Olen viime viikkoina palannut dekkarikirjallisuuden alkulähteille ja lukenut 20-luvun romaaneita. Ennen kuin tuore lukukokemus ehtii painua unohduksiin lienee paikallaan kirjoittaa muutama sananen ylös.
S.S Van Dine oli toimittaja/kriitikko Willard Huntington Wrightin käyttämä pseudonyymi hänen kirjoittaessaan salapoliisiromaaneja. Wright käytti salanimeä, koska hän pelkäsi menettävänsä uskottavuutensa toimittajana dekkarikirjailijauran myötä. Van Dine kuuluu nimenomaan dekkarikirjallisuuden kultakauden (1920-30-lukujen) suuriin nimiin, Philo Vance-kirjat olivat 1920-30-luvulla bestsellereitä. Dinen dekkarit noudattavat salapoliisiromaanin arvoitusdekkarikaavaa perinteisimmillään niin hyvässä kuin huonossa. Mies itse osallistui aikansa kirjailijoista ehkä aktiivisimmin salapoliisiromaanin kultaisten sääntöjen laadintaan, www.gaslight.mtroyal.ca/vandine.htm "20 rules for writing detective stories" 1928, joten hänen kirjansa ovatkin todellisia mallikappaleita näiden sääntöjen mukaan laadituista romaaneista.
Dinen kirjojen taso kuitenkin romahti jo 30-luvun alussa ja mies itsekin kuoli jo vuonna 1939 alkoholisoituneena eikä enää niin arvostettuna. Philo Vance ei siis jäänyt Hercule Poirotin, Peter Wimseyn tms kultakauden etsivien lailla elämään elokuva -tai teatterisovituksina enää kirjailijan kuoltua, eikä kirjoistakaan otettu uusintapainoksia kovin tiheästi enää 40-luvun jälkeen. Philo Vance oli kuitenkin aikanaan merkittävä hahmo ja Dinen kirjat antoivat vaikutteita monille kultakauden jälkeisille kirjailijoille. Tosin amerikkalainen dekkariperinne oli Dinen nousukauden aikana vielä velkaa melkoisesti brittiläiselle dekkariperinteelle. Dinen romaanien tapahtumapaikka voisi aivan yhtä hyvin olla Lontoo kuin New York, hän kirjoitti perin brittityylisesti, vaikka asuikin mantereen toisella puolen. Lähimpänä vertailukohtana hänen kirjoilleen voidaan silti pitää amerikkalaisista Ellery Queenia, joka aloitti oman uransa hieman Dinen jälkeen vieden arvoitusdekkarin palapelimaisuudessaan entistä pidemmälle (lukijahaasteet ym) Mistään varsinaisesta genren uudistajasta ei Dinen yhteydessä voida kuitenkaan puhua. Vasta Dashiel Hammettin myötä amerikkalainen, kovaksi keitetty dekkari sai oman persoonallisen, aikaa kestävän muotonsa.
Philo Vancea voisi hänen yli-inhimillisen älykkyytensä ja kaikkitietävyytensä perusteella pitää Peter Wimseyn Ameriikan serkkuna. Vancen tapahtumien ennakointikyvyn ja brassailun antaa kuitenkin osittain anteeksi, koska Vance ei Sayersin Peter Wimseyn tavoin kuitenkaan mässäile tiedoillaan, elleivät ne olennaisesti liity käsillä olevaan tapaukseen. Kirjailija ei siis yritä jaaritellen opettaa lukijaansa, vaan hän lienee tehnyt hahmostaan niin täydellisen ainoastaan helpottaakseen itse kirjoittamista. Vance ei myöskään ole Wimseyn tavoin hienosteleva, ja kohtelee epäiltyjä humoristisen töykeästi. Osa tästä ympäristön kauhistellusta töykeydestä tosin menee ajan hampaan piikkiin, mutta mitä nyt 100 vuotta vanhalta huumorilta voi tosissaan odottaa.
"Greenen Perheen Salaisuus" on järjestyksessä kolmas Philo Vance-kirja, ja ensimmäinen suomennettu. (Gummerrus 1931) Joskin edellinen, varsinainen Dinen läpimurtoromaani "Kanarialinnun Salaisuus" ilmestyi Otavan sarjassa 1937. "Greenen Perheen Salaisuuden" tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin ilmeisesti vuoden 1926 marras-joulukuulle. Kirjan kertojana on Van Dine itse, joka on Vancen asuinkumppani ja on läsnä kaikissa kohtauksissa, muttei puhu sanaakaan. Greenen perhe on tunnettu, vaikutusvaltainen ja vihan sitein toisiinsa sidottu perhe. Kaikki joutuvat asumaan samassa esikaupunkialueen huvilassa, koska jo kuolleen Tobias Greenen testamentti määrää, ettei kukaan jälkeläinen saa muuttaa asunnosta pois 25 vuoteen, tai muuten kohtalona on perinnöttömyys. Ensimmäiseksi perheen vanhin tytär Julia löytyy huoneestaan ammuttuna, samalla kertaa myös perheen ottotytär Ada haavoittuu vakavasti. Rikos on yritetty lavastaa ulkopuolisen murtovarkaan tekemäksi, mutta Philo Vance kohdistaa epäilyksensä samantien perheen sisälle. Hänen tutut aisaparinsa yleinen syyttäjä Markham ja ylikonstaapeli Heath eivät kuitenkaan yhdy tähän näkemykseen, vaikka perheen vanhin poika Chester on tullut nimenomaan yleisen syyttäjän puheille hakemaan ulkopuolista apua. Kun Chester sitten pari päivää myöhemmin murhataan, pääsee Vance toteamaan Markhamille ivallisesti: "sama ainutlaatuinen murtovaras, arvaan minä." Perheenjäsen toisensa perään kuolee ja poliisit ovat voimattomia, eipä sillä että salapoliisi itsekään olisi tutkimuksen yhteydessä pitänyt turhaa kiirettä. Sen verran selvää jälkeä tämän teoksen murhaaja on päättänyt tehdä...
Kirjan ikä tuo oman elämyksensä lukemiseen, joskin tahallistakin huumoria löytyy erityisesti Philo Vancen tavasta kuulustella Sprootia, Greenien ärsyttävän kohteliasta miespalvelijaa:
"Ja te todella hämmästyitte kovasti kun kuulitte, että mr Chesterin huoneessa on ammuttu?" "Niinpä kyllä, minä todella hämmästyin hieman, vaikka koetinkin salata mielenliikutustani." "Te onnistuitte siinä epäilemättä erinomaisesti", sanoi Vance kuivasti. "Mutta minä tarkoitin, ettekö odottanut, että jotakin tapahtuisi uudelleen tässä talossa edellisen murhan jälkeen?p p" "Pyydän tuhannesti anteeksi, sir, mutta minä en oikein ymmärrä mitä tarkoitatte. Jos olisin aavistanut, että tarkoitus oli niinsanoakseni saada mr Chester pois tieltä, niin olisin luonnollisesti varoittanut häntä. Se olisi ollut velvollisuuteni, sir." "Älkää vältelkö kysymystäni, Sproot", sanoi Vance karskisti. "Minä kysyin teiltä, aavistitteko te mahdollisesti, että toinen murhenäytelmä seuraisi ensimmäistä?" "Murhenäytelmät tulevat harvoin yksin, sir, jos saan lausua ajatukseni. Ei koskaan tiedä mitä seuraavassa tuokiossa tapahtuu. Minä en tahdo astua kohtalon tielle, mutta minä koetan aina pitää itseni valmiina." "Ah, menkää hiiteen, Sproot – niin pitkälle kuin pippuri kasvaa! Jos minua haluttaa nauttia lavertelevasta kaunopuhelusta, niin minä luen Tuomas Aqvinolaista." "Aivan niin, sir."
Vaikka 20-luvun New York vaikuttaa olevan häpeilemättömän siveellinen, kuolemat eivät herätä ihmisissä juurikaan tuntemuksia. Aina paikalla olevan Tohtori von Blonin seikkailut talon tyttärien kanssa lienevät se paheksuttava osa tarinaa. Van Dinea on toisinaan nuhdeltu huolimattomasta arvoituksen rakentelusta. Nuhteluun on varmasti syynsä, koska eipä hänen kirjoillaan juuri muita ansioita olekaan, eikä niihin aikanaan liene edes pyritty. Kun "Greenen Perheen" tarinan lähtökohdat ja ihmisten epäinhimillisen paperimaisuuden on hyväksynyt, kirjasta pystyy nauttimaan mitä mainioimmin kiehtovana ongelmakimppuna. Keskeinen uskottavuusongelma kuitenkin on, ettei poliisi tee ensimmäisen murhan jälkeen juuri mitään. Toisenkaan jälkeen ei vielä ryhdytä kovin suuriin pakkotoimiin. Kun Vance lopulta 320 sivun jälkeen "101 tärkeää kohtaa" listansa ja Greenien kirjastosta löytämiensä saksalaisten laki/rikoshistoriakirjojen avulla päättelee murhaajan, kaikki respect tulee lukijan puolelta ennemminkin duunimäärästä kuin älykkyydestä, koska perheenjäseniä on tässä vaiheessa elossa enää kaksi. Toisaalta tykkään tällaisesta äärimmäisen rehellisestä pelistä lukijaa kohtaan ja mielestäni liian vähän epäiltyjä on aina parempi kuin liikaa.
Jos jotain kirjassa on liikaa, niin sivuja ja Vancen jorinaa. 368 sivua kuulusteluja, pohdintaa, kauhistelua jne on käsittämätön, joskin kunnioitettava määrä tämän tyyliselle kirjalle. Dinen kunnianhimoisena tavoitteena oli varmaankin luoda Vancesta niin älyllinen hahmo ja juonesta niin täydellinen, että kaikki mahdollinen piti selvittää ja toistaa moneen kertaan. Sain kuitenkin kirjalta juuri sen kaipaamani ongelmakimpun, lukufiilis oli vähän samankaltainen kuin Christien "Idän Pikajunan Arvoitus" lähes 20 vuotta sitten, mistä dekkariharrastukseni alkoi.
Silti voisin Philo Vancen sanoin todeta, että "jos minua huvittaa nauttia alleviivaavan älyllisestä jorinasta, luen ennemmin odysseusta kuin ajanvietekirjallisuutta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti