Kirja-arviot:
Englantilainen lehtimies ja kirjailija Paul Winterton julkaisi yli 40 seikkailu/jännityskirjaa, useimmat niistä salanimellä Andrew Garve. Olen aina hieman ihmetellyt salanimien käyttöä ja viime aikoina havainnut miten yleistä se on ollut etenkin dekkarikirjailijoilla. S.S Van Dine alias Willard Huntington Wright lienee aloittanut buumin 20-luvulla. Hänen henkilöllisyytensä pysyi salassa lähes kaksi vuotta, Wintertonin ei luultavasti niinkään kauaa, koska Andrew Garve-nimen lisäksi hän käytti myös pseudonyymejä Roger Bax ja Paul Somers. Vielä 20-luvulla, kun dekkarikirjallisuutta ei pidetty oikeana kirjallisuutena (Suomessa nimitys ajanvietekirjallisuus oli pitkään käytössä) pseudonyymin käyttö oli kenties ymmärrettävämpää kuin jo"vapaammalla" Andrew Graven läpimurtovuosikymmenellä, 50-luvulla.Valitettavasti suomeksi on käännetty ainoastaan kuusi Wintertonin romaania, kaikki julkaistu Andrew Garven nimellä. Sanon valitettavasti kolmen lukemani kirjan perusteella, jotka luin lähes yhtäjaksoisesti viikon sisällä. Kaikki eepokset olivat siis huomattavan nopealukuisia ja koukuttavia. Päähenkilö oli joka kirjassa eri, mutta kuitenkin pääpirteissään sama – tavallinen mies, joka tahtomattaan ajautui elämässään itselleen vähän liian jännittävään tilanteeseen. Pikaisen tutkimiseni perusteella Garve ei Julian Symonsin tapaan käyttänyt kirjoissaan salapoliisia päähenkilönä muutenkaan, joten hän tuskin kirjoitti perinteisiä murhaajan arvuutteluun pohjautuvia arvoitusdekkareita kovinkaan montaa.
Kauttaaltaan hyvät arvostelut saanut "Leandan Sankari" (A Hero For Leanda 1959) oli ensimmäinen lukemani Garven teos. Vai pitäisikö sanoa viihderomaani tai "seikkailujännäri"... Päähenkilönä on irlantilainen Mike Conway, entinen insinööri, nykyinen purjehtija, joka on vaihtanut maakravun elämänsä lopullisesti merikarhuiluun. Kirjan alussa hän on menettänyt tuulten viemäksi tärkeimmän omaisuutensa, oman purjeveneensä ja vielä niin ikävässä paikassa kuin Afrikan rannikkokaupunki Akkrassa. Pennitön ja toimeton Conway tapaa baarissa miehen, joka on vaikutusvaltaisen tahon käskystä seurannut hänen toimiaan, ja tarjoaa tälle vaarallista mutta hyvin palkattua tehtävää. Mikelle lyödään käteen ennakkomaksu ja lentolippu Ranskan Biarritziin, jossa hän kuulee loput. Koko juttu käy niin Mikelle kuin lukijallekin entistä uskomattomammaksi kun hän kuulee tehtävänsä – purjehdi läpi Intian valtameren Heureusin saarelle, vapauta englantilaisten vangitsema itsenäisyyspoliitikko Alexander Kastellan ja salakuljeta hänet Afrikan rannikolle. Mukaansa Conway saa hienoimman näkemänsä jahdin lisäksi Leanda Sophoulisin, joka osoittautuu aatteellisuutensa ja viehättävyytensä lisäksi kelpo merenkulkijaksi.
Leanda pitää Kastellanin vapauttamista elinehtona Spyrouksen itsenäisyystaistelulle, Mike on omien sanojensa mukaan lähdössä seikkailullle ainoastaan uusi paatti ja raha mielessään. Tässä vaiheessa pelkäsin "Leandan Sankarin" etenevän väljähtäneelle seikkailuromaaniromantiikkaraiteille, onneksi turhaan. Suurin osa kirjasta tapahtuu Intian valtamerellä ja käsittelee ihan normaalia merenkulun kuvausta. Kuitenkin pakomatka ja Kastellanin persoonallisuus luovat kolmen meren armoilla painivan ihmisen keskelle hienosti kuvailtuja jännitteitä, joiden parissa voi tuntea lähes aitoa merisairautta. Lisäksi juonen kehittelyssä tapahtuu loppupuolella kihelmöivähköjä käänteitä ja loppuun Garve on säästänyt mukavan yllätyksen, joka oli niinikään mukava arvata väärin. Kirjan parissa viihtyi niin hämmentävän hyvin, että se sai jopa kiinnostumaan Joshua Slocumin teoksesta "Yksinpurjehdus maailman ympäri", jota on kauttaaltaan arvioitu parhaaksi purjehdus- ja jopa matkakirjaksi ikinä. Eikä syyttä, Slocum oli ensimmäinen yksin maailman ympäri purjehtinut ihminen, joka myös lopulta katosi laivoineen merelle.
Kaivoin heti merisairaudesta toivuttuani hyllystä kolme vuotta vanhemman (joksin Suomessa vasta 1963 julkaistun) Garven romaanin "Polun Pää" (The End Of The Track 1956). Tarina sijoittuu Etelä-Englantiin, Hampshiren rauhallisiin metsiin, jossa metsänvartija Peter Mallory perheineen viettää levollista elämää. Hän on vaimoonsa Lindaan lämpimästi kiintynyt ja kaikki vaikuttaisi olevan niin hyvin, että tylsyyden puolelle jo menee! Peterillä ja Lindalla on kuitenkin menneisyytensä Guayanassa, josta he adoptoivat mukaansa silloisen lapsettomuuden pelossa tytön, jonka isä murhasi vaimonsa mitä raaimmalla tavalla. Tyttö on kirjan tapahtumahetkellä teini-iässä, eikä hän ole tietoinen isänsä väkivaltaisesta menneisyydestä. Vanhemmat ovat päättäneet varjella tyttöä totuudelta, ja aikovat kertoa sen hänelle vasta varttuneemmalla iällä.
Keskellä tätä autuutta perheidyylin kynnyksen yli astuu Gill-niminen pieni mies, joka esittäytyy Guayanan vankilan pastoriksi. Vähitellen Peterin kanssa käydyn keskustelun edetessä papinkaapu paljastuu valepuvuksi ja Gill ammatiltaan kiristäjäksi, joka vaatii Peteriltä 2000 puntaa siitä, ettei kerro adoptoidulle tytölle totuutta isästään. Gillin toimenkuvaan kuuluu kiristää ihmisiä ansioidensa mukaan ja hänen hyväntuulinen, häikäilemätön ja kuitenkin pahoitteleva liikemiesasenteensa saa Peterin pelkäämään. Miehellä on myös apuna Parker-niminen korsto, joka kertoisi jutun tarvittaessa eteenpäin. 2000 punnasta luopuminen tuhoaisi perheen taloudellisen tulevaisuuden, eikä olisi Gillin sanan lisäksi mitään takeita, että kiristäminen loppuisi siihen. Poliisilta avun pyytäminen on toki Gillin sääntöjen vastaista, eikä Peter haluaisi kertoa tytön historiaa esille edes paikkakunnan poliisitarkastaja Amesille.
Nykypäivän tietoyhteiskunnassa tällainen kiristysasetelma saattaa tuntua kieltämättä aikansa eläneeltä, mutta kirjan brittiläiseen vanhan ajan maaseudun rauhaan se sopii yllättävän hyvin. Parasta kirjassa on ehdottomasti Gillin hahmon pirullinen luonne, hän saa kiristyksen kuulostamaan jopa kohtuulliselta. Peteristä kehkeytyy tarinan edetessä perheensä pelastamisen eteen kaikkensa tekevä mies, joka kipristelee melkoisen henkisen ja fyysisen tuskan äärirajoilla. Yksi sattuma ja käänne johtaa toiseen ja pian Peter alkaa olla sotkeutunut raskauttavia todisteita myöten pahimman luokan rikokseen, eikä tarkastaja Ameskaan enää ole taipuvainen uskomaan Peteristä kaikkein parasta. "Polun Pää" ei ole aivan loppuun asti yllättävä jännittävyydestä puhumattakaan. Jaarittelua on paikoin liikaa, silti etenkään itse perhe-elämän kuvaukseen ja Malloryn perheen keskinäisiin suhteisiin Garve ei ole satsannut minkään vertaa. Jotkut Peterin ratkisut ovat aika käsittämättömiä, ja vielä käsittämättömämpää, että hänen vaimonsa niihin suostuu. Kuitenkin mielenkiintoinen alkuasetelma, juonen käänteet ja rikollisen maailman kohtaaminen hyväosaisen perheidyylin kanssa takaa paljon mieleenpainuvia lukuhetkiä. Myös dialogi on herkullisen sulavaa, ja etenkin Gillin paholaismainen hahmo vetää vertoja jopa eräänkin huonekaluliikkeen "kohtuuhintaisia" 12 000€:n sänkyjä kaupitteleville kaunopuheisille tehomyyjille. Erittäin hankalasti kädestä laskettava kirja! :)
Niukan lähdeaineiston perusteella Andrew Garve myös matkusteli työnsä puolesta huomattavan paljon. Viimeistään Scilly-saarille sijoittuva "Samsonin Arvoitus" (The Riddle Of Samson 1954) (toki yhdessä "Leandan Sankarin" kanssa) tukee hänen henkilöhistoriaansa. Tämän kirjan kerronta etenee minä-muodossa alusta loppuun, päähenkilö John Lavery tulee siis lukijalle enemmän tutuksi kuin mitä on kohtuullista kestää. Ei sillä että John olisi mulkero mieheksi, mutta oikeastaan siinä se ongelma onkin, kun minkään näköistä kiinnostavaa piirrettä saati miehistä substanssia ei tunnu henkilöstä löytyvän. Ei sillä että "Leandan Sankarin" tai "Polun Pään" päähenkilöt olisivat juuri enempää räiskähdelleet. Lavery on ammatiltaan yliopiston historian luennoitsija, ja hän on tullut kesälomallaan Scilly-saariin kuuluvalle Samsonin saarelle tekemään arkeologisia kaivauksia ystävänsä Georgen kanssa vakavassa harrastusmielessä. Georgen saapumista odotellessa John tutustuu viehättävään Oliviaan, joka on tullut saarelle journalistimiehensä Ronnien kanssa. Olivia ei jaksa miehensä kännisekoiluja, ja viettää pari päivää yksikseen, ja sattuman kautta viimeisestä laivasta myöhästyttyään hän joutuu yöpymään Johnin kanssa Samsonilla samassa teltassa. Olivia ei kerro Ronnielle tästä mustasukkaisuuskohtauksen pelossa. Kohtaus kuitenkin tapahtuu seuraavana päivänä Trescon saarella, ja räyhätessään Ronnie putoaa kallionkielekkeeltä alas. Ruumista ei kuitenkaan löydy ja pian tarkastaja Field alkaa epäillä Johnia Ronnien murhasta. Olivian katoaminen saarelta heti kuoleman jälkeen panee etenkin Georgen epäilemään avioparin yhdessä lavastamaa kuolemaa, koska Ronniella oli huomattavan korkea tapaturmavakuutus.
Vaikka kirjan nimessä on sana "arvoitus", niin kirja menee kyllä erittäin voimakkaasti kategoriaan "romanttinen jännityskertomus ilman jännitystä." Suurin osa Johnin pohdiskeluista liittyy siihen onko Olivia petollinen lumppu, vai voisiko suhteesta hänen kanssaan tulla vielä jotain, kunhan vain Ronnien ruumis putkahtaisi esille jostain sopivasta paikasta. "Samsonin Arvoitus" oli muiden kirjojen tapaan helposti luettava, mutta tällä kertaa helposti luettavuus menee luokkaan "tulipahan luettua, kun kerran tuli aloitettuakin." Saman tyylisiä, uskottavampia, kiinnostavampia ja varmasti aidosti romanttisempiakin kirjoja löytyy. Tosin usein kun lukee useamman kirjan putkeen samalta kirjailijalta, viimeistään kolmas alkaa jo tökkimään. Näin kävi myös Andrew Garven kohdalla, vaikka tuskin "Samsonin Arvoituksen" arvoituksettomuus olisi muuttunut, vaikka lukujärjestys olisi ollut eri.
Samanlaisten päähenkilöiden ja eksoottisten maisemien lisäksi yhdistävä tekijä kaikissa näissä Garven kirjoissa oli huomattavan suppea henkilögalleria. Se toi mukavan vapauttavan tunteen kirjojen alusta loppuun, kun ei tarvinnut missään vaiheessa miettiä kuka kukin on. Tälle olisi kaivannut vastapainoksi vähän mielenkiintoisempia ja syvempiä henkilökuvauksia, mutta erittäin hyvä näinkin. Garven kirjoja löytyy 1.painoksina, erittäin hyväkuntoisina ja huokean hintaisina useimmista antikvariaateista. Käykää siis ostamassa ne sieltä pois kuleksimasta ja lisätkää Sapo-rivistöönne muutama sentti lisää :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti