Agatha Christie – Golfkentän Murha (Murder On The Links) 1923

"Golfkentän Murha" on järjestyksessä Christien kolmas romaani "Stylesin Tapauksen" ja "Salaisen Vastustajan" jälkeen, ja toinen, jonka pääosassa on Hercule Poirot. Vaikka kirjaa ei useinkaan näe Christien parhaiden kirjojen listoilla, se on mielestäni paras Christien 20-luvun muuten melko epätasaisesta tuotannosta. Omalla listallani se menee jopa 10 parhaan Agathan joukkoon, eikä pelkästään nostalgiasyistä. Oikeastaan tämän enempää tässä arviossa ei tarvitsisi sanoa, mutta perustellaan nyt kun kerran kehutaan.

Juoni kuulostaa alustettuna hyvin stereotyyppiseltä palapelidekkarijuonelta. Poirot saa kirjeitse avunpyynnön Ranskasta, eräs miljonääri Paul Renauld kokee olevansa hengenvaarassa. Hän ei halua turvautua paikalliseen poliisiin arkaluontoisista syistä. Viimeistään kirjeen loppuun sutaistu "Jumalan tähden, tulkaa" saa Poirotin ja kapteeni Hastingsin uskomaan, että nyt on tosi kyseessä. He saapuvat kuitenkin paikalle liian myöhään, monsieur Renauld on murhattu tikarin iskulla edellisenä yönä huvilansa golfkentälle.

Murhapaikka- ja aika herättävät toki enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Myös murhatun miehen pitkä päällystakki kaipaisi Poirotin mukaan selitystä. Alustavien tutkimuksien mukaan Renauldilla tuntuu ollen suhde niin läheisen huvilan madame Daubreuiliin kuin Bella-nimiseen naiseen. Hänen vaimonsa kertoman tarinan mukaan kaksi naamioitunutta miestä hyökkäsi taloon edellisenä yönä vaatien salaisia papereita, ja veivät miehen mennessään hänestä sen enempää kuulematta. Syrjähyppyepäilyistä huolimatta hänen vaimonsa järkyttyy niin pahasti nähdessään miehensä kuolleen ruumiin, ettei Poirot voi uskoa heidän välillä olleen muuta kuin todellista rakkautta. Renauldien poika on lähtenyt samana iltana Pariisin lentokentälle matkatakseen Buenos Airesiin, mutta peruu matkansa heti, kun saa kuulla isänsä murhasta.

Mikä sitten tekee nimenomaan "Golfkentän Murhasta" erittäin luettavan, tutustumisen arvoisen ja aikaa kestäneen kirjan? Miksei valita sen sijaan "Roger Ackroydin Murha", "Simeon Leen Testamentti", "Vaarallinen Talo"...kyllähän Poirotilla juttuja riittää enemmän kuin Christie itsekään olisi jaksanut niitä kirjoittaa. Ensinnäkin kirjassa on huumoria monin verroin enemmän kuin muussa Christien tuotannossa, vaikka alkupään kirjat ovatkin keskimäärin suht kevyitä kaikki. Tämän kirjan huumorista on vastuussa pitkälti Giraud-niminen, uuden koulukunnan mesterietsivä Pariisin salaisesta poliisista. Hänellä ja Poirotilla on keskenään täysin erilaiset tutkimusmetodit, ja heidän välilleen syntyy kaksintaistelu siitä kumpi pystyy ratkaisemaan rikoksen. Hastings ihailee Giraudin tarmokkuutta tutkia jokainen jalanjälki, tupakantumppi, möyriä maassa ja kontata lattialla. Tutkintotuomari Hautet ja komisario Lucian Bex odottavat erityisesti Giraudilta nopeasti tuloksia. Kuitenkin paikoin erityisesti Poirotin ja Giraudin välinen dialogi on suorastaan riemastuttavaa:

"Giraud otti taskustaan pari esinettä, jotka hän asetti pöydälle. Keräännyimme kaikki pöydän ympärille ja kurottauduimme katsomaan. Pöydällä oli savukkeen pätkä ja sytyttämätön tuliktikku. Etsivä kääntyi kantapäillään Poirottiin päin.
– Mitä näette? hän kysyi ärsyttävästi.
– Savukkeen ja palamattoman tulitikun.
– Mitä niistä päättelette? Poirot levitti käsiään:
– En kerrassaan mitään.
– Vai niin, Giraud sanoi tyytyväisenä – Ette tutkinut esineitä kyllin tarkasti. Tämä ei ole tavallinen tulitikku – ei ainakaan tässä maassa. Mutta sitäkin tavallisempi se on Etelä-Amerikassa. Onni että se oli palamaton. En ehkä muuten olisi tunnistanut sitä. Mies ilmeisesti heitti pois savukkeensa ja sytytti uuden, ja siinä häneltä putosi laatikosta yksi tikku maahan.
– Missä se toinen tikku sitten on?
– Mikä tikku?
– Se millä savuke sytytettiin. Sen kai löysitte myös?
– En löytänyt.
– Ehkä ette etsinyt tarpeeksi huolellisesti.
– Minäkö en olisi etsinyt tarpeeksi huolellisesti!?

Giraud tietysti pitää Poirotin aivotyöskentelyä toivottoman vanhanaikaisena. Sanomattakin lienee selvää, että näistä kahdesta ylimielisestä etsivästä Poirotin aivosolut vievät voiton. Huumorin lisäksi "Golfkentän Murhassa" on sopivan ihqsti romantiikkaa. Hastings tapaa tulevan vaimonsa Cinderellan tämän murhajutun yhteydessä, ja on valmis ihastuksensa puolesta jopa vaikeuttamaan Poirotin työskentelyä. "Golfkentän Murhan" jälkeisissä kirjoissa Hastingsin täytyi aina saapua erikseen Englantiin Poirotin luo. Oikeastaan tämän kirjan lisäksi vain 20-luvulla kirjoitetuissa novelleissa Poirot ja Hastings ovat silloin tällöin asuintovereita.

Lisäksi juonenkuljetus ei töki missään vaiheessa kirjaa. Vaikka kaikki tuntuu alkuun hieman tylsältä ja ennakoitavilta, kirjan puolivälissä paljastuva uusi asetelma osoittaa kirjailijalta melkoista kekseliäisyyttä. Myöhemmissä kirjoissa Poirot säästää monesti liikaa selitettävää loppuratkaisun yhteyteen, "Golfkentän Murhassa" hän toimii reilummin Hastingsia (ja samalla myös lukijoita) kohtaan kertoessaan aivotyöskentelynsä tulokset säännöllisen rehellisesti ja ilman keinotekoista salaperäisyyttä. Murhaaja on tässä kirjassa helpommin arvattavissa kuin monessa muussa Christiessä, jos on vähänkin selvillä kirjailijan käyttämästä kerronnan rytmistä. Se ei kuitenkaan liiemmin haittaa, koska varsinaisa epäiltyjä on muutenkin reilusti tavallista kartano-Christietä vähemmän.

Hyvä kirja joka kanattaa lukea missä vaiheessa dekkari/Christien luku-urakkaa tahansa :)