sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Julian Symons oli modernin jännitysromaanin uudistaja (Murhaava Nauru 1957; Mies Joka Murhasi Itsensä 1967; Roger Riderin Arvoitus 1973; Murha! Murha! 1985



"Murhaava Nauru"  (The Colour Of Murder) 1957
"Mies Joka Murhasi Itsensä" (The Man Who Killed Himself) 1967
"Roger Riderin Arvoitus" (The Plot Against Roger Rider) 1973
"Murha! Murha!" (Bloody Murder) 1985

Julian Symons tunnetaan suomalaisten lukijoiden keskuudessa erityisesti Sapo-sarjan nro 300 "Murha! Murha!" kattavasta dekkarikirjallisuuden historiakattauksesta. Hänen kirjansa tuntuvat sitävastoin jääneen vähemmälle huomiolle ja teoksia onkin suomennettu vain kymmenkunta. Symons kuuluu kuitenkin ehdottomasti dekkarikirjallisuuden kultakauden jälkeisiin kärkinimiin. Hän aloitti 40-luvun puolivälissä ja jatkoi kirjoittamista aina 90-luvulle kuolemaansa asti. Hänen vahvuutensa sujuvan kerronnan lisäksi oli taito kirjoittaa kirjoja, jotka ovat hyviä paitsi dekkareina myös romaaneina. Symons sekoitti salapoliisiromaanin ja psykologisen jännityskertomuksen aineksia tuoden esille myös yhteiskuntakritiikkiä. Jotkut kirjoista ovat tunnelmaltaan hyvin synkkiä, toisissa pulppuaa huumori koko tätä kirjallisuuden lajityyppiä kohtaan. Oikeastaan Sapon määritelmä "modernia jännitystä" oli aikanaan suht osuva, koska Symonsin kirjoissa ajankuva ei väritä kertomuksia läheskään yhtä selkeästi kuin Christiellä, Marshilla, Sayersilla, Carrilla jne. viittauksia antisemitismiin, rasismiin ym ei käytännössä ole. Nämä siis lähentelevät nykypäivän jännityskirjallisuutta siinä mielessä, että kirjojen lukeminen on kaikkea muuta kuin palapelidekkarille tyypillistä johtolankojen seuraamista ja loppuratkaisun odottelua.

Symons on niitä harvoja kirjailijoita, joilla ei ole kirjoissaan päähenkilönä salapoliisia, eikä hän käytä muutenkaan samoja henkilöitä kirjoissaan kahta kolmea kertaa enempää. Useimmiten päähenkilönä on yksityisetsivän sijaan ainakin jossain määrin "normaali" henkilö, joka onnistuu sotkemaan elämänsä milloin mitenkin. Symonsin tavaramerkkinä tuntuu olevan jättää loppuratkaisu aivan viimeisille sivuille, ja kenties lukija joutuu pettymään ettei kaikkiin kysymyksiin saadakaan varmaa vastausta. Vaikka kirjojen kansikuvat (Roger Riderin Arvoitus, Mies joka murhasi itsensä) ovat seksuaalisesti latautuneita, kirjat ovat kuitenkin nykymittapuulla mitattuna varsin siveitä. Joissain muissa kirjoissa kuuluu olevan enemmänkin viettien vietävissä olevien ihmisten fetissikohtausten kuvaamista.

"Murhaava Nauru" (The Colour Of Murder) 1957 on aikajärjestyksessä ensimmäinen suomennettu Symonsin teos, joka on kuitenkin järjestyksessä jo hänen kahdeksas romaaninsa. Kirja voitti samana vuonna Golden Daggar-palkinnon, ja tuore lukukokemus jätti kirjasta poikkeuksellisen hyvin aikaa kestäneen kuvan. Kyseessä on Symonsille tyypillinen psykologinen jännityskertomus. Ensimmäisessä osassa "Ennen" keskushenkilö John Wilkins on pääosin minäkertojana, jossa hän kertoo tarinansa kirjeitse psykiatrilleen. "Ennen" tarkoittaa tässä kirjassa tietenkin ennen murhaa, ja siinähän vierähtää mukavasti päälle toistasataa sivua tarinan taustoja selvitellessä. John Wilkins elää onnettomassa ja etäisessä avioliitossa Mayn kanssa, jota kuvataan varsin tympeäksi, pennejä venyttäväksi naisihmiseksi. Ei siis ihme, että uusi kirjastonhoitaja Sheila alkaa pyöriä Johnin mielessä taukoamatta. Sheila ei kuitenkaan lämpene Johnin iskuyrityksille ja treffeillekin tyttö suostuu lopulta vain luontaisesta miellyttämisen halustaan. John ei tietysti kerro Sheilalle olevansa naimisissa ja tästähän varsinainen keitos syntyy.

Perinteisestä ihmissuhdesalaatista ja tunnerosollista saadaan henkilöiden taustat selvittämällä mielenkiintoinen kokonaisuus. Murhaan johtavat tekijät alkoivat kiinnostaa kirjailijoita ylipäätään entistä enemmän 50-luvulla, ja luulisi Agatha Christienkin saaneen loistavaan "Ikiyöyönsä" vaikutteita joistain Symonsin teoksista. John Wilkins kärsii lisäksi muistikatkoksista, eli hän ei ole etenkään alkoholin vaikutuksen alaisena varma missä on ollut ja mitä tehnyt. "Murhaavan Naurun" toisessa osassa "Jälkeen" Wilkins istuu oikeudessa Brightonin hiekkarannalla tapahtuneesta murhasta syytettynä. Kirjan alkuperäinen nimi "The Colour Of Murder" viittaa häntä vastaan oikeudessa käytettyyn veren bentsidiinikokeeseen mitä on 50-luvulla todella käytetty varmistamaan verijälkien alkuperä vaatekappaleessa. Nykyään koe on osoitettu kiistanalaiseksi ja lopulta sillä ei ole tässäkään kirjassa syytetyn kannalta kohtalokkaita seurauksia. "Murhaavan Naurun" voi ajatella ennen kaikkea olevan kannanotto brittiläistä tuomioistuinta ja ylipäätään vallan väärinkäyttöä kohtaan. Kirjan loppu ei jätä täysin tyydyttävää oloa, mutta Symons tekee hämmennyksen tietoisesti, eikä kirja pelaa muutenkaan niin paljon loppuratkaisun varassa, että sitä syntyisi kielteistä monitulkintaisuutta.

"Mies Joka Murhasi Itsensä" (The Man Who Killed Himself) 1967 on lähtökohdiltaan hieman samankaltainen kirja, mutta huomattavasti kevyempi ja humoristisempi. Jo valmiiksi kaksoiselämää viettävä tarinan päähenkilö Arthur Brownjohn päättää murhata vaimonsa Claran, kun hänen alter egonsa, majuri Easonby Mellon, tapaa viehättävän naisen, Patrician avioliittovälitysfirmansa kautta. Toki näin! ;) Syy kaksoiselämän viettämiselle on selvä - suhteessaan Claraan Arthur on nöyrä ja alistuva, kun taas Mellon on itsevarma naistenmies. Arthur nauttii kummastakin osasta niin paljon, ettei osaa lopettaa kaksoiselämää ja niinpä hän on ajautunut naimisiin jopa Mellonina Joan-nimisen naisen kanssa. Kummallekin vaimolle kelpaavat selityksiksi työmatkat viikottaisiin poissaoloihin kotoa. Murhan motiivina on aluksi Patrician mukanaan tuoman kolmoiselämän viettämisen mahdottomuuden lisäksi raha. Clara on syntyjään rikkaasta suvusta, mutta odottaa silti Arthurin hoitavan pakolliset talouskulut, vaikkei miehen perustamat yritykset niin Arthurina kuin Melloninakaan ole likimainkaan menestystarinoita.

Kun humoristisen epärealistisesta alkuasetelmasta on päässyt yli, tarina vetää mukaansa suht vaivattomasti. Patricia ei ole sitä miltä näyttää ja Arthurin suunnitelmat ja toimintametodit muuttuvat moneen kertaan ennen niiden toteuttamista. Arthur Brownjohn ei ole kuitenkaan henkilönä "Murhaavan Naurun" John Wilkinsin kaltainen realistisen samaistuttava rassukka aviomieshahmo. Ei sillä että häntä sellaiseksi olisi tarkoitettukaan, mutta tuntuu vähän siltä, ettei hänen todellinen persoonallisuutensa olisi kovin selkeä Symonsille itselleenkään. Petosta harteillaan kantava päähenkilö ei ole koskaan kovin samaistuttava, mutta se ei liikaa haittaa, koska tarina on ennen kaikkea koominen kertomus täydellistä murhaa yrittävästä miehestä. Poliisitutkimus etenee vähän liian sattumanvaraisesti, jotta sitä voisi pitää realistisena, mutta lopulta kirja taitaa olla myös parodia itsestään ;) Vaikka kaikki ei lopulta menekään Arthurin kannalta aivan poskelleen, loppu on silti kaikkea muuta kuin onnellinen, ja kirjan nimen tarkoitus paljastuu Symonsille ominaiseen tapaan vasta aivan viimeisillä sivuilla.  Kirjan pohjalta on tehty elokuva "Arthur Arthur!"

"Roger Riderin Arvoitus" (The Plot Against Roger Rider) 1973 on paperimaisilla henkilöhahmoilla leikittelevä sekoitus psykologista trilleriä ja salapoliisiromaania. Keskushenkilö Roger Rider on menestyvä liikemies, jonka kaikki toimet eivät kuitenkaan kestä päivänvaloa. Kirjan alussa taustoitetaan kahden miehen Roger Riderin ja Geoffrey Paradinen ystävyyttä koulun pihoilta tähän päivään asti, jolloin George on Rogerin alaisena töissä hänen omassa firmassaan. Rogerille selviää yksityisetsivän toimeksiannon kautta, että Geoffreylla on suhde hänen vaimonsa Amandan kanssa. Roger ei ota asiaa kummankaan kanssa puheeksi, vaan ehdottaa sitävastoin yhteistä lomanviettoa Espanjan pienessä lomakylässä. Mukaan lähtevät myös Geoffreyn poika James ja Rogerin tytär Sheila. Lopulta kirjan päähenkilöksi nousee kuitenkin James Paradine, joka pohtii omaa seksuaalisuuttaan. Toisaalta hän on yliopistossa tyttöjen suosiossa, mutta myös Lontoon poliisivoimissa vaikuttava kämppäkaveri Jerry Maitland tuntuu kiinnostavan. James saakin Jerryltä tehtäväksi tarkkailla Rogerin puuhia Espanjassa, ja kun kylässä alkaa tapahtua kummallisia asioita James kirjoittaa Jerrylle kirjeitä harva se päivä

Kirja on hyvin juonikeskeinen ja suurin osa keskittymisestä meneekin kaikessa kärryillä pysymiseen. Vyyhtiin sekoittuu lopulta tahallisesti ja tahattomasti kadonneita henkilöitä, tapaturmiksi naamioituja murhia, sukulaisten välisiä juonittelua, joita selvittävät sekä Englannin että Espanjan poliisivoimat. Kaikki pysyy kuitenkin hienosti kasassa ja kirjailija onnistuu yllättämään tapahtumien todellisen kulun paljastuttua. Lopulta James Paradinen seksuaali-identiteetin pohdinta tuntuu tämän kaiken keskellä pikkaisen päälleliimatulta, kenties Symons on yrittänyt saada edes yhdestä kirjan henkilöstä uskottavan ja inhimillisen tuntuisen. Kirjan alussa myös paljastetaan, että sekä Roger Rideriä että Geoffrey Paradinea vastaan on tekeillä salajuoni, mutta myös se ettei heillä kummallakaan ole pelkästään puhtaita jauhoja pussistaan. Klassinen asetelma "yksi henkilöistä on murhaaja, loput syyttömiä" on siis Symonsin kohdalla aikansa elänyt.

Symons ei toki ole varsinaisesti keksinyt tämänkaltaista dekkarin muotoa, jossa ns klassista arvoitusta ei ole, tai syyllinen ja/tai osasyylliset tuodaan lukijalle julki. Jo vuonna 1931 Francis Iles (Anthony Berkeleyn pseudonyymi) kirjoitti romaanin "Vakain tuumin ja harkiten" (Malice Aforethought), jonka ensimmäinen lause kuuluu: "Vasta monta viikkoa sen jälkeen kun tohtori Bickleigh oli päättänyt murhata vaimonsa, hän ryhtyi asian vaatimiin toimenpiteisiin." "Mies Joka Murhasi Itsensä" lähentelee siis tämän kirjan avausta melkoisesti. Rikollisten puuhien seuraaminen voi siis lukijan kannalta olla aivan yhtä mielenkiintoista siinä missä kaikkitietävän tai kovaksikeitetyn salapoliisin tutkimukset.

Vaikka Symons on aikanaan ollut arvostettu kirjailija ja hänet on julistettu brittidekkarikirjallisuuden ylipapiksi, hänen teoksistaan ei löydy arvioita netistä edes englanniksi. Hän on ollut myös arvostettu kriitikko ja tosiaan kirjoittanut myös ensimmäisen kattavan salapoliisiromaanien historian (kuvan Sapo 300 - "Murha!, murha!") Nyt on siis todellakin aika nostaa tämä loistava ja persoonallinen kertoja uudestaan pöydälle! Kirjojen suomennokset ovat kaikki 60-luvulta eteenpäin, joten ainakaan suurempia käännösfloppeja niistä tuskin löytyy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti