Eeva Tenhunen – Mustat Kalat (1964)

Löysin Eeva Tenhusen "Mustat Kalat"-esikoisesta (1964) vain varauksettomia kehuja. Varasin tämän kirjan lukemiselle mitä otollisimmat puitteet – samana päivänä kävin Olavinlinnan museokierroksella ja luin kirjan puolivälistä loppuun sadeilmalla kesämökissä. Viehättävää ajankuvaa historiallisissa miljöössä ja sen ajan nuorison kohteliasta ihmissuhdesalaattia murha-aikataulukuorrutuksella. Juuri sellainen "paremman puutteessa"-kirja, jonka kyllä mielellään lukee loppuun, kun kerran on aloittanut. Klassikon maineen kirja on kuitenkin voinut saavuttaa ainoastaan, koska se on kirjoitettu riittävän ajoissa ennen kuin suomalainen jännityskirjallisuus on lähtenyt kiitoon.

"Mustien Kalojen" päähnkilö Liisa Rautasalo kertoo kirjan tapahtumat. Hän on yksi Olavinlinnan kesäsesongin museo-oppaista. Kirjassa vitsaillaan museo-oppaiden kokemista hauskuuksista stereotyyppisten turistien kustannuksella. Eräs Liisan kollegoista saa surmansa kummituskäytäväksi kutsutussa linnan osassa kesken vilkkaimpien museokierrosten. Paikalle kutsutaan poliisit, joista komisario Halla vakiintuu vähitellen jutun päätutkijaksi ja ratkaisijaksi.

Murhamysteerinä kirja ei ole kummoinen. En muista vähään aikaan lukeneeni näin kliseistä loppuhuipennusta, jossa kirjailija selkeästi haluaisi yllättää lukijan, mutta varsinaisia "yllättäviä" murhaajaehdokkaita ei laajahkosta henkilögalleriasta huolimatta ole oikeasti kuin yksi. Liian reilu peli ja oikeat johtolangat minä-kertojan watsonmaisesti väärin tulkitsemina on vain epäonnistunutta, muka christiemäistä hämäystä. Kirjan nimi voisi tässä mielessä yhtä hyvin olla "Murhaaja tarjottimella" tai "Odotettu ratkaisu." Juonen rakennuspalikat ovat sinänsä kunnossa, mutta yleistunnelma on niin pirun draamanhakuinen ja naisromaanimainen liian kevyillä henkilöillä, joiden kohtalot eivät voi lukijaa liiemmin kiinnostaa. "Murha tarjottimella" olisi oikeastaan osuva nimi, koska kuolemat eivät pääse tässä kirjassa koskettamaan niin kuin vanhaan kunnon paperimaiseen Golden Age-henkeen kuuluu.

Vaikka kirjan 60-luvun museo-opasnuorison lemmensurut on suht uskottavasti kuvattu, kuvaus ei ole riittävän syvää, että tätä voisi pitää vakavana proosana. Sellaiseksi kirjaa ei varmasti ole tarkoitettukaan, mutta jos kerran halutaan kirjoittaa "kevyt, hauska pikku murhatarina romanttisilla käänteillä" niin keveydestä pitäisi mielestäni pitää loppuun asti kiinni, kuten esim Julian Symonsin kirjassa "Mies joka murhasi itsensä" tai Andrew Garven läpyskässä "Kumpi Meistä." Koska Tenhunen on kuitenkin ottanut kirjalleen christiemäisen, palapelidekkarimielessä vakavan lähtökohdan, "Mustat Kalat" osuu juuri sille vaarallisen perinteiselle alueelle, joka ei herätä lukijassa riittävästi mitään, koska loppuyllätys ei onnistu. Kaikki oli motiivia myöten tässä niin selvää, että tavoistani poiketen oli pakko tarkistaa asia toiseksi viimeisen luvun lopusta 40 sivua etukäteen. Ihan mukava fiilishän näissä on osua oikeaan, mutta  vielä paljon mukavampaa olisi huomata olevansa väärässä, tai edes missanneensa jotain olennaista.


En ole lukenut Tenhusen muita kirjoja, käsittääkseni hän jatkoi Liisa Rautasalosta kertovaa kirjasarjaa. Hän menee myöhemmin naimisiin jo tässäkin kirjassa esiintyvän komisario Hallan kanssa. "Mustien kalojen" lopun perusteella hänen elämänsä mies olisi eräs kollegoista, heidän välisensä romanttinen kemia ei siis tässä esikoisessa vielä tule esille juuri millään tavalla.