Oslo Trilogian päätösosa sijoittuu Nesbøn kirjoille epätyypillisesti kuumimpaan kesäaikaan. Myös Oslon poliisilaitoksen työntekijöistä suurin osa on lomalla, kun eräästä kylpyhuoneesta löytyy naisen ruumis. Camilla Loen on ammuttu, naisen etusormi on leikattu irti, ja veri on alkanut virrata veden mukana alemman kerroksen katosta läpi. Poliisipäällikkö Bjarne Møllerilla ei ole liikaa vaihtoehtoja, joista valita jutun päätutkijat. Niinpä hän joutuu vastentahtoisesti laittamaan Harry Holen ja Tom Waalerin tekemään yhteistyötä. Tapahtuu lisää murhia, ja lopulta ei tunnu olevan epäilystäkään etteikö Oslossa liikkuisi historiansa ensimmäinen sarjamurhaaja.
Harry Holella menee taas vaihteeksi huonosti. Suhde Rakelin kanssa on katkolla ja ryyppyputki päällä. Suurin syy viinan kittaamiseen on ennen kaikkea todisteiden puute aseiden salakuljetusliigaa vastaan. Harry oli jo luullut saavansa todisteet Tom Waaleria vastaan, mutta viime hetkellä avaintodistaja muuttikin mielensä, eikä halunnutkaan auttaa Harrya piinaavan asian lopullisessa selvittämisessä. Koska Harry elää jatkuvassa humalatilassa, eikä murhaajan jahtaaminen Waalerin kanssa kiinnosta, Bjarne Møller joutuu kollegoidensa painostuksesta erottamaan Harryn. Erottamispäätöstä ei lomasesongista johtuen kuitenkaan voida vahvistaa, koska myös poliisijohtaja on lomalla seuraavat kolme viikkoa.
Veritimanteissa esitellään pari Hole-sarjan jatkon kannalta tärkeää henkilöitä. Tekninen rikostutkija Bjørn Holm on Oslon poliisitalon leppoisimmasta päästä oleva kaveri. Suomentaja Outi Menna on saanut Holmin leppoisuuden luontevasti käännettyä valitsemalla tälle Savon murteen. Karl Weber on jäänyt jo eläkkeelle, ja on tutkinnasssa viimeistä kertaa mukana. Jatkossa Bjørn Holm ja Beate Lønn ovat teknisen rikostutkinnan avainhenkilöitä ja lopulta lähes ainoita, joiden kanssa Harry haluaa työskennellä. Toinen uusi henkilö on konstaapeli Magnus Skarre, joka hieman alleviivatusti on se rikososaston nuori, kokematon ja tyhmä poliisi. Skarre tekee äkkipikaisen luonteensa johdosta välillä melko nopeita johtopäätöksiä. Silti hän ei tunnu ottavan opikseen, vaan on ennemminkin osa Harryn alkoholismia kyttäävää porukkaa. Myös Harryn lapsuudenystävällä, taksikuski Øystein Eikelandilla on ensimmäistä kertaa hieman isompi rooli.
Uusista, hyvin kirjoitetuista poliiseista huolimatta Nesbø nostaa Veritimanttien keskushenkilöksi Tom Waalerin. Hän on aiemmat kirjat lukeneille tuttu, poliisin univormuun pukeutuva hirvitys. Toisin kuin ”Suruttomassa” (Hole-sarjan edellinen osa) Nesbø ei Veritimanttien alussa yllättäen kertaakaan lukijalle koko Punarinnasta alkanutta tapahtumasarjaa, vaan Tom Waaler esitetään jopa lähes rehellisessä ja sympaattisessa valossa. En tiedä onko Nesbø näin tarkoituksella yrittänyt tehdä Veritimanteista sopivamman ja tavallaan myös jännittävämmän kirjan uusille lukijoille. Jokatapauksessa Waaler yrittää olla Harrylle mukava, avautuu hänelle elämästään ja nostaa tämän rinnalleen tutkinnan johtoon. Mitään ilmaista mukavuus ei tietenkään Harrylle ole, vaan Waaler käyttää Harryn erottamisuhan alla olevaa tilaa surutta hyväkseen.
Parhainta dialogia Veritimanteista löytyy ilman muuta kirjan keskivaiheilla, kun tutkintaryhmä työstää sarjamurhaajan profiilia. Psykologi Ståle Aune yrittää olla jatkuvasti hauska luoennoidessaan erilaisista sarjamurhaajatyypeistä. Lopulta Waaler kyllästyy Aunen jaaritteluun:
” ´Rangaistutkäytännöt ovat sinänäsä mielenkiintoisia´, Waaler sanoi. ´Mutta ensin mies on saatava kiinni. Onko sinulla mitään, mistä meille olisi apua käytännössä?´
´Oletko hullu, minähän olen psykologi.´
Myös Holen ja Waalerin dialogi on paikoin kiinnostavaa luettavaa. Poliisitalossa myös ihmetellään näiden lämpimiä välejä. Waaler sanoo muunmuassa Skarrelle, että ”juuri poliisikoulusta valmistuneiden keltanokkien kannattaisi laittaa suu kiinni ja avata korvat, kun apulaispoliisipäällikkö Harry Hole on äänessä, eikä esittää tietävänsä asioista jotain.”
Olisi tietysti mukava todeta Veritimanttien ylittävän trilogian päätösosalle asettamani odotukset, ja kehua sitä vielä Surutontakin mittavimmilla vertauksilla ja ylisanoilla, mutta kun ei. Ei sitten millään. Kaikenkaikkiaan kirja tuntuu hieman hätäisesti tehdyltä ja ennen kaikkia viimeistelemättömältä. Puoleen väliin asti Veritimanttien pääjuoni pitää vielä jotenkuten otteessaan. Tällä kertaa Nesbøn virittämät väärät johtolangat eivät vain ole riittävän näppäriä, eikä potentiaalisia murhaajavaihtoehtoja ole jäljellä juurikaan siinä vaiheessa, kun tyypillinen syntipukki jää kiinni.
Toinen hieman lässähtänyt asia liittyy kirjan nimeen. Veritimantteja, siis sota-alueilta kaivettuja, punaisia, viisisakaraisia ”riistotimantteja” löytyy uhrien vierestä. Tähän Nesbø liittää pentagrammit ym pahuuden symbolit, joita on nähty Tv-dekkareissa jo kyllästymiseen asti. Oikeastaan Veritimanteista lähtien tuntuu kuin Nesbø ennakoisi jo Hole-sarjan Tv/elokuvasovituksia. Tästä löytyy varmaan useita mielipiteitä, mutta itseäni ei ainakaan kiinnosta lukea liikaa sellaisia toiminnallisia kohtauksia, jotka toimisivat elävänä kuvana tekstiä paremmin. Ongelma on pahimmillaan erityisesti Veritimanttien lopussa, kun Nesbø laittaa kaikki paukut Harry Holen ja Tom Waalerin lopullisen välienselvittelyn varaan. Kirjan viimeistä osaa lukiessa nimittäin tuntuu, että kujanjuoksu näiden kahden välillä sen kun vain jatkuu, ja itse murhasarja vain selviää nopeasti siinä sivussa, ikäänkuin sattumalta. Ja mikä pahinta, itse loppukohtaus lopulta lässähtää, vaikka sitä varten on pedattu yli kahden kirjan (Punarinta ja Suruton) verran tapahtumia.
Veritimantit on ilman muuta yksi huonoimpia vaihtoehtoja aloittaa Harry Holeen tutustuminen. Paitsi että se on selkeästi Surutonta ja Punarintaa heikompi, sitä on näistä kolmesta myös kaikkein hankalin ylipäätään arvioida yksittäisenä teoksena. Kirjalla on ilman muuta hyvät hetkensä ja dekkareille harvinaislaatuisesti sen alkupuolisko on selkeästi loppuhuipennuksia kiinnostavammin kirjoitettu. Vaikka Veritimantit ei Nesbøn tuotannon kärkipäähän kuulukaan, se on kuitenkin ihan kelpo jännäri. Ja mikä parasta – Veritimanteista ei suinkaan ala Harry Hole-sarjan laskukausi, vaan sitä seuraavat ”Pelastaja” ja ”Lumiukko” ovat taas parempia!
