Freeman Wills Crofts – Salaperäinen Tynnyri (The Cask) 1920

Irlantilais-brittiläinen Freeman Wills Crofts oli ammatiltaan rautatieinsinööri. 40-vuotiaana jouduttuaan sairaalaan pidemmäksi aikaa hän alkoi kirjoittaa ensimmäistä salapoliisiromaaniaan. Esikoisromaani "Salaperäinen Tynnyri" (The Cask) ilmestyi 1920 ja jo siitä tuli niin suuri menestys, että vuosikymmenen loppuun mennessä Crofts uskaltautui heittäytymään vapaaksi kirjailijaksi. Esikoinen julkaistiin suomeksi Kariston kustantamana jo 1926, ja vaikka sitä pidetään yleisesti hänen parhaimpana ja kekseliäimpänä kirjanaan, uutta suomenkielistä painosta ei koskaan otettu. Kirja onkin tätänykyä hyvin harvinainen ja kansipaperillisesta versiosta joutuu pulittamaan yli 50€ oli kirja missä kunnossa tahansa. Itseltäni löytyy ihan ok kuntoinen kansipaperiton kappale.

Rautatieaikataulujen tarkistaminen ja niiden kautta alibien selvittäminen toistuu Croftsin tuotannossa hyvin usein, ainakin lähes kaikissa suomennetuissa kirjoissa. Useissa tapauksissa pääepäilty on hyvin selkeä ja lukijan ihmeteltäväksi jää lähinnä millä keinoin jutun tutkija saa hänen alibinsa murrettua. Crofts kuuluu aikansa harvinaisiin kirjailijoihin siinä mielessä, että hän ei käyttänyt yksityistä, "kaikkitietävää" salapoliisia kirjoissaan, vaan hänen päähenkilönsä on tavallinen poliisiviranomainen, useimmiten tarkastaja Joseph French (ensiesiintyminen "Poliisi ei hellitä" Inspector French's greatest case 1924). Croftsin tarkastaja Frenchiä on arvosteltu tylsäksi ja värittömäksi henkilöksi mitä hän toki onkin Hercule Poirotin, Peter Wimseyn, Philo Vancen jne rinnalla. Toisaalta kirjat on varmaankin tarkoitettu ennemmin realistisiksi poliisiromaaneiksi kuin "who did it"-dekkareiksi. Jokatapauksessa kirjojen maalaisjärjellä etenevä rikostutkinta lienee aikansa osuvinta kuvausta poliisin työstä, vaikkei Croftsilla itsellään ollut ammatista mitään tietoutta.  

"Salaperäisen tynnyrin" tarina alkaa, kun Pariisista Lontooseen saapuu viinitynnyreiden joukossa muka kuvaveistoksia sisältävä tynnyri. Sataman lastausmiehet avaavat tynnyrin muista erottuvana ja huomaavat sen sisältävän nuoren naisen ruumiin ja kultarahoja. Lähetyksen vastaanottaja Felix Léon tulee hakemaan tynnyriä satamasta, mutta joutuu harhauttamaan poliisia saadakseen sen kuljetettua hevosvankkureilla itselleen. Koska eletään vuotta 1912 hevosvankkurit ovat poliiseille liian nopea kulkuväline, tosin Felixin ja tynnyrin jäljille päästään melko nopeasti, kun ylikomisaari Burnley Scotland Yardista alkaa tutkia juttua. Felix olettaa saaneensa ranskalaiselta ystävältään monsieur Gautierilta tynnyrissä osuutensa vedonlyöntirahoista, ja hän järkyttyy suunnattomasti kun tynnyristä paljastuukin hänelle tutun naisen ruumis. Nainen on mitä ilmeisimmin kuristettu kuoliaaksi viimeisen kolmen viikon aikana.

Felix joutuu järkytyksestä sairaalahoitoon, Burnley lähtee Pariisiin selvittämään kuinka tynnyri on sieltä lähtenyt, missä vaiheessa ruumis on voitu siihen pakata ja keitä nuoria naisia on ilmoitettu kadonneiksi viimeisen kolmen viikon aikana. Hän saa avukseen herra Lefragen Ranskan Suretésta ja yhteisvoimin herrat kuulustelevat pariisilaisia kuvanveistofirmoja, kuljetusalan hemmoja, konduktööreja, murhatun naisen vaatteiden valmistajaa ja viimein tämän aviomiestä herra Boiracia. Kaikki aikataulut, reittimahdollisuudet, postileimat, käsialanäytteet ja erityisesti Boiracin liikkeet tutkitaan huolellisesti. Kirjan loppupuolella vielä erikseen palkattu yksityisetsivä George La Touche tutkii poliisien läpikäymät johtolangat perusteellisesti ja löytää niistä puutteita, vaikka mielestäni Burnley ja Lafragen olivat jo varsin perusteellisia hekin."Salaperäinen tynnyri" sisältää siis jo lähes kaikki Croftsin tuotannon tavaramerkit (poliisitutkinnan seuraaminen, alibien murtaminen, rautatieaikataulut..) niin hyvässä kuin pahassa. Kiehtovinta kirjassa on ilman muuta nerokas alkuasetelma, ajankuvaus ja liikaakin realismia tavoitteleva poliisitutkinnan seuranta, joka ajoittain tekee juonenkuljetuksesta tukkoista. Mainiosta alkuasetelmasta otetaan siis kaikki mahdollinen irti liiankin kanssa, syyllinen on lukijalle käytännössä selvä kirjan puolivälistä eteenpäin, joten varsinainen loppuyllätys on korvattu niinikään Croftsille tyypillisellä toiminnallisella kohtauksella.

Kirjassa on kolme osaa – I Lontoossa, II Pariisissa, III Lontoossa ja Pariisissa. Kirjan luettuani ensireaktio kieltämättä oli, että tiivistämisen varaa erityisesti alkupuolella olisi ollut ihan reippaasti. Jotkut käänteet kuten tynnyrin varastaminen Felixin pihalta, eivät tuo itse pääjuonen kehittelyyn mitään uutta, vaan pidentävät jo valmiiksi mutkikkaita ja riittävän nokkelia käänteitä pursuavaa kirjaa entisestään. "Salaperäinen tynnyri" lieneekin niin sana kuin sivumäärältäänkin yksi aikansa pisimmistä tämän genren kirjoista, mutta ilmeisesti Croftsin sairasloma venyi siinä missä esikoisromaanin mahdollisten virheiden tarkistaminen. Burnleyn henkilö lienee jonkinlainen tarkastaja Frenchin esiaste, tosin koska luonnekuvaus ei ole Croftsin heiniä niin eipä näitä miehiä juuri toisistaan erota. Runoilija W. H. Auden luonnehtii Croftsin poliiseja yleisesti "rehellisiksi ammattilaisiksi, jotka ovat varhemmassa jännityskirjallisuudessa hyväonnisten harrastelijoiden (ja myös yksityisetsivien) ylenkatsomia. "Tarkastaja French tutkii rikoksia yhteiskunnan viattomien jäsenten tähden ja onnistuu, koska hänellä on apunaan maailman kaikki muut viattomat ihmiset."

Tuntuu sinänsä hölmöltä kirjoittaa negatiivissävyinen arvostelu kirjasta, jota ei käytännössä voi saada mistään. Tai positiivisemmin "suosittelen Salaperäistä Tynnyriä vain vannoutuneille vanhojen salapoliisiromaanien ystäville." Nämä suosituksetkin lienevät turhia, koska nämä (tai te) genren ystävät kun lienette jo automaattisesti kirjaan tutustuneet, tai ette ole siihen vain törmänneet. Mitkä olisivat edes puolirealistiset mahdollisuudet lukea tämä kirja sattumalta ja pettyä? Luultavasti yhtä hyvät kuin Croftsin poliiseilla päästä totuuteen kiinni näin mahdottomista lähtökohdista. 

Luulin pitkään, että Croftsin Sapo-sarjassa 1954 julkaistu "Salaperäinen Laatikko" (The Sea Mystery 1928) olisi "Salaperäisen Tynnyrin" uusi painos/suomennos. Ilmeisesti Crofts mieltyi myös itse esikoiskirjansa perusideaan niin paljon, että halusi käyttää sitä uudestaan. Muutaman kuukauden takaisen lukukokemuksen perusteella voin sanoa, että "Salaperäinen Laatikko" on tynnyriä selkeästi paremmin jäsennelty kokonaisuus. Siinä Crofts onnistuu yhdistämään realistiseen poliisitutkintaan edes hieman yllätyksellisyyttä palapelidekkarin puolelta. Kirjaa  vaivaa korkeintaan keskivaikea keskivaiheen pysähtyneisyys ja etenkin alkupuolella oli mukava miettiä mitä itse tekisi tarkastaja Frenchin tilanteessa. Alkuasetelma tuntuu poliisien kannalta nimittäin erityisen hankalalta – isän ja pojan kalareissulla heidän uistimensa sotkeutuu laatikkoon, josta löytyy jo mätänemään päin oleva miehen ruumis. Kuka on kuollut mies, mistä laatikko on heitetty veteen ja kuinka kauan sitten. Lähes mahdottoman tuntuisesta alkuasetelmasta Crofts onnistuu saamaan tarkastaja Frenchin hyvinkin realistisen oloisesti oikeille jäljille monien oikeiden arvausten siivittämänä :)

Vaikka tämän päivän lukukokemuksena "Salaperäinen Tynnyri" olikin melkoisen raskas pala, se on silti ollut kiistatta tärkeä kirja suunnannäyttäjänä paitsi Croftsin omalle uralle, myös lukuisille muille poliisiromaanien kirjoittajille. "Salaperäisen Laatikon" lisäksi valitsin tähän kuvaan myös toisen suht onnistuneen genren edustajan, japanilaisen Seicho Matsumoton "Junaongelman" (Ten To Sen 1957). Teos on harvoja suomennettuja japanilaisia dekkareita, ja jo nimestäkin voi päätellä, että kirja on ennemminkin rehellinen ongelma kuin kaunokirjallisuuden syväluotaava mestariteos. Nuori ministeriön virkamies ja tarjoilijatar päätyvät Kashin lahdelle tekemään itsemurhan, vaikka siihen ei pitäisi olla mitään syytä. Mies olisi ollut tärkeä todistaja eräässä skandaalinkäryisessä jutussa, mikä panee etsivä Torigain ja apulaistarkastaja Miharan liikkeelle. Myös tässä Matsumoton kirjassa juna-aikatauluilla ja alibin rikkomisella on suuri merkitys.

Kirja on puolet lyhyempi kuin "Salaperäinen Tynnyri" ja lähes puolet lyhyempi kuin "Salaperäinen Laatikko", silti siinä on suunnilleen kaikki olennainen mitä tämänkaltaiselta kirjalta sopii odottaakin. Syyllinen on tosin täysin selvä alusta lähtien ja vyyhti alkaakin purkautua tämän liioitellusta varovaisuudesta sen kuuluisan "jokaisen murhaajan pienen virheen" sijaan. "Junaongelmasta" siis puuttuu täysin syyllisen henkilöllisyyteen liittyvä loppuyllätyspaljastus, jonka Crofts oli kohtalaisesti saanut "Salaperäiseen Laatikkoon" mahdutettua. Kuitenkin alibien murtamisesta kertova kahden japanilaisen etsivän kirjeenvaihto on vähintään yhtä kiinnostava loppuhuipennus.

Audenin lisäksi Croftsista löytyy suuntaan jos toiseenkin mielipiteitä erityisesti lajin tunnetuimmilta kriitikoilta. Julian Symons luonnehtii Croftsin olleen "ei ainoastaan tyypillinen, vaan paras siitä salapoliisikirjailijoiden koulukunnasta, jota voidaan sanoa pitkäpiimäiseksi ja jonka tuotantoa tulvi kirjapainoista vuosikymmenen (20-luvun) aikana ja paljon sen jälkeenkin." Samassa kappaleessa Symons kehuu "Salaperäistä tynnyriä" ja toteaa, ettei mies ole vastaavaan nokkeluuteen pystynyt missään muussa 40 teoksessaan.  Raymond Chandler haukkuu esseessään "Se murhaa joka osaa" 1950 lähes kaikki kulta-ajan kirjailijat, mutta Croftsin hän mainitsee kuitenkin "juonenrakentajista taitavimmaksi silloin kun hän ei heittäydy liian huikeisiin yrityksiin." Vaikka nämä kritiikit eivät kuulosta liian mairittelevilta, niin Symonsin ja Chandlerin sanansäilän tuntien, ne on pakko mieltää tunnustuksiksi Freeman Wills Croftsia kohtaan. Sen verran paljon murskaavampaa kritiikkiä ovat aikansa tunnustetuimmat dekkarikirjailijat heiltä osakseen saaneet.