Andrew Garve – Minä, Edgar Jessop (1951); Kumpi Meistä (1976); Kolmesta Poikki (1964)

 Kesäkuun Andrew Garve-bloggauksessani harmittelin, ettei hänen laajahkosta tuotannostaan ole suomennettu kuin kuusi teosta. Harmitteluun on nyt toisaalta aihetta entistä enemmän, kun kaikki Garven kirjat on luettu. Kaikki ”Samsonin Arvoitusta” lukuunottamatta jättivät positiivisen tunnelman. Toisaalta on mukavaa, ettei tarvitse jälleen kerran perua aiempia puheitaan, kuten vaikkapa Patricia Moyesin kohdalla kävi. Garven kirjat ovat kaikki keskenään vieläpä niin erilaisia jättäen vaikutelman, ettei Paul Wintertonin (Garven oikea nimi) koko kekseliäisyys ja luovuus dekkarikirjilijana voi mitenkään välittyä täysin vain näiden kuuden kirjan kautta.

 ”Minä, Edgar Jessop” (A Press Of Suspects 1950) on ensimmäiseksi suomennettu, ja myös järjestyksessä ensimmäinen käännetyistä Garven teoksista. Kirja ei ole perinteinen salapoliisiromaani, kuten ei juuri mikään muukaan Garven opus, vaan kyseessä on elämäänsä pettyneen, yksinäisen miehen kostotarina. Monille kirjailijoille on tyypillistä sijoittaa vähintään yksi ensimmäisistä romaaneistaan henkilökohtaista elämää liippaavaan miljööseen. Myös lehtimiehenä tunnetun Wintertonin/Garven kohdalla ”Minä, Edgar Jessop” on ”se” kirja. Lontoossa vaikuttavan ”Morning Call”-sanomalehden toimituksen rauhallinen arkielämä järkkyy, kun elämäänsä kokonaisvaltaisesti pettynyt ulkomaanosaston toimittaja Edgar Jessop alkaa murhata esimiesasemassa olevia työkavereitaan. Jessop kokee, ettei hänen osaamistaan ole vuosikymmenten uurastuksesta huolimatta riittävästi arvostettu, ja niinpä hän kokee oikeudekseen jakaa mielivaltaista oikeutta. Jessopille ei ole niinkään väliä missä järjestyksessä hänen inhoamansa ihmiset kuolevat, niinpä hän valitsee murha-ajat, -paikat ja -metodit sen mukaan, että juuri häneen on mahdotonta kohdistaa erityisiä epäluuloja. Vaikka ensimmäinen oliivien myrkytysmurha meneekin nappiin, niin jo toinen yritys, missä mies käyttää natsien keskitysleirien kaasukammioista historiaan jäänyttä zyklon-kaasua, pienentää epäiltyjen joukkoa jo hyvin merkittävästi. Jessop joutuu valehtelemaan poliiseille melko silmiinpistävästi, ja vähitellen hän kietoo itsensä entistä uhkarohkeampien valheiden verkkoon, josta ei ole ulospääsyä. 

”Minä Edgar Jessop” kuuluu mielestäni samaan Sapon alkupään parhaimmistoon kuin viime kuussa arvioimani Raymond Postgaten ”Valamiesten Tuomio.” Vaikka rikollinen on selvillä kirjan ensilehdiltä lähtien, se ei haittaa lukuelämystä millään lailla. Monestihan syyllinen on vanhoissa dekkareissa selvillä muutenkin, ja kirjan ainoa kohokohta on, kun murhaajan paljastumisen pitäisi yllättää lukija viimeisessä luvussa. ”Minä Edgar Jessop” on hyvä kirja, koska se on hyvä alusta loppuun. Tarina pitää pääosin otteessaan ja muistuttaa, että myös todellisuudessa Jessopin kaltaisia, masentuneita erakkoja lienee lähes jokaisella työpaikalla. Vaikka suurin osa ihmisistä ei ryhdykään tappamaan, kun voimat ja usko elämään loppuvat, tällaiset tapaukset osoittavat mihin puhumattomuuden empatiaton kulttuuri voi johtaa. Silloin yksittäinen vastoinkäyminen saa kohtuuttomat mittasuhteet ja kaataa kupin nurin, Jessopin tapauksessa se on odotettu ylennys, jonka odotuksesta huolimatta saakin toinen työntekijä. Joku voisi ajatella, että on sopimatonta inhimillistää murhaajaa liikaa, mutta tosiasiahan kuitenkin on, että elämän syrjästä putoamisen riski ja syrjäytyminen voi kohdata ihan ketä tahansa ihmistä oikeastaan milloin vain.

 

”Kumpi Meistä?” (Home To Roost 1976) on ainoa suomennos Garven myöhemmästä tuotannosta. Ja koska herra Winterton lienee tämän julkaisun aikaan jo tunnetumpi kirjailijana kuin lehtimiehenä, on tämän romaanin keskushenkilö yllätys, yllätys – kirjailija! Vieläpä jännitys sellainen.. Walter Haines ei kenties ole kirjallisuuden kiinnostavin päähenkilö kautta aikain. Hänellä on ihastuttava vaimo, Laura, velaton asunto ja intohimosta tehty ammatti, johon hän mielellään uppoutuu liiankin kanssa. Laura ei jaksa Walterin toistuvia epähuomionosoituksia, ja niinpä tämä lähtee Tv-hurmuri Max Rylandin matkaan. Mies on vilpittömän oloisella ystävällisyydellään tutustunut Walteriin ja Lauraan avioparina, joten Maxin tunkeutuminen heidän väliinsä tulee Walterille melkoisena shokkina. Hän saa terapeuttista tukea Lauran parhaalta ystävältä, Murielilta, ja saa tämän kautta kuulla myös Maxista kaikenlaisia ikäviä juoruja. Kun Tv-tähti sitten löytyy murhattuna huvilaltaan, Walter on toki epäiltyjen listan kärjessä. Hänellä on varma alibi, mutta kuitenkin jostain syystä hän tunnustaa poliisille surmanneensa Maxin. Heti perään myös toinen mies tunnustaa rikoksen. Kumpi heistä on syyllinen? Vai olisiko Garvella vielä heittää hihastaan joku ässä? Teoksen alkuperäinen nimi kun ei oikein vastaa suomennettua..  

Kirjan alkupuolella kuvaillaan tiiviisti useankin vuoden ajanjaksoja Walterin ja Lauran onnellista, paljon huvittelua ja matkustelua sisältävää avioelämää. Sitten kerronta muuttuu minä-muodosta dialogipainotteiseksi, ja romaanin harvoihin henkilöhahmoihin ehtii tulla juuri riittävästi tarvittavaa syvyyttä. ”Kumpi Meistä?” on millä vaan mittarilla mitattuna melko lyhyt ja humoristisen kevyt kirja, ja koska murha tapahtuu vasta kirjan puolivälissä, voidaan tämän katsoa olevan ennemminkin rikoksen sisältävä kirja, kuin kirja itse rikoksesta. Tosin loppupuolella useampi kymmenen sivua menee rikoksen rekonstruktointiin, kun Walter joutuu uurastamaan hikihatussa todistaessaan poliiseille, että hänen alibinsa on murrettavissa. Tätä kohtaa lienee tarkoituksella pitkitetty, jotta se saisi riittävän humoristiset mittasuhteet. 

Pidin tästä kirjasta hämmästyttävän paljon siihen nähden, miten vähillä työkaluilla tämä lopulta on rakennettu: kolmiodraama – petetty aviomies – mustasukkaisuutta – murha – kaksi epäiltyä – kaksi alibia – kaksi tunnustusta. Garven niksi onkin ottaa niistä vähistä työkaluista kaikki mahdollinen irti, joita hän kulloinkin käyttää, ja sitten hän vaihtaa koko työkalupaketin uutta kirjaa varten. Näin ainakaan ideoita ei tule tuhlailtua :) Lisäksi tässä oli läsnä mukavan ajaton tunnelma. Kirja olisi hyvin voinut olla julkaistu (pienin muutoksin) yhtä hyvin viime viikolla kuin 40 vuotta sitten.  

Jos kaksi epäiltyä kuulostaa murhapähkinänä aivan liian säälittävältä, niin kirjassa ”Kolmesta Poikki” (Frame-Up 1964) on tarjolla sentään kolme epäiltyä, joista valita. Miksiköhän Garven kääntäjät ovat halunneet oikein erityisesti korostaa epäiltyjen vähäistä määrää kirjojen suomennetuissa nimissä? ”Kolmesta Poikki” julkaistiin muista poiketen Welin+Göösin Musta Kissa-sarjassa vuonna 1966. Wg lähti Wsoy:n ja Gummerrukseen nähden myöhässä jännäribisnekseen mukaan, eikä heidän sarjastaan tullut koskaan yhtä suosittua, kun Saposta tai Salamasta. Sarjan julkaiseminen lopetettiinkin jo 20 kirjan jälkeen. 

Suomennetuista kuudesta kirjasta oikeastaan vain tämä on edes jollain lailla perinteinen murhamysteeri. Tässäkin tosin epäiltyjä on vain kolme, joten huomattavasti suurempi merkitys on juonen kuljetuksella ja rikoksen psykologisella pohdinnalla kuin itse loppuratkaisulla. Tykkäsin kirjasta erityisesti sen rehellisen arvoituslähtökohdan vuoksi. Taiteilija John Lumsden murhataan kotonaan, kolme epäiltyä – kolme varmaa alibia. ”Kolmesta Poikki” ei pyri tarkkoihin henkilökuvauksiin, tai tekemään ylitarkastaja Charles Blairista kirjallisuuden muistettavinta salapoliisia. Lukuja on paljon ja ne ovat lyhyitä. Joka luvussa tiiviisti kerrottu tarina nytkähtää juuri sen verran eteenpäin kuin on tarpeen. Dialogi on paikoin tylsää poliisien rutiinikeskustelua -ja kuulustelua, mutta erityisesti kirjan loppupuolella kahden epäillyn välille syntyvä asetelma, jossa he syyttävät toisiaan ystävänsä murhasta, on suorastaan riemastuttava. Jos huumoria olisi mukana enemmän, tästä saisi loistavan, vanhan ajan dekkarigenreä parodioivan näytelmän. Loppuratkaisu vain saisi olla siihen tarkoitukseen joko mielenkiintoisempi, tai hullumpi, mutta kyllähän tämäkin menettelee.

   Andrew Garven kirjoille tuntuisi olevan yhteistä musiikkianalyysistä tuttu ilmaisu ”less is more.” Hän osaa sujuvasti ja paikoin jopa omaperäisesti ottaa vähästä irti mahdollisimman paljon. Pyrkimys pitää henkilögalleria suppeana ja rakentaa jännitystä seuraamalla miten kunkin kirjan päähenkilö toimii ja ajattelee tukalassa tilanteessa, on usein parempi tie kuin uuvuttaa lukija ahtamalla kirja täyteen turhia sivuhenkilöitä monimutkaisemman dekkarikudoksen toivossa. Kerronnan keskittyminen pieneen määrään ihmisiä toisaalta vähentää loppuyllätyksen dramaattisuutta, mutta samalla tämä ratkaisu on tehnyt kirjoille kokonaisuutena hyvää. Kertaakaan Garvea lukiessaan ei tarvitse miettiä kuka kukin on. Myös kirjojen lopetuksista tuntuu löytyvän yhteneväisyyksiä ainakin tunnelmaltaan. Garve pääosin välittää henkilöistään ja antaa heille mahdollisuuden onnelliseen tulevaisuuteen, mutta sitä ei kuitenkaan alleviivata siirappisesti lukijaa aliarvioivalla tavalla. Vain yhdestä kuuden kirjan lopetuksista itseäni jäi ärsyttämään ratkaisun moniselitteisyys. Päähenkilöt ovat kauttaaltaan nuorehkoja – keski-ikäisiä miehiä, niin myös edellisen bloggaukseni kirjoissa ”Leandan Sankari”, ”Polun Pää” ja ”Samsonin Arvoitus.” Kaikille suomennetuille Garven kirjoille sopiikin loistavasti myös Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Taneli Mäkelän legendaarisen ”Kaverille Ei Jätetä”-sarjan motto – Yksinäisen miehen puolella, rakkaudella!