Jo Nesbø – Oslo Trilogia Veritimantit (Marekors) 2003

Oslo Trilogian päätösosa sijoittuu Nesbøn kirjoille epätyypillisesti kuumimpaan kesäaikaan. Myös Oslon poliisilaitoksen työntekijöistä suurin osa on lomalla, kun eräästä kylpyhuoneesta löytyy naisen ruumis. Camilla Loen on ammuttu, naisen etusormi on leikattu irti, ja veri on alkanut virrata veden mukana alemman kerroksen katosta läpi. Poliisipäällikkö Bjarne Møllerilla ei ole liikaa vaihtoehtoja, joista valita jutun päätutkijat. Niinpä hän joutuu vastentahtoisesti laittamaan Harry Holen ja Tom Waalerin tekemään yhteistyötä. Tapahtuu lisää murhia, ja lopulta ei tunnu olevan epäilystäkään etteikö Oslossa liikkuisi historiansa ensimmäinen sarjamurhaaja.

Harry Holella menee taas vaihteeksi huonosti. Suhde Rakelin kanssa on katkolla ja ryyppyputki päällä. Suurin syy viinan kittaamiseen on ennen kaikkea todisteiden puute aseiden salakuljetusliigaa vastaan. Harry oli jo luullut saavansa todisteet Tom Waaleria vastaan, mutta viime hetkellä avaintodistaja muuttikin mielensä, eikä halunnutkaan auttaa Harrya piinaavan asian lopullisessa selvittämisessä. Koska Harry elää jatkuvassa humalatilassa, eikä murhaajan jahtaaminen Waalerin kanssa kiinnosta, Bjarne Møller joutuu kollegoidensa painostuksesta erottamaan Harryn. Erottamispäätöstä ei lomasesongista johtuen kuitenkaan voida vahvistaa, koska myös poliisijohtaja on lomalla seuraavat kolme viikkoa.

Veritimanteissa esitellään pari Hole-sarjan jatkon kannalta tärkeää henkilöitä. Tekninen rikostutkija Bjørn Holm on Oslon poliisitalon leppoisimmasta päästä oleva kaveri. Suomentaja Outi Menna on saanut Holmin leppoisuuden luontevasti käännettyä valitsemalla tälle Savon murteen. Karl Weber on jäänyt jo eläkkeelle, ja on tutkinnasssa viimeistä kertaa mukana. Jatkossa Bjørn Holm ja Beate Lønn ovat teknisen rikostutkinnan avainhenkilöitä ja lopulta lähes ainoita, joiden kanssa Harry haluaa työskennellä. Toinen uusi henkilö on konstaapeli Magnus Skarre, joka hieman alleviivatusti on se rikososaston nuori, kokematon ja tyhmä poliisi. Skarre tekee äkkipikaisen luonteensa johdosta välillä melko nopeita johtopäätöksiä. Silti hän ei tunnu ottavan opikseen, vaan on ennemminkin osa Harryn alkoholismia kyttäävää porukkaa. Myös Harryn lapsuudenystävällä, taksikuski Øystein Eikelandilla on ensimmäistä kertaa hieman isompi rooli. 

Uusista, hyvin kirjoitetuista poliiseista huolimatta Nesbø nostaa Veritimanttien keskushenkilöksi Tom Waalerin. Hän on aiemmat kirjat lukeneille tuttu, poliisin univormuun pukeutuva hirvitys. Toisin kuin ”Suruttomassa” (Hole-sarjan edellinen osa) Nesbø ei Veritimanttien alussa yllättäen kertaakaan lukijalle koko Punarinnasta alkanutta tapahtumasarjaa, vaan Tom Waaler esitetään jopa lähes rehellisessä ja sympaattisessa valossa. En tiedä onko Nesbø näin tarkoituksella yrittänyt tehdä Veritimanteista sopivamman ja tavallaan myös jännittävämmän kirjan uusille lukijoille. Jokatapauksessa Waaler yrittää olla Harrylle mukava, avautuu hänelle elämästään ja nostaa tämän rinnalleen tutkinnan johtoon. Mitään ilmaista mukavuus ei tietenkään Harrylle ole, vaan Waaler käyttää Harryn erottamisuhan alla olevaa tilaa surutta hyväkseen.  

Parhainta dialogia Veritimanteista löytyy ilman muuta kirjan keskivaiheilla, kun tutkintaryhmä työstää sarjamurhaajan profiilia. Psykologi Ståle Aune yrittää olla jatkuvasti hauska luoennoidessaan erilaisista sarjamurhaajatyypeistä. Lopulta Waaler kyllästyy Aunen jaaritteluun:

” ´Rangaistutkäytännöt ovat sinänäsä mielenkiintoisia´, Waaler sanoi. ´Mutta ensin mies on saatava kiinni. Onko sinulla mitään, mistä meille olisi apua käytännössä?´

´Oletko hullu, minähän olen psykologi.´

Myös Holen ja Waalerin dialogi on paikoin kiinnostavaa luettavaa. Poliisitalossa myös ihmetellään näiden lämpimiä välejä. Waaler sanoo muunmuassa Skarrelle, että ”juuri poliisikoulusta valmistuneiden keltanokkien kannattaisi laittaa suu kiinni ja avata korvat, kun apulaispoliisipäällikkö Harry Hole on äänessä, eikä esittää tietävänsä asioista jotain.”

Olisi tietysti mukava todeta Veritimanttien ylittävän trilogian päätösosalle asettamani odotukset, ja kehua sitä vielä Surutontakin mittavimmilla vertauksilla ja ylisanoilla, mutta kun ei. Ei sitten millään. Kaikenkaikkiaan kirja tuntuu hieman hätäisesti tehdyltä ja ennen kaikkia viimeistelemättömältä. Puoleen väliin asti Veritimanttien pääjuoni pitää vielä jotenkuten otteessaan. Tällä kertaa Nesbøn virittämät väärät johtolangat eivät vain ole riittävän näppäriä, eikä potentiaalisia murhaajavaihtoehtoja ole jäljellä juurikaan siinä vaiheessa, kun tyypillinen syntipukki jää kiinni. 

Toinen hieman lässähtänyt asia liittyy kirjan nimeen. Veritimantteja, siis sota-alueilta kaivettuja, punaisia, viisisakaraisia ”riistotimantteja” löytyy uhrien vierestä. Tähän Nesbø liittää pentagrammit ym pahuuden symbolit, joita on nähty Tv-dekkareissa jo kyllästymiseen asti. Oikeastaan Veritimanteista lähtien tuntuu kuin Nesbø ennakoisi jo Hole-sarjan Tv/elokuvasovituksia. Tästä löytyy varmaan useita mielipiteitä, mutta itseäni ei ainakaan kiinnosta lukea liikaa sellaisia toiminnallisia kohtauksia, jotka toimisivat elävänä kuvana tekstiä paremmin. Ongelma on pahimmillaan erityisesti Veritimanttien lopussa, kun Nesbø laittaa kaikki paukut Harry Holen ja Tom Waalerin lopullisen välienselvittelyn varaan. Kirjan viimeistä osaa lukiessa nimittäin tuntuu, että kujanjuoksu näiden kahden välillä sen kun vain jatkuu, ja itse murhasarja vain selviää nopeasti siinä sivussa, ikäänkuin sattumalta. Ja mikä pahinta, itse loppukohtaus lopulta lässähtää, vaikka sitä varten on pedattu yli kahden kirjan (Punarinta ja Suruton) verran tapahtumia. 

Veritimantit on ilman muuta yksi huonoimpia vaihtoehtoja aloittaa Harry Holeen tutustuminen. Paitsi että se on selkeästi Surutonta ja Punarintaa heikompi, sitä on näistä kolmesta myös kaikkein hankalin ylipäätään arvioida yksittäisenä teoksena. Kirjalla on ilman muuta hyvät hetkensä ja dekkareille harvinaislaatuisesti sen alkupuolisko on selkeästi loppuhuipennuksia kiinnostavammin kirjoitettu. Vaikka Veritimantit ei Nesbøn tuotannon kärkipäähän kuulukaan, se on kuitenkin ihan kelpo jännäri. Ja mikä parasta – Veritimanteista ei suinkaan ala Harry Hole-sarjan laskukausi, vaan sitä seuraavat ”Pelastaja” ja ”Lumiukko” ovat taas parempia! 

Jo Nesbø – Oslo Trilogia Suruton (Sorgenfri) 2002

Tarkoitukseni oli kirjoittaa tästä Jo Nesbøn trilogiasta yksi, yhtenäinen arvostelu. Kuitenkin alustuksineen ”Punarinnasta” riitti jo sen verran paljon sanottavaa, että katsoin parhaaksi jakaa arvion niinikään kolmeen osaan. Tuntuu hölmöltä sanoa tämä, mutta kannattaa ehkä ensin lukea tekemäni Punarinta-arvio. Tässä arviossa nimittäin saatetaan spoilata joitain edellisen kirja-arvion keskeisiä pointteja :) Lisäksi lähden tässä siitä olettamuksesta, että Harry Hole ei enää henkilönä esittelyä kaipaa. Näiden sijasta myös Nesbøn kirjojen lukeminen on tietysti ihan hyvä vaihtoehto.

”Suruton” on järjestyksessä Harry Hole-sarjan neljäs osa. Pankinjohtajalta kuluu 31 sekuntia aikaa kassakaapin tyhjentämiseen luvatun 25 sekunnin sijaan. Ryöstäjä näyttää valvontakameralle kuutta sormea ja ampuu virkailijan. Harry katselee videolta ryöstötapahtumaa ties kuinka monetta kertaa, kun hänen vanha tyttöystävänsä Anna Bethsen soittaa ja ehdottaa tapaamista aikoinaan kuusi viikkoa kestäneen suhteen muistelun merkeissä. Harry suostuu, vaikka Punarinnassa alkanut suhde Rakelin kanssa sujuu toistaiseksi hyvin. Tällä hetkellä Rakel on Moskovassa oikeudessa taistelemassa poikansa Olegin huoltajuudesta.

Myös alkoholi on jatkuvasti Harryn elämässä läsnä. Kauhukseen hän huomaa, ettei muista Annan kanssa vietetystä illasta mitään, ja lisäksi Anna löytyy kotoaan kuolleena seuraavana päivänä. Tapaus näyttää Harryn silmin tökerösti lavastetulta itsemurhalta, vaikka apulaispoliisipäällikkö Tom Waaler, joka on Harryn kanssa suorittamassa jutun esitutkintaa, ehtii jo iloita, kun pasianssi menee kerralla läpi. Harryn kannalta tilanne on erityisen ongelmallinen. Toisaalta hän haluaisi saada ex-tyttöystävänsä murhaajan käsiinsä mahdollisimman pian, toisaalta hän ei haluaisi liikaa mainostaa, etenkään Waalerin kuullen, olleensa edellisenä iltana rikospaikalla. Harryn onneksi poliisipäällikkö Bjarne Møller suostuu järjestämään niin, että ylikonstaapeli Halvorsen tutkii juttua eteenpäin Harryn kanssa. Kuntopyörää ahkerasti polkevasta Halvorsenista kehkeytyy viimeistään tämän tutkinnan aikana Harryn uskollinen koira, joka on valmis ylittämään myös laillisen toiminnan rajat. 

”Suruttoman” keskushenkilöksi nousee kuitenkin ennen kaikkea Beate Lønn, joka esiintyy tässä kirjassa ensimmäistä kertaa. Beate on juuri poliisikoulusta valmistunut lahjakas, kiltti, vaatimaton, lähes huomaamaton ja hänellä on havaittu poikkeuksellisen suuri fusiform gyrus, aivojen osa jossa kasvomuisti sijaitsee. Niinpä hän pystyy toisinaan tunnistamaan rikoksen tekijän vain valvontakameratallenteita katsomalla. Beaten isä oli myös poliisi, joka sai surmansa yhdessä Norjan tunnetuimmista pankkiryöstöaalloista. Yhdessäkään Nesbøn myöhemmässä kirjassa Beate Lønnin historiaa ei valoteta yhtä selkeästi, tosin tässä sillä on juonen kannalta eniten merkitystä. Beatellä on kuitenkin melko suuri rooli lähes sarjan kaikissa myöhemmissä kirjoissa. Usein hän jää myös lukijalta huomaamatta, vaikka olisikin tutkinnassa läsnä. Nesbø lienee siis onnistunut kuvauksessaan jopa liian hyvin.   

Spoilaamattakin lienee selvää, että pankkiryöstöt eivät jää yhteen. Tapahtuu toinen ryöstö ja kolmaskin…onko kyseessä sama tekijä, vai plagiaatti? Bjarne Møller päättää perustaa tutkintaryhmän, jonka johtajaksi hän valitsee omaisuusrikosyksikön johtajan, Rune Ivarssonin. Harry ei voi sietää Ivarssonin itsekorostavaa, alleviivaavan huumorin kyllästämää, tekopyhää jaarittelua. Hauskimpia yksittäisiä kohtia kirjassa on, kun Ivarsson yrittää esitellä tutkintaryhmän jäsenet toisilleen stand up-koomikon elkein. Hän muunmuassa kuvailee rikosteknistä tutkijaa Karl Weberiä ”yhdeksi kokeneimmista jälkienetsijöistä, jonka poliisimestari kyllä mielellään haluaisi mukaan metsästysseurueeseensa – vainukoiraksi.” 

”Yleistä naurua, Harryn ei tarvinnut katsoa Weberiä tietääkseen, että tämä ei nauranut. Weber ei juuri koskaan edes hymyillyt, ei ainakaan sellaisille joista hän ei pitänyt, eikä hän pitänyt juuri kenestäkään. Ivarsson hymyili ja keinui edestakaisin kuin kippari kovassa aallokossa odottaessaan, että nauru laantuisi.”

Harry tekee Møllerille selväksi, ettei juttu kuulu Ivarssonin hoidettavaksi, koska ryöstön yhteydessä tapahtui myös murha. Tutkintaryhmä jaetaan Harryn toiveiden mukaisesti niin, että hän saa työskennellä Beate Lønnin kanssa. Harmi sinänsä, koska Ivarsson on yksi elävimmin kuvatuista henkilöistä, eikä hän enää esiinny Suruttoman jälkeen sarjan muissa kirjoissa yhtä muistettavasti. Beatesta tulee Halvorsenin tapaan Harrylle tärkeä liittolainen, jolla on taipumusta pyydellä anteeksi muunmuassa sitä, että on uhrannut Harryn eteen vain oikean kätensä, eikä molempia.  

Psykologi Ståle Aune auttaa Harrya jälleen ryöstäjän profiloinnissa, ja esittää mielenkiintoisia teorioita miksi tappaminen oli ryöstäjälle niin helppoa. Jostain taustalta keskusteluun putkahtaa myös superrikollinen Raskol Baxhet, pankkiryöstäjä joka ei koskaan jäänyt kiinni. Hän kuitenkin suostui pidätettäväksi, jos saisi näin lyhemmän kakun lusittavakseen. Harry käy tapaamassa Raskolia vankilassa ja ehdottaa hänelle vaihtokauppaa, josta tämä ei voisi kieltäytyä. Vaihtokauppa liittää yhteen kaksi kirjan pääjuonta ja tuo esille kahden veljesparin pankki -ja vaimonryöstöt. Mustalaisyhteisön väliset kahnaukset jäävät tapahtumavyöryssä hieman sivuosaan, mutta ehkä niiden perinpohjainen selvittäminen olisikin ollut liikaa samaan kirjaan. Harryn ja Raskolin vankilassa käymä dialogi on yksi kirjan mieleenpainuvimpia kohtia. Raskol Baxhet luonnehtii ammattimaisesti omiensa toimintaa muunmuassa seuraavasti: 

”Yksi maailman kuuluisimmista pankkiryöstäjistä oli amerikkalainen Willie Sutton. Kun hänet vangittiin ja vietiin oikeuteen, tuomari kysyi miksi hän ryöstää pankkeja. Sutton vastasi: ´Because that’s where the money is.´ Lausahdus on muodostunut klassikoksi, ja sen tarkoitus on ilmeisesti osoittaa kuinka nerokkaan yksinkertaisesti asiat voi ilmaista. Minulle se osoittaa vain sen, että mies oli idiootti ja jäi kiinni. Hyviä pankkiryöstäjiä ei voi siteerata. Heistä ei kuulla koskaan. He eivät jää kiinni. He eivät ajattele yksinkertaisesti. Ryöstäjä, jota etsitte, on yksi heistä.” 

Kirjan loppupuolella Hole-sarjaan perehtymättömiltä lukijoilta saatetaan vaatia hieman pidempää pinnaa, kun yhtäkkiä aletaankin odottamatta seurata Tom Waalerin tutkimuksia. Näkökulmaa on vaikea sympata, koska Waalerin tausta aseiden salakuljettajana tuodaan kuitenkin lukijalle ilmi jo kirjan alussa. Lisäksi Beate ja Harry ennättävät pistäytyä jopa Brasiliassa. Mikään juonen kannalta välttämätön pakko tutkimuksia ei olisi ollut viedä sinne, tai muutenkaan hajottaa näin perusteellisesti. Karsittavaa Suruttomassa siis olisi ollut, mutta lopulta kuitenkin aika vähän. On tämä nimittäin huomattavasti Punarintaa parempi ja tiiviimpi kokonaisuus. Suruton voisi olla hyvä vaihtoehto myös ensimmäiskesi Nesbøn kirjaksi. Ainakaan jos ei välitä, että osa Punarinnan tapahtumista paljastetaan täysin avoimesti. Itselleni Suruton kolahti erityisen hyvin varmasti juuri tutun kerrontatyylin ja osittain tuttujen henkilöiden vuoksi. Olisiko se ollut yhtä hyvä ilman pohjatietoutta? Todennäköisesti, tämä kun on kuitenkin ilman muuta Oslo-trilogian paras kirja, ja se saattaa olla myös koko Hole-sarjan paras. Tässä ei ole myöhempien teosten väkivallalla mässäilyä nimeksikään, eikä Harry ole niin pohjalla, että lukeminen muuttuisi siltä osin vaivaannuttavaksi. 

Nesbø on siis totisesti ottanut opikseen Punarinnan ongelmista (rikkonainen kerronta, yliyrittäminen) ja luonut intensiivisen, keskittyneen, mutta kuitenkin ihailtavan monikerroksisen tarinan, johon pääsee mukaan samantien. Ja mikä parasta – ilman yliyrittämisen makua. Juonen loppukuvioita seuratessa kysymys ”kuka on syyllinen” onkin jo aikaa sitten menettänyt merkityksensä. Suruton on kuin täydellisen vahvaa pitsikangasta, jonka jokainen sauma muodostaa vahvan kokonaisuuden, kuvion, jolle ei voi antaa vähäisempää nimeä kuin taideteos. Kirjassa kuollut Anna Bethsen antoi nimen ”Suruton” viimeiseksi jääneelle taideteokselleen. Se voisi hyvin symboloida myös Jo Nesbøn huoletonta tunnelmaa kirjoitusprosessin aikana. Samainen ilo tarttuu myös lukijaan. Lukeminen kun on vaivattomimmillaan silloin, kun tekstistä välittyy myös kirjalijan viihtyneen teosta kirjoittaessaan. Ja sitä tunnetta ei voi feikata!

PS. Englanniksi kirja julkaistiin nimellä ”Nemesis”, sillekin löytyy teoksesta selityksensä, joka jääköön tältä erää spoilaamatta :)

To Be Continued… 

Jo Nesbø: Oslo Trilogia – Punarinta (Rødstrupe) 2000

Harry Hole-sarjan kolmatta, neljättä ja viidettä osaa on ainakin englanniksi julksaistuissa arvioissa kutsuttu nimellä ”The Oslo Trilogy.” Kirjat voi toki lukea erikseenkin, mutta etenkin jatkuva juoni Oslon poliisitalon sisäisestä korruptiosta tekee näistä kirjoista yhtenäisen paketin, joka liimaa lukijansa tuoliin 1500 sivun ajaksi. Näistä on hyvä aloittaa tutustuminen Nesbøn tuotantoon ylipäätäänkin. Sarjan ensimmäisissä osissa ”Lepakkomies” ja ”Torakat” Harry Hole ratkoo rikoksia ulkomailla. Viittauksia näiden kirjojen tapahtumiin toki tulee vastaan tekstissä ajoittain, mutta ne eivät näyttele merkittävän suurta osaa Nesbøn myöhemmissä, selkeästi paremmissa kirjoissa. 

Harry Hole ei ole varmasti dekkarihistorian omaperäisin päähenkilö. Alkoholi, masennus -ja ihmissuhdeongelmineen hän lienee kuitenkin riittävän samaistuttava, niin että hän tuskin ärsyttää kovin monia lukijoita, vaikkei kaikkiin vetoaisikaan. Itselleni Nesbøn kerrontataidot, oivallinen ympäristöhavainnointi ja juonten koukeroiden kasassa pito olivat olennaisimmat asiat miksi halusin koluta läpi koko miehen tuotannon. Henkiöt ovat myös elävästi ja aidosti kuvattuja, joskin juuri tuttuuden tunne samojen henkilöiden pyöriessä useimmissa kirjoissa tuo mukavan jatkuvuuden tunteen. Näin ollen varsinkin uuden Harry Hole-sarjan kirjan aloittaminen on aina edellistä helpompaa.

”Punarinta” on Nesbøn kolmas romaani ja hänen selkeä läpimurtoteoksensa. Se käännettiin ensimmäisenä englanniksi, ja valittiin Norjan kaikkien aikojen parhaimmaksi dekkariksi niin kriitikoiden kuin myös lukijoiden keskuudessa. Kirja käsittelee riipivällä otteella Norjan ei niin ylpeää sotahistoriaa. Norjalaisia sotilaita palveli vapaaehtoisina SS-joukoissa Saksan puolella Quislingin ollessa Norjan nukkehallituksen johdossa. Suomessa keksittiin erillinen nimitys, Jatkosota, vaikka nykyään peruskoulun historiankirjoissa sentään uskalletaan jo opettaa Suomen taistelleen niinikään Saksan liittolaisena Toisessa maailmansodassa, ei niinkään ”omaa sotaansa” Neuvostoliittoa vastaan. Norjassa tilanne oli pahempi siinä mielessä, että juutalaisia lähetettiin keskitysleireille muun Euroopan tapaan hyvinkin organisoidusti. Sodan jälkeen SS-paidassa palvelleet norjalaissotilaat tuomittiin isänmaanpettureina.

Kirjan alkukohtauksessa Bill Clinton saapuu Osloon. Harry Hole on kollegansa Ellen Gjeltenin kanssa turvallisuustehtävissä ja juuri, kun saattue lähestyy, he huomaavat aseistetun miehen kielletyllä alueella. Hole ampuu miestä, joka paljastuukin Yhdysvaltain salaisen palvelun agentiksi. Ampumistapauksen seurauksena Harry siirretään väkivaltarikososastolta valvontaosastolle, ja jostain syystä nuhtelun sijaan hänet ylennetään apulaispoliisipäälliköksi. Ennen tätä Harry on juuri saanut kuulla hävinneensä oikeusjutun Norjan kansallissosialisteja vastaan. Uusnatsismi on ollut maassa viime aikoina nousussa ja pahamaineinen Sverre Olsen, ”Batman” on pahoinpidellyt Dennis-kebabin myyjän pesäpallomailalla lähes henkihieveriin. Olsenia ei tuomita, millä on kirjan pahiksia täynnä pulppuavan juonen kannalta omat, kohtalokkaat seurauksensa. 

Harryn ylennyksen takana on hänen pomonsa, sympaattisen Bjarne Møllerin lisäksi ulkoministeriön valtiosihteeri Brenet Brandhaug. Miehestä paljastuu juonen edetessä yhä vastenmielisempiä vallankäyttäjän piirteitä. Joskin hänen käyttäytymisensä ja epätoivoiset yrityksensä hurmata PVO:n työntekijä Rakel Fauke on ainakin kirjan alkupuolella melkein hauskaa ennen kuin se viedään itsetarkoituksellisesti liian pitkälle. Uudessa suojatyöpaikassaan Hole törmää salakuljetettuun, erittäin tehokkaaseen ja kiellettyyn aseeseen, Märkling-kivääriin. Kollegat vähättelevät asiaa, mutta vähättely loppuu äkisti, kun asetta käytetään ensimmäisen kerran. Lukijalle kerrotaan hyvissä ajoin, että aseen on tilannut kuolemansairas, vanha mies, entinen SS-upseeri, jonka edesottamuksia seurataan paitsi 2000-luvun Oslossa myös sotavuosina 1943 ja 1944. Miehen henkilöllisyys pysyy kuitenkin pimennossa viimeisiin lukuihin asti.

Punarinnassa esiintyy ensimmäistä kertaa monia Oslon poliisilaitoksen henkilöitä, jotka ovat sittemmin Harry Hole-sarjan vakiokalustoa. Poliisipäällikkö Bjarne Møller unelmoi eläkepäivistä Bergenissä ja pyrkii viimeiseen asti pitämään Harryn töissä, vaikka tämä onkin todistetusti alkoholisti. Tekninen rikostutkija Karl Weber on kyyninen mutta työlleen omistautunut vanhan liiton äijä. Ylikonstaapeli Jack Halvorsenista tulee Harryn lähin työpari kirjan puolivälissä sattuvan dramaattisen käänteen seurauksena. Halvorsen vaikuttaisi olevan potentiaalinen nuorukainen, joka pyrkii tekemään kaikkensa päästäkseen coolisti rappioituneen Harryn suosioon. Psykologi Ståle Aune auttaa Harrya paitsi rikollisten profiloinnissa myös tämän yksityiselämän ongelmissa. Avoimesti rasistinen apulaispoliisipäällikkö Tom Waaler paljastuu aseiden salakuljetusliigan johtohahmoksi. ”Prinssiksi” kutsutun liigan pomon häikäilemättömyys tulee karuimmillaan esille nimenomaan Punarinnassa, vaikka Waaler onnistuukin jatkamaan aseiden toimittamista trilogian loppuun asti. Harry epäilee Waaleria alusta asti, mutta hänellä ei ole esittää päteviä todisteita miestä vastaan. Harryn ylennyksen jälkeen kilpailuasetelma Tom Waalerin kanssa korostuu, koska toinen heistä mitä varmimmin ylennettäisiin aikanaan koko väkivaltayksikön johtoon Møllerin paikalle.  

Kaiken tämän lisäksi kirjassa esiintyy ensi kertaa myös Rakel Fauke, josta tulee Harryn rakastettu, ja heidän suhteensa kulkee on-off-vuoristorataa sujuvasti sarjan edetessä. Rakelin poika Oleg on Punarinnassa vasta 5-vuotias. Myöhemmin hänen ja Harryn välille kehittyy niin lämmin suhde, ettei Rakel voi pitää heitä täysin erossa, vaikka suhde Harryn kanssa olisikin katkolla. 

Vaikka Punarinta on ennenkaikkea kunnianhimoinen teos ja vähintään loistava yritys yhdistää historiallinen romaani, dekkari ja pohjoismainen trilleri, mikään täysosuma se ei kuitenkaan ole. Kirjan alkua hidastaa melkoisesti kahdessa eri ajassa tapahtuvien juonten kuljetus. Pääjuonessa seurataan Harry Holen tutkimuksia Oslossa vuonna 2000 (ajoittain myös muualla Euroopassa) ja sivujuonessa sota-ajan tapahtumia vuosina 1943 ja 1944. Etenkin sotavuosien rakkaustarina olisi voitu helposti karsia pois jo muutenkin massiivisesta eepoksesta. Kahdesta eri henkilökaartista johtuen lukija suorastaan hukutetaan nimien tulvaan, joiden perässä pysyminen ei ole helppoa, etenkään jos Oslon poliisilaitoksen henkilöt eivät ole entuudestaan tuttuja muista kirjoista (lähinnä Punarinnan jälkeen julkaistuista). 

Nesbø ei siis päästä lukijaansa helpolla. Paitsi että hän melko selkeästi olettaa tämän olevan perillä Norjan roolista Toisessa maailmansodassa, hän on myös katsonut sopivaksi rikkoa kronologista kerrontaa näiden kahden pääjuonen sisällä. Tällainen kikkailu ei tee kerronnastsa yhtään sen hienompaa, eikä varsinkaan sujuvampaa. Jokaisessa kirjan luvussa näkyy sentään päivämäärä ja tapahtumapaikka. Silti on harmillista, jos monien innostus Harry Hole-sarjaan laantuu Punarinnan alun turhauttavaan kerrontaan. 200 sivun jälkeen tarina vihdoin lähtee tosissaan lentoon, ja loppupuolen ansiosta Punarinta nousee yhdeksi sarjan muistettavimmista kirjoista. Erityisesti loppukohtaus on mielestäni hienosti rakennettu.

Punarinnan ansioksi voikin laskea, että se tunnustaa liikaa alleviivaamatta mätäpaiseiden olemassaolon niin ministeriössä, poliisilaitoksessa kuin tavallisten kansalaistenkin keskuudessa. Lopulta vanhan SS-upseerin kostotoimet, uusnatsien väkivalta, korruptoitunut apulaispoliisipäällikkö ja ulkoministeriön valtiosihteeri ovat osana samaa, tuhoa ja kuolemaa kylvävää ketjua. Silti kirja ei jätä suinkaan liian lohdutonta sivumakua. Vaikka aseiden salakuljettaja ei joudukaan vielä vastuuseen aiheuttamastaan pahasta, se olisi ollut ehdottomasti liikaa tähän kirjaan. Nesbø on selkeästi päättänyt naulata lukijan tuoliin kiinni viimeistään tästä kirjasta eteenpäin. Myös rasismin kukoistaminen Suomessa (jopa siinä määrin, että nykyään tarvitaan oma sanansa ihmisille, jotka eivät ole täysin rasisteja) osoittaa, että tämä 15 vuotta vanha norjalaisklassikko on tällä hetkellä erityisen ajankohtainen. 

To Be Continued…