittävyydestä puhumattakaan. Jaarittelua on paikoin liikaa, silti etenkään itse perhe-elämän kuvaukseen ja Malloryn perheen keskinäisiin suhteisiin Garve ei ole satsannut minkään vertaa. Jotkut Peterin ratkisut ovat aika käsittämättömiä, ja vielä käsittämättömämpää, että hänen vaimonsa niihin suostuu. Kuitenkin mielenkiintoinen alkuasetelma, juonen käänteet ja rikollisen maailman kohtaaminen hyväosaisen perheidyylin kanssa takaa paljon mieleenpainuvia lukuhetkiä. Myös dialogi on herkullisen sulavaa, ja etenkin Gillin paholaismainen hahmo vetää vertoja jopa eräänkin huonekaluliikkeen "kohtuuhintaisia" 12 000€:n sänkyjä kaupitteleville kaunopuheisille tehomyyjille. Erittäin hankalasti kädestä laskettava kirja! :)

Niukan lähdeaineiston perusteella Andrew Garve myös matkusteli työnsä puolesta huomattavan paljon. Viimeistään Scilly-saarille sijoittuva "Samsonin Arvoitus" (The Riddle Of Samson 1954) (toki yhdessä "Leandan Sankarin" kanssa) tukee hänen henkilöhistoriaansa. Tämän kirjan kerronta etenee minä-muodossa alusta loppuun, päähenkilö John Lavery tulee siis lukijalle enemmän tutuksi kuin mitä on kohtuullista kestää. Ei sillä että John olisi mulkero mieheksi, mutta oikeastaan siinä se ongelma onkin, kun minkään näköistä kiinnostavaa piirrettä saati miehistä substanssia ei tunnu henkilöstä löytyvän. Ei sillä että "Leandan Sankarin" tai "Polun Pään" päähenkilöt olisivat juuri enempää räiskähdelleet. Lavery on ammatiltaan yliopiston historian luennoitsija, ja hän on tullut kesälomallaan Scilly-saariin kuuluvalle Samsonin saarelle tekemään arkeologisia kaivauksia ystävänsä Georgen kanssa vakavassa harrastusmielessä. Georgen saapumista odotellessa John tutustuu viehättävään Oliviaan, joka on tullut saarelle journalistimiehensä Ronnien kanssa. Olivia ei jaksa miehensä kännisekoiluja, ja viettää pari päivää yksikseen, ja sattuman kautta viimeisestä laivasta myöhästyttyään hän joutuu yöpymään Johnin kanssa Samsonilla samassa teltassa. Olivia ei kerro Ronnielle tästä mustasukkaisuuskohtauksen pelossa. Kohtaus kuitenkin tapahtuu seuraavana päivänä Trescon saarella, ja räyhätessään Ronnie putoaa kallionkielekkeeltä alas. Ruumista ei kuitenkaan löydy ja pian tarkastaja Field alkaa epäillä Johnia Ronnien murhasta. Olivian katoaminen saarelta heti kuoleman jälkeen panee etenkin Georgen epäilemään avioparin yhdessä lavastamaa kuolemaa, koska Ronniella oli huomattavan korkea tapaturmavakuutus.

Vaikka kirjan nimessä on sana "arvoitus", niin kirja menee kyllä erittäin voimakkaasti kategoriaan "romanttinen jännityskertomus ilman jännitystä." Suurin osa Johnin pohdiskeluista liittyy siihen onko Olivia petollinen lumppu, vai voisiko suhteesta hänen kanssaan tulla vielä jotain, kunhan vain Ronnien ruumis putkahtaisi esille jostain sopivasta paikasta. "Samsonin Arvoitus" oli muiden kirjojen tapaan helposti luettava, mutta tällä kertaa helposti luettavuus menee luokkaan "tulipahan luettua, kun kerran tuli aloitettuakin." Saman tyylisiä, uskottavampia, kiinnostavampia ja varmasti aidosti romanttisempiakin kirjoja löytyy. Tosin usein kun lukee useamman kirjan putkeen samalta kirjailijalta, viimeistään kolmas alkaa jo tökkimään. Näin kävi myös Andrew Garven kohdalla, vaikka tuskin "Samsonin Arvoituksen" arvoituksettomuus olisi muuttunut, vaikka lukujärjestys olisi ollut eri.

Samanlaisten päähenkilöiden ja eksoottisten maisemien lisäksi yhdistävä tekijä kaikissa näissä Garven kirjoissa oli huomattavan suppea henkilögalleria. Se toi mukavan vapauttavan tunteen kirjojen alusta loppuun, kun ei tarvinnut missään vaiheessa miettiä kuka kukin on. Tälle olisi kaivannut vastapainoksi vähän mielenkiintoisempia ja syvempiä henkilökuvauksia, mutta erittäin hyvä näinkin. Garven kirjoja löytyy 1.painoksina, erittäin hyväkuntoisina ja huokean hintaisina useimmista antikvariaateista. Käykää siis ostamassa ne sieltä pois kuleksimasta ja lisätkää Sapo-rivistöönne muutama sentti lisää :)

Raymond Chandler – Näkemiin, Kaunokaiseni (Farewell, My Lovely) 1940

"Kahdenkymmenen minuutin uni. Juuri sopiva pieni torkahdus. Sinä aikana olin menettänyt 8000 dollaria. No, miksikäs ei? Kahdessakymmenessä minuutissa voi upottaa taistelulaivan, pudottaa kolme tai neljä konetta, suorittaa kaksi teloitusta. Voi kuolla, mennä naimisiin, saada lopputilin ja löytää uuden paikan, antaa nykäistä itseltään hampaan tai leikkauttaa nielurisansa. Kahdessakymmenessä minuutissa voi myös nousta ylös aamulla. Ja voi saada lasillisen vettä yökerhossa – ehkä."

Raymond Chandlerin toinen romaani oli tekijälleen lähes yhtä hankala pala saada valmiiksi kuin yli 10 vuotta myöhemmin ilmestynyt pääteos "Pitkät Jäähyväiset."  Tällä kertaa kirjoittamista hidastivat merkittävästi toisen maailmansodan tapahtumat, joiden seuraamiseen Chandlerilla oli pakkomielle. Erityisesti Englannin pommitukset tekivät todella pahaa hänen psyykkeelleen, koska mies koki koko ikänsä Englannin olleen hänelle kuin toinen kotimaa. Chandlerin itsensä mukaan silloin kun hän ei ajatellut sotaa, hän oli taantunut 7-vuotiaan lapsen tasolle. Lisäksi Chandlerin työtapana oli kirjoittaa vain silloin, kun hänellä oli todellinen inspiraatio päällä. Tämä rehellinen työtapa oli todella kuluttava, koska sen seurauksena mies kirjoitti lähes poikkeuksetta useampaa romaania samaan aikaan, (mihin nyt milloinkin inspiraatiota sattui riittämään) ja usein hän vielä kirjoitti novelleja aina silloin kun pidemmän tarinan kuljettaminen tökki.

"Näkemiin Kaunokaiseni" on kuitenkin suureksi osaksi suhteellisen yhtäjaksoisesti kirjoitettu teos. Chandler on monien muinen romaaniensa tapaan yhdistellyt aiemmin kirjoittamiaan novelleja yhtenäiseksi tarinaksi. Tosin 233 sivua kirjoitettuaan Chandler oli kirjoittanut päiväkirjamerkinnän: "Tästä tarinasta ei ole mihinkään. Se haisee kuin raato. Täytyy kai heittää se roskiin ja kokeilla jotain uutta." Hänellä oli tarinan lopetus mielessään, mutta hän ei kokenut halua kirjoittaa sitä. Kirja ei myynyt ilmestyessään hyvin, mutta se sai niin suopeat arvostelut, että Chandler lienee saanut niistä uskoa kirjoittaa loppuun myös keskeneräiset ja jo silloin tällöin hylätyt romaaninsa "Vanha Kultaraha" (The High Window) ja "Nainen Järvessä" (The Lady In The Lake)

"Näkemiin Kaunokaiseni" sijoittuu Bay Cityyn, Los Angelesin itsenäiseen kaupunginosaan. Kirja käynnistyy kohtauksella, jossa juuri vankilasta vapautunut mies Moose Malloy tappaa yökerho Floriansin johtajan. Malloy haluaa tavata silloisen tyttöystävänsä, joka oli hänen jouduttuaan vankilaan ollut töissä baarissa. Aika on kuitenkin kulunut, eikä kukaan tunnu tietävän Velma Valento-nimisestä tytöstä mitään. Malloy onnistuu pysymään poliiseilta piilossa, Marlowe selvittää juttua omalla tahollaan ja käy tapaamassa mm Florianin entisen omistajan leskeä, joka väittää Velma Valenton kuolleen.

"Pitkien Jäähyväisten" tapaan myös tässä kirjassa Marlowe saa toisen toimeksiannon heti kirjan alkupuoliskolla. Lindsay Marriott pyytää Marlown mukaansa, kun eräältä rouvalta varastettu erittäin arvokas kaulakoru tullaan palauttamaan hänelle yön pimeinä tunteina 8000 dollarin pikkusummalla. Marlowe ei ota uskoakseen, että voisi olla tilanteessa suureksikaan avuksi, ja koko touhu vaikuttaa muutenkin hämärältä. Ensimmäinen ihmetyksen aihe on miksi Marriott on jättänyt henkivartijakysymyksen niin myöhäiseksi, koska tapaaminen on jo samana iltana. Mies vaikuttaa pelokkaalta, mutta vakuuttaa koko jutun olevan vain vähäpätöinen palvelus eräälle ystävättärelleen. Tarkempia yksityiskohtia hän ei halua kertoa.

"Tarkastellaanpa tätä puuhaa hiukan. Haluatte henkivartijan, mutta hän ei saisi ottaa mukaansa asetta. Haluatte avustajan, mutta hän ei saisi tietää mitä hänen pitää tehdä. Haluatte minun vaarantavan kaulani tietämättä minkä vuoksi ja millä tavalla se tapahtuu. Mitä tarjoatte kaikesta tästä?"

"Näkemiin Kaunokaiseni" tuntuu ajoittain kieltämättä sirpaleista kasatulta teokselta. Alusta lähtien lukijalle on selvää, että kahden aluksi erillisten juonten henkilöt ovat väistämättä lopulta tietyissä yhteyksissä toisiinsa, eikä valinnan varaa näille yhteyksille ole rajattomasti. Lopulta kiinnostus siihen mitä seuraavaksi tapahtuu on melko pieni. Kuitenkin jälleen Chandlerin naseva dialogi pelastaa paljon ja Marlowen uiskentelu alamaailman vesissä on toimintapainotteisuudesta huolimatta koukuttavaa luettavaa. Mieleenpainuvia kohtauksia ei ole "Pitkien Jäähyväisten" verran, eikä henkilöihin tullut ihan samanlaista mielenkiintoa, onhan kyseessä toisaalta yli 100 sivua lyhyempi eepos. 

Yhteiskunnalliselta sanomaltaan "Näkemiin Kaunokaiseni" keskittyy kritisoimaan muutaman rikkaan omistuksessa olevaa Bay Cityn kaupunkia. Chandler itse on kuvannut Bay Cityä mukavaksi kaupungiksi, joka tuskin on sen epärehellisempi kuin Los Angeles. Räikeänä erona on kuitenkin se, ettei Los Angelesin kokoista kaupunkia kukaan voi omistaa kokonaan, Bay City sen sijaan on muutaman pohatan leikkikenttä. Kaupunki on tekopyhyyden malliesimerkki – toisaalla patsastelevat "hienot" tekopalmurannat, toisaalla rehottaa köyhyys ja rikollisuus. Myös Suomen mediassa on viime aikoina uutisoitu mm Kalifornian kuivuusongelmista ja luokkaeroista, joten teoksen maailma on ajankohtainen myös tänä päivänä.

"Graylella on lihava lompakko", Marlowe sanoo romaanin loppupuolella vaikuttavasta miljonääristä. "Ja tässä kaupungissa laki on sen puolella jolla on rahaa maksaa."

Julian Symons oli modernin jännitysromaanin uudistaja (Murhaava Nauru 1957; Mies Joka Murhasi Itsensä 1967; Roger Riderin Arvoitus 1973; Murha! Murha! 1985

"Murhaava Nauru"  (The Colour Of Murder) 1957
"Mies Joka Murhasi Itsensä" (The Man Who Killed Himself) 1967
"Roger Riderin Arvoitus" (The Plot Against Roger Rider) 1973
"Murha! Murha!" (Bloody Murder) 1985

Julian Symons tunnetaan suomalaisten lukijoiden keskuudessa erityisesti Sapo-sarjan nro 300 "Murha! Murha!" kattavasta dekkarikirjallisuuden historiakattauksesta. Hänen kirjansa tuntuvat sitävastoin jääneen vähemmälle huomiolle ja teoksia onkin suomennettu vain kymmenkunta. Symons kuuluu kuitenkin ehdottomasti dekkarikirjallisuuden kultakauden jälkeisiin kärkinimiin. Hän aloitti 40-luvun puolivälissä ja jatkoi kirjoittamista aina 90-luvulle kuolemaansa asti. Hänen vahvuutensa sujuvan kerronnan lisäksi oli taito kirjoittaa kirjoja, jotka ovat hyviä paitsi dekkareina myös romaaneina. Symons sekoitti salapoliisiromaanin ja psykologisen jännityskertomuksen aineksia tuoden esille myös yhteiskuntakritiikkiä. Jotkut kirjoista ovat tunnelmaltaan hyvin synkkiä, toisissa pulppuaa huumori koko tätä kirjallisuuden lajityyppiä kohtaan. Oikeastaan Sapon määritelmä "modernia jännitystä" oli aikanaan suht osuva, koska Symonsin kirjoissa ajankuva ei väritä kertomuksia läheskään yhtä selkeästi kuin Christiellä, Marshilla, Sayersilla, Carrilla jne. viittauksia antisemitismiin, rasismiin ym ei käytännössä ole. Nämä siis lähentelevät nykypäivän jännityskirjallisuutta siinä mielessä, että kirjojen lukeminen on kaikkea muuta kuin palapelidekkarille tyypillistä johtolankojen seuraamista ja loppuratkaisun odottelua.

Symons on niitä harvoja kirjailijoita, joilla ei ole kirjoissaan päähenkilönä salapoliisia, eikä hän käytä muutenkaan samoja henkilöitä kirjoissaan kahta kolmea kertaa enempää. Useimmiten päähenkilönä on yksityisetsivän sijaan ainakin jossain määrin "normaali" henkilö, joka onnistuu sotkemaan elämänsä milloin mitenkin. Symonsin tavaramerkkinä tuntuu olevan jättää loppuratkaisu aivan viimeisille sivuille, ja kenties lukija joutuu pettymään ettei kaikkiin kysymyksiin saadakaan varmaa vastausta. Vaikka kirjojen kansikuvat (Roger Riderin Arvoitus, Mies joka murhasi itsensä) ovat seksuaalisesti latautuneita, kirjat ovat kuitenkin nykymittapuulla mitattuna varsin siveitä. Joissain muissa kirjoissa kuuluu olevan enemmänkin viettien vietävissä olevien ihmisten fetissikohtausten kuvaamista.

"Murhaava Nauru" (The Colour Of Murder) 1957 on aikajärjestyksessä ensimmäinen suomennettu Symonsin teos, joka on kuitenkin järjestyksessä jo hänen kahdeksas romaaninsa. Kirja voitti samana vuonna Golden Daggar-palkinnon, ja tuore lukukokemus jätti kirjasta poikkeuksellisen hyvin aikaa kestäneen kuvan. Kyseessä on Symonsille tyypillinen psykologinen jännityskertomus. Ensimmäisessä osassa "Ennen" keskushenkilö John Wilkins on pääosin minäkertojana, jossa hän kertoo tarinansa kirjeitse psykiatrilleen. "Ennen" tarkoittaa tässä kirjassa tietenkin ennen murhaa, ja siinähän vierähtää mukavasti päälle toistasataa sivua tarinan taustoja selvitellessä. John Wilkins elää onnettomassa ja etäisessä avioliitossa Mayn kanssa, jota kuvataan varsin tympeäksi, pennejä venyttäväksi naisihmiseksi. Ei siis ihme, että uusi kirjastonhoitaja Sheila alkaa pyöriä Johnin mielessä taukoamatta. Sheila ei kuitenkaan lämpene Johnin iskuyrityksille ja treffeillekin tyttö suostuu lopulta vain luontaisesta miellyttämisen halustaan. John ei tietysti kerro Sheilalle olevansa naimisissa ja tästähän varsinainen keitos syntyy.

Perinteisestä ihmissuhdesalaatista ja tunnerosollista saadaan henkilöiden taustat selvittämällä mielenkiintoinen kokonaisuus. Murhaan johtavat tekijät alkoivat kiinnostaa kirjailijoita ylipäätään entistä enemmän 50-luvulla, ja luulisi Agatha Christienkin saaneen loistavaan "Ikiyöyönsä" vaikutteita joistain Symonsin teoksista. John Wilkins kärsii lisäksi muistikatkoksista, eli hän ei ole etenkään alkoholin vaikutuksen alaisena varma missä on ollut ja mitä tehnyt. "Murhaavan Naurun" toisessa osassa "Jälkeen" Wilkins istuu oikeudessa Brightonin hiekkarannalla tapahtuneesta murhasta syytettynä. Kirjan alkuperäinen nimi "The Colour Of Murder" viittaa häntä vastaan oikeudessa käytettyyn veren bentsidiinikokeeseen mitä on 50-luvulla todella käytetty varmistamaan verijälkien alkuperä vaatekappaleessa. Nykyään koe on osoitettu kiistanalaiseksi ja lopulta sillä ei ole tässäkään kirjassa syytetyn kannalta kohtalokkaita seurauksia. "Murhaavan Naurun" voi ajatella ennen kaikkea olevan kannanotto brittiläistä tuomioistuinta ja ylipäätään vallan väärinkäyttöä kohtaan. Kirjan loppu ei jätä täysin tyydyttävää oloa, mutta Symons tekee hämmennyksen tietoisesti, eikä kirja pelaa muutenkaan niin paljon loppuratkaisun varassa, että sitä syntyisi kielteistä monitulkintaisuutta.

"Mies Joka Murhasi Itsensä" (The Man Who Killed Himself) 1967 on lähtökohdiltaan hieman samankaltainen kirja, mutta huomattavasti kevyempi ja humoristisempi. Jo valmiiksi kaksoiselämää viettävä tarinan päähenkilö Arthur Brownjohn päättää murhata vaimonsa Claran, kun hänen alter egonsa, majuri Easonby Mellon, tapaa viehättävän naisen, Patrician avioliittovälitysfirmansa kautta. Toki näin! ;) Syy kaksoiselämän viettämiselle on selvä - suhteessaan Claraan Arthur on nöyrä ja alistuva, kun taas Mellon on itsevarma naistenmies. Arthur nauttii kummastakin osasta niin paljon, ettei osaa lopettaa kaksoiselämää ja niinpä hän on ajautunut naimisiin jopa Mellonina Joan-nimisen naisen kanssa. Kummallekin vaimolle kelpaavat selityksiksi työmatkat viikottaisiin poissaoloihin kotoa. Murhan motiivina on aluksi Patrician mukanaan tuoman kolmoiselämän viettämisen mahdottomuuden lisäksi raha. Clara on syntyjään rikkaasta suvusta, mutta odottaa silti Arthurin hoitavan pakolliset talouskulut, vaikkei miehen perustamat yritykset niin Arthurina kuin Melloninakaan ole likimainkaan menestystarinoita.

Kun humoristisen epärealistisesta alkuasetelmasta on päässyt yli, tarina vetää mukaansa suht vaivattomasti. Patricia ei ole sitä miltä näyttää ja Arthurin suunnitelmat ja toimintametodit muuttuvat moneen kertaan ennen niiden toteuttamista. Arthur Brownjohn ei ole kuitenkaan henkilönä "Murhaavan Naurun" John Wilkinsin kaltainen realistisen samaistuttava rassukka aviomieshahmo. Ei sillä että häntä sellaiseksi olisi tarkoitettukaan, mutta tuntuu vähän siltä, ettei hänen todellinen persoonallisuutensa olisi kovin selkeä Symonsille itselleenkään. Petosta harteillaan kantava päähenkilö ei ole koskaan kovin samaistuttava, mutta se ei liikaa haittaa, koska tarina on ennen kaikkea koominen kertomus täydellistä murhaa yrittävästä miehestä. Poliisitutkimus etenee vähän liian sattumanvaraisesti, jotta sitä voisi pitää realistisena, mutta lopulta kirja taitaa olla myös parodia itsestään ;) Vaikka kaikki ei lopulta menekään Arthurin kannalta aivan poskelleen, loppu on silti kaikkea muuta kuin onnellinen, ja kirjan nimen tarkoitus paljastuu Symonsille ominaiseen tapaan vasta aivan viimeisillä sivuilla.  Kirjan pohjalta on tehty elokuva "Arthur Arthur!"

"Roger Riderin Arvoitus" (The Plot Against Roger Rider) 1973 on paperimaisilla henkilöhahmoilla leikittelevä sekoitus psykologista trilleriä ja salapoliisiromaania. Keskushenkilö Roger Rider on menestyvä liikemies, jonka kaikki toimet eivät kuitenkaan kestä päivänvaloa. Kirjan alussa taustoitetaan kahden miehen Roger Riderin ja Geoffrey Paradinen ystävyyttä koulun pihoilta tähän päivään asti, jolloin George on Rogerin alaisena töissä hänen omassa firmassaan. Rogerille selviää yksityisetsivän toimeksiannon kautta, että Geoffreylla on suhde hänen vaimonsa Amandan kanssa. Roger ei ota asiaa kummankaan kanssa puheeksi, vaan ehdottaa sitävastoin yhteistä lomanviettoa Espanjan pienessä lomakylässä. Mukaan lähtevät myös Geoffreyn poika James ja Rogerin tytär Sheila. Lopulta kirjan päähenkilöksi nousee kuitenkin James Paradine, joka pohtii omaa seksuaalisuuttaan. Toisaalta hän on yliopistossa tyttöjen suosiossa, mutta myös Lontoon poliisivoimissa vaikuttava kämppäkaveri Jerry Maitland tuntuu kiinnostavan. James saakin Jerryltä tehtäväksi tarkkailla Rogerin puuhia Espanjassa, ja kun kylässä alkaa tapahtua kummallisia asioita James kirjoittaa Jerrylle kirjeitä harva se päivä

Kirja on hyvin juonikeskeinen ja suurin osa keskittymisestä meneekin kaikessa kärryillä pysymiseen. Vyyhtiin sekoittuu lopulta tahallisesti ja tahattomasti kadonneita henkilöitä, tapaturmiksi naamioituja murhia, sukulaisten välisiä juonittelua, joita selvittävät sekä Englannin että Espanjan poliisivoimat. Kaikki pysyy kuitenkin hienosti kasassa ja kirjailija onnistuu yllättämään tapahtumien todellisen kulun paljastuttua. Lopulta James Paradinen seksuaali-identiteetin pohdinta tuntuu tämän kaiken keskellä pikkaisen päälleliimatulta, kenties Symons on yrittänyt saada edes yhdestä kirjan henkilöstä uskottavan ja inhimillisen tuntuisen. Kirjan alussa myös paljastetaan, että sekä Roger Rideriä että Geoffrey Paradinea vastaan on tekeillä salajuoni, mutta myös se ettei heillä kummallakaan ole pelkästään puhtaita jauhoja pussistaan. Klassinen asetelma "yksi henkilöistä on murhaaja, loput syyttömiä" on siis Symonsin kohdalla aikansa elänyt.

Symons ei toki ole varsinaisesti keksinyt tämänkaltaista dekkarin muotoa, jossa ns klassista arvoitusta ei ole, tai syyllinen ja/tai osasyylliset tuodaan lukijalle julki. Jo vuonna 1931 Francis Iles (Anthony Berkeleyn pseudonyymi) kirjoitti romaanin "Vakain tuumin ja harkiten" (Malice Aforethought), jonka ensimmäinen lause kuuluu: "Vasta monta viikkoa sen jälkeen kun tohtori Bickleigh oli päättänyt murhata vaimonsa, hän ryhtyi asian vaatimiin toimenpiteisiin." "Mies Joka Murhasi Itsensä" lähentelee siis tämän kirjan avausta melkoisesti. Rikollisten puuhien seuraaminen voi siis lukijan kannalta olla aivan yhtä mielenkiintoista siinä missä kaikkitietävän tai kovaksikeitetyn salapoliisin tutkimukset.

Vaikka Symons on aikanaan ollut arvostettu kirjailija ja hänet on julistettu brittidekkarikirjallisuuden ylipapiksi, hänen teoksistaan ei löydy arvioita netistä edes englanniksi. Hän on ollut myös arvostettu kriitikko ja tosiaan kirjoittanut myös ensimmäisen kattavan salapoliisiromaanien historian (kuvan Sapo 300 - "Murha!, murha!") Nyt on siis todellakin aika nostaa tämä loistava ja persoonallinen kertoja uudestaan pöydälle! Kirjojen suomennokset ovat kaikki 60-luvulta eteenpäin, joten ainakaan suurempia käännösfloppeja niistä tuskin löytyy.