Patricia Moyes – Totuus Nukkuu Sikeästi (1965); Musta Leski (1975); Musta Tyttö, Valkoinen Tyttö (1989)

      Edellinen bloggaukseni brittiläisen Patricia Moyesin tuotannosta oli pääpiirteittäin positiivinen. Siihen asti lukemani kirjat olivat kaikki olleet vähintään kohtuullisia ja erehdyin luulemaan, että varsinaisia huteja ei olisi eksynyt joukkoon. Oletus olisi voinut osua oikeaankin, onhan Moyesin koko tuotanto vain n. 20 kirjaa, ja mitä se nyt on verrattuna vaikkapa Agatha Christien tai E.S. Gardnerin 80+ repertuaariin? Kuitenkin nämä viimeiset suomennokset luettuani täytyi ikäväkseni todeta, että suhde hyvien ja huonojen teosten välillä jakautuu aika tasaisesti. Pääsääntöisesti 70-luvun tuotanto on jo aika epätasaista, ja myöhemmistä kirjoista ainoastaan ”Yölautta Tuonelaan” 1985, jäi selkeästi muita positiivisempana lukukokemuksena mieleen. Moyesin kirjoitustahti harveni 70-luvun lopulla, ja erityisesti hänen myöhemmistä teoksistaan useampikin on jäänyt kääntämättä.

Näistä lukemattomista (ja nyt luetuista) Moyeseista varhaisin oli ”Totuus Nukkuu Sikeästi” (Johnny Under Ground) 1965. Ensimmäinen ja ainoa painos ilmestyi Sapossa 1969 heti kun ko sarja oli siirtynyt ”irtolehtipainoskaudelle.” Hyväkuntoisena kirjaa on siis käytännössä mahdotonta löytää, ja Moyesin kirjoista tätä on ylipäätään vähiten liikkeellä. Kirjan päähenkilö on tällä kertaa komisaario Henry Tibbettin sijaan hänen vaimonsa Emmy Tibbett. Hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä osallistuessaan Dymfield-hävittäjätukikohdan kokoukseen. Emmy oli tukikohdan palveluksessa Toisen Maailmansodan aikana, jolloin naisten rakastama ja Britannian juhlituin lentäjäsankari Beau Guest lähti sieltä itsemurhalennolle. Emmy oli monien muiden tapaan rakastunut Guestiin, ja hänellä on edelleen tallessa hänestä valokuvia. Kokouksen yhteydessä Guestin leski Barbara pyytää Emmyä auttamaan Dymfieldin historiaa käsittelevän kirjan kirjoittamisessa, eikä Emmy osaa kieltäytyä. Viimeistään kun kirjan toinen päätekijä löydetään kuolleena asunnostaan, alkaa olla selvä, että Barbaran motiivi on ennemminkin saada sinetti Beau Guestin uralle kuin kirjoittaa hävittäjätukikohdan historiikki. Epäilys siitä että myös lentäjän 20 vuoden takaiseen kuolemaan liittyi jotain hämärää, alkaa kalvaa Henty Tibbettiä, ja erityisen huolissaan hän on vaimonsa turvallisuudesta.

”Totuus Nukkuu Sikeästi” ei ole kehnoin Moyesin dekkari, onhan kirjan suomenkielinen nimikin jo poikkeuksellisen hieno ja osuva. Kuitenkin kirjan maailmankuva erityisesti tasa-arvon kannalta tuntuu auttamattoman vanhanaikaiselta. Toki armeijaympäristö alleviivaa tätä asetelmaa, että miehet sotivat ja lentävät ja ovat komeita, naiset leipovat heille kotona pullaa ja toivovat, ettei mitään sattuis. Moyesin kirjat eivät ole muutenkaan autuaan vapaita rasismista, antisemitismistä jne, mutta jo tämän kirjan ensimmäisillä sivuilla Henry Tibbettin ajatukset vaimostaan ovat suorstaan raivostuttavan sovinisti-vanhoillisia:

”Bussipysäkillä seistessään hän (Henry) ajatteli, että Emmylle tekisi hyvää tavata vanhoja ystäviään. Henryn työ rikososastolla merkitsi pitkiä työpäiviä, epäsäännöllisiä työaikoja sekä usein matkoilla oloa. Emmy ei ollut milloinkaan valittanut, mutta viime aikoina hän oli käynyt hiukan levottomaksi. Hän oli huomannut, ettei hänellä ollut kyliksi tekemistä ja puhunut osapäivätoimen ottamisesta. Jospa me vain olisimme voineet saada lapsia, ajatteli Henry. Emmy-raukka…”

Mielestäni tätä ei voi tulkita niinkään, että kirjailija käsittelee feminismiä ironisella otteella, vaan ajankuva on yksinkertaisesti ollut se, että ”naisen pikka on lasten kanssa kotona” ja Moyes tuntuu seisovan tämän ajatuksen takana enemmän tai vähemmän. Lisäksi Henryn johtama rikostutkinta pohjautuu tässä tarinassa paikoin hyvinkin paljon Emmyn muistoille 20 vuoden takaa. Nämä muistelupätkät on kai tarkoitettu lisäämään sentmentaalisuutta, mutta se tuo kirjaan ennemminkin turhaa kuin oivaltavaa rakenteellista poukkoilua. Romaanin henkilögalleria on Moyesille melko tyypillinen setti lähinnä yläluokan porukkaa, eikä hän ujostele kirjoittaa inhottavia tyyppejä oikeasti epäsamaistuttavan inhottaviksi. Sanomattakin lienee selvää, että nämä tyypit harvemmin osoittautuvat lopussa murhaajiksi :) Pahis on siis suhteellisen helposti arvattavissa, mutta ei ole kuitenkaan mikään pahimman laatuinen itsestäänselvyys.

Romaanit ”Musta Leski” (Black Widower) 1975 ja ”Musta Tyttö, Valkoinen Tyttö” (Black Girl, White Girl) 1989 sijoittuvat molemmat kuvitteelliselle Tampican saarivaltiolle. Moyes asui 70-luvun alkupuolelta kuolemaansa saakka Neitsytsaarilla, mikä lienee voimakkaasti vaikuttanut näiden kirjojen tapahtumaympäristön valintaan. ”Mustassa Leskessä” kuolee Tampican suurlähettilään, Eddie Ironmongerin vaimo Mavis keskellä suurlähetystön vastaanoton juhlahumua. Hän kuuluu niinikään Moyesille tyypilliseen ”vastenmieliset yläluokan siivelläeläjänaikkoset”-kategoriaan, ja hänellä on useita skandaalinkäryisiä suhteita takana. Juttu on niin arkaluonteinen, että suurlähettiläs haluaa pitää kuoleman Tampican yksityisasiana. Onnekseen Henry Tibbett on hänen koulukaverinsa, ja Scotland Yardin vetäminen mukaan sujuu mutkitta. Virallisesti Tibbetit tulevat Tampicaan kuitenkin vain lomailemaan. Kovin kauaa Henryn tutkimukset eivät kuitenkaan pysy salassa kuten ei myöskään se tosiasia, että satojen juhlavieraiden sijasta murhaajaa aletaan etsiä Ironmongerin ja Tampican omasta diplomaattipiiristä. 

Kirja ei ollut kovin mukaansatempaava, ja se oli helppoa laskea käsistään melkein missä vaan kohdassa. Välillä lomaparatiisin kuvauksista tuli ihan kiva fiilis, mutta miljöönä kuitenkin Moyesin lähes kaikki muut matkustelua sisältävät romaanit ovat mukavampia ja realistisempia. Onhan tässä koko tapahtumapaikkakin keksitty. ”Mustan Lesken” draamankaari oli rakennettu niin perinteisistä aineksista (toinen murha pienen taantumisen jälkeen tarinan puolivälissä, lopputakaa-ajo jne), että lopulta itse ratkaisu ei juurikaan kiinnostanut. Kuvitteellisen saarivaltion diplomaattipiirien hämärät osakeomistukset eivät liene helposti lähestyttävin ja kipinää herättävin ratkaisun avain. On se silti sentään kiinnostavampi kuin iänikuinen huumeiden salakuljetusshow, jonka varaan koko viimeinen Moyesilta suomennettu teos rakentuu. 

”Musta Tyttö, Valkoinen Tyttö” ei kanna nimessään sentään aivan niin rasistista viittaa kuin voisi olettaa. ”Valkoinen tyttö” viittaa tarinassa kokaiiniin, ”Mustan tytön” tarkoitusta ei ehkä parane paljastaa. Tällä kertaa Henry on kutsuttu saarelle selvittämään huumeiden salakuljetusoperaatiota, johon mitä ilmeisimmin on sotkeutunut myös Tampican korkein valtionjohto. Eddie Ironmonger on jälleen mukana, joskin pienemmässä roolissa kuin kirjassa ”Musta Leski.” Henry joutuu jälleen turvautumaan ilmeisen hyviin näyttelijänlahjoihinsa esittäen milloin upporikasta sijoittajaa, milloin huumediileriä. Veneonnettomuudessa kuolee eräs epäilty huumemestari, vai oliko se sittenkin järjestetty tapaturma, ja oliko mies sittenkään pahisten puolella? Myös Emmy katoaa ja Tibbettien 90-vuotias naisystäväkin ehtii kadota hetkeksi. Tapahtumat sen kun vain vyöryvät lukijan päälle, eikä lopulta mikään mikä tapahtuu tunnu merkitykselliseltä. Tylsien yläluokan tyyppien ja poliiseina esiintyvien rikollisten väliset kahnaukset eivät ota tuulta alleen. Moyes on tässä kenties yrittänyt todistaa olevansa korkeasta iästään huolimatta ajan hermolla, ja siksi yrittänyt aivan liikaa kirjoittaa nykyaikaisen, ”menevän” jännärin. Lopulta lukija ei voi ennen ns. loppuratkaisua päätellä juurikaan mitään siitä mitä todellisuudessa on tekeillä. Pahisten ja hyvisten puolella nyt sitten lopulta on ketä on. Eipä sillä niin väliä, henkilöitä ei missään vaiheessa esitellä niin, että heistä jäisi mitään mieleen saatika että heistä jaksaisi välittää. 

”Musta Tyttö, Valkoinen Tyttö” on selkeästi Moyesin huonoin sepustus ja huonoimpia lukemiani kirjoja ylipäätään. Harmillista, että tämä piti edes julkaista suomeksi. Tämän tilalle olisi varmasti löytynyt jokin (ehkä jopa mikä tahansa) parempi vaihtoehto kirjailijan vanhemmasta tuotannosta. Ja vielä surullisempaa tietysti on, jos tämän takia Moyesilta ei sittemmin enää suomennettu mitään. Edelleen uskallan suositella lämpimästi hänen varhaistuotantoaan ”Kuolleet Eivät Hiihdä”, ”Esityslistalla Murha” ja erityisesti ”Tähdenlento.” Näissä kirjoissa juonenrakentelu ja henkilökuvaukset yhdistyvät kiinnostaviin miljöisiin ja paikoin jopa huumoria hersyvään dialogiin. Näiden kirjojen perusteella Patricia Moyesista olisi voinut odottaa pitkäikäistä, perinteisen koulukunnan huippudekkaristia. Merkille pantavaa on myös, että nämä kaikki on kirjoitettu välillä 1959 – 1965, eli aikana, jolloin Christie itse kirjoitti jo keskimäärin paljon huonompia kirjoja. Oikeastaan heti Christien kuoleman jälkeen myös Moyesin kekseliäisyys alkoi osoittaa hiipumisen merkkejä.

     Moyesin toiminnallisemmista kirjoista parhaat ovat ”Setä Kuolema Hollannissa” ja ”Yölautta Tuonelaan.” Muita kohtuuhyviä kirjoja ovat vielä ”Murha Alpeilla”, ”Syntymäpäivälahjaksi Kuolema” ja ”Muotimurha.” Kaikki nämä kolme em kirjaa tosin kärsivät avoimen narsistisista yläluokan henkilöhahmoista, jotka eivät voita puolelleen. Se ei ole varmasti tarkoituskaan, mutta fiktiivisen inhon sijaan ne saavat lukijan ihmettelemään miksi kirjailija haluaa tarinasta toiseen tehdä osasta kirjansa henkilöistä liioitellun ikäviä. Vähemmälläkin vihjailulla asia tulisi selväksi ja realistisempaa olisi, jos silloin tällöin joku ikävä mulkero paljastuisi murhaajaksi, tai edes uhri ihan sairaan mukavaksi :) No, ei se onneksi ole sentään ihan näin suoraviivaista. Sen sijaan mikään tässä bloggauksessa arvioimani kirja ei kuulu lähellekään Moyesin parhaisiin, vaan ne sijoittuvat mielikuvituksettomuudessaan, toistavuudessaan ja tylsyydessään joukon hännille ”Kolmannen Koiran Kummallisen Tapauksen” ja ”Kuka On Simon Warwickin” joukkoon (viimeisimmässä on kieltämättä vielä kekseiliäs loppuratkaisu). Keräilymielessä kaikki Moyesit on toki suht helppo saada kasaan. 13 suomennosta on kuitenkin riittävästi, että ko kirjailijasta saa selkeän kuvan, mutta ei kuitenkaan liikaa niin että pääsisi pahasti tylsistymään. Ja ainahan huonon kirjan voi jättää kesken!