Agatha Christie – Golfkentän Murha (Murder On The Links) 1923

"Golfkentän Murha" on järjestyksessä Christien kolmas romaani "Stylesin Tapauksen" ja "Salaisen Vastustajan" jälkeen, ja toinen, jonka pääosassa on Hercule Poirot. Vaikka kirjaa ei useinkaan näe Christien parhaiden kirjojen listoilla, se on mielestäni paras Christien 20-luvun muuten melko epätasaisesta tuotannosta. Omalla listallani se menee jopa 10 parhaan Agathan joukkoon, eikä pelkästään nostalgiasyistä. Oikeastaan tämän enempää tässä arviossa ei tarvitsisi sanoa, mutta perustellaan nyt kun kerran kehutaan.

Juoni kuulostaa alustettuna hyvin stereotyyppiseltä palapelidekkarijuonelta. Poirot saa kirjeitse avunpyynnön Ranskasta, eräs miljonääri Paul Renauld kokee olevansa hengenvaarassa. Hän ei halua turvautua paikalliseen poliisiin arkaluontoisista syistä. Viimeistään kirjeen loppuun sutaistu "Jumalan tähden, tulkaa" saa Poirotin ja kapteeni Hastingsin uskomaan, että nyt on tosi kyseessä. He saapuvat kuitenkin paikalle liian myöhään, monsieur Renauld on murhattu tikarin iskulla edellisenä yönä huvilansa golfkentälle.

Murhapaikka- ja aika herättävät toki enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Myös murhatun miehen pitkä päällystakki kaipaisi Poirotin mukaan selitystä. Alustavien tutkimuksien mukaan Renauldilla tuntuu ollen suhde niin läheisen huvilan madame Daubreuiliin kuin Bella-nimiseen naiseen. Hänen vaimonsa kertoman tarinan mukaan kaksi naamioitunutta miestä hyökkäsi taloon edellisenä yönä vaatien salaisia papereita, ja veivät miehen mennessään hänestä sen enempää kuulematta. Syrjähyppyepäilyistä huolimatta hänen vaimonsa järkyttyy niin pahasti nähdessään miehensä kuolleen ruumiin, ettei Poirot voi uskoa heidän välillä olleen muuta kuin todellista rakkautta. Renauldien poika on lähtenyt samana iltana Pariisin lentokentälle matkatakseen Buenos Airesiin, mutta peruu matkansa heti, kun saa kuulla isänsä murhasta.

Mikä sitten tekee nimenomaan "Golfkentän Murhasta" erittäin luettavan, tutustumisen arvoisen ja aikaa kestäneen kirjan? Miksei valita sen sijaan "Roger Ackroydin Murha", "Simeon Leen Testamentti", "Vaarallinen Talo"...kyllähän Poirotilla juttuja riittää enemmän kuin Christie itsekään olisi jaksanut niitä kirjoittaa. Ensinnäkin kirjassa on huumoria monin verroin enemmän kuin muussa Christien tuotannossa, vaikka alkupään kirjat ovatkin keskimäärin suht kevyitä kaikki. Tämän kirjan huumorista on vastuussa pitkälti Giraud-niminen, uuden koulukunnan mesterietsivä Pariisin salaisesta poliisista. Hänellä ja Poirotilla on keskenään täysin erilaiset tutkimusmetodit, ja heidän välilleen syntyy kaksintaistelu siitä kumpi pystyy ratkaisemaan rikoksen. Hastings ihailee Giraudin tarmokkuutta tutkia jokainen jalanjälki, tupakantumppi, möyriä maassa ja kontata lattialla. Tutkintotuomari Hautet ja komisario Lucian Bex odottavat erityisesti Giraudilta nopeasti tuloksia. Kuitenkin paikoin erityisesti Poirotin ja Giraudin välinen dialogi on suorastaan riemastuttavaa:

"Giraud otti taskustaan pari esinettä, jotka hän asetti pöydälle. Keräännyimme kaikki pöydän ympärille ja kurottauduimme katsomaan. Pöydällä oli savukkeen pätkä ja sytyttämätön tuliktikku. Etsivä kääntyi kantapäillään Poirottiin päin.
– Mitä näette? hän kysyi ärsyttävästi.
– Savukkeen ja palamattoman tulitikun.
– Mitä niistä päättelette? Poirot levitti käsiään:
– En kerrassaan mitään.
– Vai niin, Giraud sanoi tyytyväisenä – Ette tutkinut esineitä kyllin tarkasti. Tämä ei ole tavallinen tulitikku – ei ainakaan tässä maassa. Mutta sitäkin tavallisempi se on Etelä-Amerikassa. Onni että se oli palamaton. En ehkä muuten olisi tunnistanut sitä. Mies ilmeisesti heitti pois savukkeensa ja sytytti uuden, ja siinä häneltä putosi laatikosta yksi tikku maahan.
– Missä se toinen tikku sitten on?
– Mikä tikku?
– Se millä savuke sytytettiin. Sen kai löysitte myös?
– En löytänyt.
– Ehkä ette etsinyt tarpeeksi huolellisesti.
– Minäkö en olisi etsinyt tarpeeksi huolellisesti!?

Giraud tietysti pitää Poirotin aivotyöskentelyä toivottoman vanhanaikaisena. Sanomattakin lienee selvää, että näistä kahdesta ylimielisestä etsivästä Poirotin aivosolut vievät voiton. Huumorin lisäksi "Golfkentän Murhassa" on sopivan ihqsti romantiikkaa. Hastings tapaa tulevan vaimonsa Cinderellan tämän murhajutun yhteydessä, ja on valmis ihastuksensa puolesta jopa vaikeuttamaan Poirotin työskentelyä. "Golfkentän Murhan" jälkeisissä kirjoissa Hastingsin täytyi aina saapua erikseen Englantiin Poirotin luo. Oikeastaan tämän kirjan lisäksi vain 20-luvulla kirjoitetuissa novelleissa Poirot ja Hastings ovat silloin tällöin asuintovereita.

Lisäksi juonenkuljetus ei töki missään vaiheessa kirjaa. Vaikka kaikki tuntuu alkuun hieman tylsältä ja ennakoitavilta, kirjan puolivälissä paljastuva uusi asetelma osoittaa kirjailijalta melkoista kekseliäisyyttä. Myöhemmissä kirjoissa Poirot säästää monesti liikaa selitettävää loppuratkaisun yhteyteen, "Golfkentän Murhassa" hän toimii reilummin Hastingsia (ja samalla myös lukijoita) kohtaan kertoessaan aivotyöskentelynsä tulokset säännöllisen rehellisesti ja ilman keinotekoista salaperäisyyttä. Murhaaja on tässä kirjassa helpommin arvattavissa kuin monessa muussa Christiessä, jos on vähänkin selvillä kirjailijan käyttämästä kerronnan rytmistä. Se ei kuitenkaan liiemmin haittaa, koska varsinaisa epäiltyjä on muutenkin reilusti tavallista kartano-Christietä vähemmän.

Hyvä kirja joka kanattaa lukea missä vaiheessa dekkari/Christien luku-urakkaa tahansa :)

A.A Milne – Punaisen talon arvoitus (The Red House Mystery) 1922

Kolme vuotta ennen Nalle Puhin menestystarinaa A.A Milne kirjoitti salapoliisiromaanin "Punaisen talon arvoitus" (The Red House Mystery) 1922. Ennen tätä Milne oli tunnettu enimmäkseen Punch-lehden humoristina, joten kansa ja kustantaja lienevät odottaneet häneltä humoristista salapoliisiromaania. Kirja nousi nopeasti vuosikymmenen suosituimpien salapoliisiromaanien
joukkoon, ja monessa yhteydessä se on mainittu myös genrensä hauskimmaksi 20-luvun romaaniksi. Menestyksestä huolimatta Milne kirjoitti seuraavan ja viimeiseksi jääneen dekkarinsa vasta vuonna 1933 (Four Days' Wonder). Ajallisesti salapoliisiromaanien väliin sijoittuvat Milnen kaikki neljä lastenkirjaa (1924 – 1928).

"Punaisen Talon Arvoitus" on niitä kirjoja, joiden juonesta on hankalaa kertoa juuri mitään paljastamatta liikaa. Mark Ablett pitää Stantonissa "Punainen Talo"-nimistä majataloa, joka on taloudellisesti menestynyt. Markin veli Robert ei ole elämässään menestynyt ja on tätä menestymättömyyttään paennut Australiaan 15 vuotta sitten. Eräänä päivänä Robert päättää tulla vierailulle, ja tuskin hän on ehtinyt edes asettua taloksi, kun hänet jo löydetään ammuttuna Markin työhuoneesta kesken veljesten välisen keskustelun. Tarinan harrastelijasalapoliisi Antony Gillingham saapuu paikalle toisesta läheisestä majatalosta tavatakseen vanhan ystävänsä Bill Beverlyn, joka on yksi Punaisen talon vieraista. Hän ajoittaa saapumisensa jopa niinkin näppärästi, että Markin serkku Cayley on juuri avaamassa työhuoneen ovea kuultuaan sieltä laukauksia. Murhenäytelmän seurauksena lähes kaikki vieraat päättävät lähteä ja Cayley jää yksin hoitamaan taloa. Markista ei löydy jälkeäkään ja poliisi on toki valmis pitämään häntä veljensä murhaajana. Antony ja Bill aikovat tutkia Cayleyn puuhia tarkemmin ja kuolemansyyntutkimuksen varjolla jäävät hänen vieraikseen Punaiseen taloon.

En tiedä vaikuttiko tieto Milnen lastenkirjailijataustasta lukukokemukseeni siten, että välillä "Punaisen Talon Arvoitus" tuntui ennemminkin lastenkirjalta kuin salapoliisiromaanilta. Jollain sympaattisella tavalla Antony Gillingham ja Bill Beverly ovat kuin Nalle Puh ja Nasu, tai ehkä ennemminkin kuin Risto Reipas ja Nalle Puh. (sikäli kun oikein muistan, kumpikaan eläimistä ei ehkä olisi riittävän älykäs salapoliisiksi..) Välillä he toki polttavat sikareita, ja murha itsessään on toki lastenkirjoihin sopimaton asia. Kuitenkin itse kuoleman synkkyys on tässä kirjassa vielä huomattavasti kauempana mitä se 20-luvun murhapähkinöissä tavallisesti on. Sinänsä hauskaa ajatella, jos erään maailman suosituimman lastenkirjan päähenkilöiden persoonallisuuspiirteet olisivatkin salapoliisiromaanista lähtöisin, vaikka toki on yleisesti tiedossa, että Milnen pojan pehmolelut olivat ainakin ulkoisesti Nalle Puh-hahmojen pohjana. Välillä Milne myös kuvailee henkilöitä hieman opettavaiseen, lastenkirjamaiseen sävyyn:

"Hän (Antony Gillingham) on tämän tarinan kannalta tärkeä henkilö, ja niinpä meidän on hyvä tietää hänestä jotakin ennen kuin päästämme hänet valloilleen. Pysäyttäkäämme hänet jollain tekosyyllä kukkulan laelle ja tarkastelkaamme häntä kunnolla."

Punaisen talon brittihuumori rakentuu pitkälle päähenkilöiden rooleihin, jossa Antony on itsetietoisesti viisas harrastelijasalapoliisi, ja Bill nöyrtyy olemaan hänen watsoninsa. Huumoria olisin kaivannut enemmänkin, koska se jos mikä toisi tällaiselle valmiiksi "ei niin vakavasti otettavalle" dekkarille lisää luettavuutta.

Alun laaja Punaisen talon vieraat-henkilögalleria antaisi osviittaa, että kirjasta kehkeytyisi christiemäinen kartanomysteeri. Kuitenkin vieraiden pois lähtö tekee tästä ennemmin suljetun huoneen mysteeri-pähkinän. Syyllistä ei tarvitse pitkään arvailla, mutta pointsit kirjailijalle kuitenkin siitä, että koko kuvio ilmeisyydessään ei paljastunut aivan heti. Oikeastaan ratkaisu on sen verran absurdi, että kun se tuli loppupuolella mieleeni, en voinut uskoa sitä, koska se asettaa poliisit täydellisen emäaasin osaan. Toki harrastelijaetsivän kuuluu päihittää ammattinuuskijat, tämän ajan kirjoissa se on melkein yksi säännöistä, mutta tällainen poliisien täydellinen imbesilliys ei ole hyväksyttävää, enkä osaa sanoa kuinka tietoinen Milne on ollut tästä ongelmasta. Kirjan uudistetussa esipuheessa hän sanoo pitävänsä tärkeänä niin watsonin kuin viranomaistenkin hömelyyttä ja mukanaoloa.

Raymond Chandler hyökkäsi erityisesti "Punaisen Talon Arvoitusta" vastaan kuuluisassa esseessään "Se murhaa joka osaa" 1950. Häntä raivostuttaa kirjan liian hyvien myyntilukujen lisäksi erityisesti, että sitä on tarjottu yleisölle loogista päättelyä edellyttävänä ongelmana, vaikka tarinan runko on ohut ja ongelman ratkaisu pelkkää lukijan pettämistä.

"Se ei ole sitä. (logiikan välineitä edellyttävä ongelma) Ja koska se ei voi olla mitään muutakaan, se ei ole mitään. Koska kerran tilanne on väärä, kirjaa ei voi hyväksyä edes kevyeksi yleisromaaniksi; siitä puuttuu kevyen romaanin tarvitsema tarina. Jos ongelmasta puuttuvat totuuden ja uskottavuuden ainesosat, ei se mikään ongelma olekaan; jos johdonmukaisuus on pelkkää harhaa, ei johdonmukaisia päätelmiä voi tehdä."

Chandler paljastaa paatoksessaan toki myös arvoituksen ratkaisun, joten esseetä ei kannata lukea, jos haluaa lukea kirjan. Mielestäni "Punaisen talon arvoitusta" paljon pahempiakin lukijan pettämistarinoita ja kelvottomia ongelmia on julkaistu. Koska perusjuoni on kuitenkin varsin simppeli, kuka tahansa pystyy pääsemään ainakin riittävän lähelle oikeaa ratkaisua, mikä luultavimmin hälventää petetyksi tulemisen tunnetta. Kenties tämän(kin) kirjan klassikkoasema on syntynyt hieman kyseenalaisin perustein, ja siihen aikaan kun "Golden Age"-kauden huippu oli vasta tulossa. Julian Symons esimerkiksi on luonnehtinut ihailevansa Milnen taitoa luistella ohuella jäällä, vaikkakin myöntää Chandlerin kritiikin musertavuuden aivan oikeutetuksi.

Eeva Tenhunen – Mustat Kalat (1964)

Löysin Eeva Tenhusen "Mustat Kalat"-esikoisesta (1964) vain varauksettomia kehuja. Varasin tämän kirjan lukemiselle mitä otollisimmat puitteet – samana päivänä kävin Olavinlinnan museokierroksella ja luin kirjan puolivälistä loppuun sadeilmalla kesämökissä. Viehättävää ajankuvaa historiallisissa miljöössä ja sen ajan nuorison kohteliasta ihmissuhdesalaattia murha-aikataulukuorrutuksella. Juuri sellainen "paremman puutteessa"-kirja, jonka kyllä mielellään lukee loppuun, kun kerran on aloittanut. Klassikon maineen kirja on kuitenkin voinut saavuttaa ainoastaan, koska se on kirjoitettu riittävän ajoissa ennen kuin suomalainen jännityskirjallisuus on lähtenyt kiitoon.

"Mustien Kalojen" päähnkilö Liisa Rautasalo kertoo kirjan tapahtumat. Hän on yksi Olavinlinnan kesäsesongin museo-oppaista. Kirjassa vitsaillaan museo-oppaiden kokemista hauskuuksista stereotyyppisten turistien kustannuksella. Eräs Liisan kollegoista saa surmansa kummituskäytäväksi kutsutussa linnan osassa kesken vilkkaimpien museokierrosten. Paikalle kutsutaan poliisit, joista komisario Halla vakiintuu vähitellen jutun päätutkijaksi ja ratkaisijaksi.

Murhamysteerinä kirja ei ole kummoinen. En muista vähään aikaan lukeneeni näin kliseistä loppuhuipennusta, jossa kirjailija selkeästi haluaisi yllättää lukijan, mutta varsinaisia "yllättäviä" murhaajaehdokkaita ei laajahkosta henkilögalleriasta huolimatta ole oikeasti kuin yksi. Liian reilu peli ja oikeat johtolangat minä-kertojan watsonmaisesti väärin tulkitsemina on vain epäonnistunutta, muka christiemäistä hämäystä. Kirjan nimi voisi tässä mielessä yhtä hyvin olla "Murhaaja tarjottimella" tai "Odotettu ratkaisu." Juonen rakennuspalikat ovat sinänsä kunnossa, mutta yleistunnelma on niin pirun draamanhakuinen ja naisromaanimainen liian kevyillä henkilöillä, joiden kohtalot eivät voi lukijaa liiemmin kiinnostaa. "Murha tarjottimella" olisi oikeastaan osuva nimi, koska kuolemat eivät pääse tässä kirjassa koskettamaan niin kuin vanhaan kunnon paperimaiseen Golden Age-henkeen kuuluu.

Vaikka kirjan 60-luvun museo-opasnuorison lemmensurut on suht uskottavasti kuvattu, kuvaus ei ole riittävän syvää, että tätä voisi pitää vakavana proosana. Sellaiseksi kirjaa ei varmasti ole tarkoitettukaan, mutta jos kerran halutaan kirjoittaa "kevyt, hauska pikku murhatarina romanttisilla käänteillä" niin keveydestä pitäisi mielestäni pitää loppuun asti kiinni, kuten esim Julian Symonsin kirjassa "Mies joka murhasi itsensä" tai Andrew Garven läpyskässä "Kumpi Meistä." Koska Tenhunen on kuitenkin ottanut kirjalleen christiemäisen, palapelidekkarimielessä vakavan lähtökohdan, "Mustat Kalat" osuu juuri sille vaarallisen perinteiselle alueelle, joka ei herätä lukijassa riittävästi mitään, koska loppuyllätys ei onnistu. Kaikki oli motiivia myöten tässä niin selvää, että tavoistani poiketen oli pakko tarkistaa asia toiseksi viimeisen luvun lopusta 40 sivua etukäteen. Ihan mukava fiilishän näissä on osua oikeaan, mutta  vielä paljon mukavampaa olisi huomata olevansa väärässä, tai edes missanneensa jotain olennaista.


En ole lukenut Tenhusen muita kirjoja, käsittääkseni hän jatkoi Liisa Rautasalosta kertovaa kirjasarjaa. Hän menee myöhemmin naimisiin jo tässäkin kirjassa esiintyvän komisario Hallan kanssa. "Mustien kalojen" lopun perusteella hänen elämänsä mies olisi eräs kollegoista, heidän välisensä romanttinen kemia ei siis tässä esikoisessa vielä tule esille juuri millään tavalla.

Freeman Wills Crofts – Salaperäinen Tynnyri (The Cask) 1920

Irlantilais-brittiläinen Freeman Wills Crofts oli ammatiltaan rautatieinsinööri. 40-vuotiaana jouduttuaan sairaalaan pidemmäksi aikaa hän alkoi kirjoittaa ensimmäistä salapoliisiromaaniaan. Esikoisromaani "Salaperäinen Tynnyri" (The Cask) ilmestyi 1920 ja jo siitä tuli niin suuri menestys, että vuosikymmenen loppuun mennessä Crofts uskaltautui heittäytymään vapaaksi kirjailijaksi. Esikoinen julkaistiin suomeksi Kariston kustantamana jo 1926, ja vaikka sitä pidetään yleisesti hänen parhaimpana ja kekseliäimpänä kirjanaan, uutta suomenkielistä painosta ei koskaan otettu. Kirja onkin tätänykyä hyvin harvinainen ja kansipaperillisesta versiosta joutuu pulittamaan yli 50€ oli kirja missä kunnossa tahansa. Itseltäni löytyy ihan ok kuntoinen kansipaperiton kappale.

Rautatieaikataulujen tarkistaminen ja niiden kautta alibien selvittäminen toistuu Croftsin tuotannossa hyvin usein, ainakin lähes kaikissa suomennetuissa kirjoissa. Useissa tapauksissa pääepäilty on hyvin selkeä ja lukijan ihmeteltäväksi jää lähinnä millä keinoin jutun tutkija saa hänen alibinsa murrettua. Crofts kuuluu aikansa harvinaisiin kirjailijoihin siinä mielessä, että hän ei käyttänyt yksityistä, "kaikkitietävää" salapoliisia kirjoissaan, vaan hänen päähenkilönsä on tavallinen poliisiviranomainen, useimmiten tarkastaja Joseph French (ensiesiintyminen "Poliisi ei hellitä" Inspector French's greatest case 1924). Croftsin tarkastaja Frenchiä on arvosteltu tylsäksi ja värittömäksi henkilöksi mitä hän toki onkin Hercule Poirotin, Peter Wimseyn, Philo Vancen jne rinnalla. Toisaalta kirjat on varmaankin tarkoitettu ennemmin realistisiksi poliisiromaaneiksi kuin "who did it"-dekkareiksi. Jokatapauksessa kirjojen maalaisjärjellä etenevä rikostutkinta lienee aikansa osuvinta kuvausta poliisin työstä, vaikkei Croftsilla itsellään ollut ammatista mitään tietoutta.  

"Salaperäisen tynnyrin" tarina alkaa, kun Pariisista Lontooseen saapuu viinitynnyreiden joukossa muka kuvaveistoksia sisältävä tynnyri. Sataman lastausmiehet avaavat tynnyrin muista erottuvana ja huomaavat sen sisältävän nuoren naisen ruumiin ja kultarahoja. Lähetyksen vastaanottaja Felix Léon tulee hakemaan tynnyriä satamasta, mutta joutuu harhauttamaan poliisia saadakseen sen kuljetettua hevosvankkureilla itselleen. Koska eletään vuotta 1912 hevosvankkurit ovat poliiseille liian nopea kulkuväline, tosin Felixin ja tynnyrin jäljille päästään melko nopeasti, kun ylikomisaari Burnley Scotland Yardista alkaa tutkia juttua. Felix olettaa saaneensa ranskalaiselta ystävältään monsieur Gautierilta tynnyrissä osuutensa vedonlyöntirahoista, ja hän järkyttyy suunnattomasti kun tynnyristä paljastuukin hänelle tutun naisen ruumis. Nainen on mitä ilmeisimmin kuristettu kuoliaaksi viimeisen kolmen viikon aikana.

Felix joutuu järkytyksestä sairaalahoitoon, Burnley lähtee Pariisiin selvittämään kuinka tynnyri on sieltä lähtenyt, missä vaiheessa ruumis on voitu siihen pakata ja keitä nuoria naisia on ilmoitettu kadonneiksi viimeisen kolmen viikon aikana. Hän saa avukseen herra Lefragen Ranskan Suretésta ja yhteisvoimin herrat kuulustelevat pariisilaisia kuvanveistofirmoja, kuljetusalan hemmoja, konduktööreja, murhatun naisen vaatteiden valmistajaa ja viimein tämän aviomiestä herra Boiracia. Kaikki aikataulut, reittimahdollisuudet, postileimat, käsialanäytteet ja erityisesti Boiracin liikkeet tutkitaan huolellisesti. Kirjan loppupuolella vielä erikseen palkattu yksityisetsivä George La Touche tutkii poliisien läpikäymät johtolangat perusteellisesti ja löytää niistä puutteita, vaikka mielestäni Burnley ja Lafragen olivat jo varsin perusteellisia hekin."Salaperäinen tynnyri" sisältää siis jo lähes kaikki Croftsin tuotannon tavaramerkit (poliisitutkinnan seuraaminen, alibien murtaminen, rautatieaikataulut..) niin hyvässä kuin pahassa. Kiehtovinta kirjassa on ilman muuta nerokas alkuasetelma, ajankuvaus ja liikaakin realismia tavoitteleva poliisitutkinnan seuranta, joka ajoittain tekee juonenkuljetuksesta tukkoista. Mainiosta alkuasetelmasta otetaan siis kaikki mahdollinen irti liiankin kanssa, syyllinen on lukijalle käytännössä selvä kirjan puolivälistä eteenpäin, joten varsinainen loppuyllätys on korvattu niinikään Croftsille tyypillisellä toiminnallisella kohtauksella.

Kirjassa on kolme osaa – I Lontoossa, II Pariisissa, III Lontoossa ja Pariisissa. Kirjan luettuani ensireaktio kieltämättä oli, että tiivistämisen varaa erityisesti alkupuolella olisi ollut ihan reippaasti. Jotkut käänteet kuten tynnyrin varastaminen Felixin pihalta, eivät tuo itse pääjuonen kehittelyyn mitään uutta, vaan pidentävät jo valmiiksi mutkikkaita ja riittävän nokkelia käänteitä pursuavaa kirjaa entisestään. "Salaperäinen tynnyri" lieneekin niin sana kuin sivumäärältäänkin yksi aikansa pisimmistä tämän genren kirjoista, mutta ilmeisesti Croftsin sairasloma venyi siinä missä esikoisromaanin mahdollisten virheiden tarkistaminen. Burnleyn henkilö lienee jonkinlainen tarkastaja Frenchin esiaste, tosin koska luonnekuvaus ei ole Croftsin heiniä niin eipä näitä miehiä juuri toisistaan erota. Runoilija W. H. Auden luonnehtii Croftsin poliiseja yleisesti "rehellisiksi ammattilaisiksi, jotka ovat varhemmassa jännityskirjallisuudessa hyväonnisten harrastelijoiden (ja myös yksityisetsivien) ylenkatsomia. "Tarkastaja French tutkii rikoksia yhteiskunnan viattomien jäsenten tähden ja onnistuu, koska hänellä on apunaan maailman kaikki muut viattomat ihmiset."

Tuntuu sinänsä hölmöltä kirjoittaa negatiivissävyinen arvostelu kirjasta, jota ei käytännössä voi saada mistään. Tai positiivisemmin "suosittelen Salaperäistä Tynnyriä vain vannoutuneille vanhojen salapoliisiromaanien ystäville." Nämä suosituksetkin lienevät turhia, koska nämä (tai te) genren ystävät kun lienette jo automaattisesti kirjaan tutustuneet, tai ette ole siihen vain törmänneet. Mitkä olisivat edes puolirealistiset mahdollisuudet lukea tämä kirja sattumalta ja pettyä? Luultavasti yhtä hyvät kuin Croftsin poliiseilla päästä totuuteen kiinni näin mahdottomista lähtökohdista. 

Luulin pitkään, että Croftsin Sapo-sarjassa 1954 julkaistu "Salaperäinen Laatikko" (The Sea Mystery 1928) olisi "Salaperäisen Tynnyrin" uusi painos/suomennos. Ilmeisesti Crofts mieltyi myös itse esikoiskirjansa perusideaan niin paljon, että halusi käyttää sitä uudestaan. Muutaman kuukauden takaisen lukukokemuksen perusteella voin sanoa, että "Salaperäinen Laatikko" on tynnyriä selkeästi paremmin jäsennelty kokonaisuus. Siinä Crofts onnistuu yhdistämään realistiseen poliisitutkintaan edes hieman yllätyksellisyyttä palapelidekkarin puolelta. Kirjaa  vaivaa korkeintaan keskivaikea keskivaiheen pysähtyneisyys ja etenkin alkupuolella oli mukava miettiä mitä itse tekisi tarkastaja Frenchin tilanteessa. Alkuasetelma tuntuu poliisien kannalta nimittäin erityisen hankalalta – isän ja pojan kalareissulla heidän uistimensa sotkeutuu laatikkoon, josta löytyy jo mätänemään päin oleva miehen ruumis. Kuka on kuollut mies, mistä laatikko on heitetty veteen ja kuinka kauan sitten. Lähes mahdottoman tuntuisesta alkuasetelmasta Crofts onnistuu saamaan tarkastaja Frenchin hyvinkin realistisen oloisesti oikeille jäljille monien oikeiden arvausten siivittämänä :)

Vaikka tämän päivän lukukokemuksena "Salaperäinen Tynnyri" olikin melkoisen raskas pala, se on silti ollut kiistatta tärkeä kirja suunnannäyttäjänä paitsi Croftsin omalle uralle, myös lukuisille muille poliisiromaanien kirjoittajille. "Salaperäisen Laatikon" lisäksi valitsin tähän kuvaan myös toisen suht onnistuneen genren edustajan, japanilaisen Seicho Matsumoton "Junaongelman" (Ten To Sen 1957). Teos on harvoja suomennettuja japanilaisia dekkareita, ja jo nimestäkin voi päätellä, että kirja on ennemminkin rehellinen ongelma kuin kaunokirjallisuuden syväluotaava mestariteos. Nuori ministeriön virkamies ja tarjoilijatar päätyvät Kashin lahdelle tekemään itsemurhan, vaikka siihen ei pitäisi olla mitään syytä. Mies olisi ollut tärkeä todistaja eräässä skandaalinkäryisessä jutussa, mikä panee etsivä Torigain ja apulaistarkastaja Miharan liikkeelle. Myös tässä Matsumoton kirjassa juna-aikatauluilla ja alibin rikkomisella on suuri merkitys.

Kirja on puolet lyhyempi kuin "Salaperäinen Tynnyri" ja lähes puolet lyhyempi kuin "Salaperäinen Laatikko", silti siinä on suunnilleen kaikki olennainen mitä tämänkaltaiselta kirjalta sopii odottaakin. Syyllinen on tosin täysin selvä alusta lähtien ja vyyhti alkaakin purkautua tämän liioitellusta varovaisuudesta sen kuuluisan "jokaisen murhaajan pienen virheen" sijaan. "Junaongelmasta" siis puuttuu täysin syyllisen henkilöllisyyteen liittyvä loppuyllätyspaljastus, jonka Crofts oli kohtalaisesti saanut "Salaperäiseen Laatikkoon" mahdutettua. Kuitenkin alibien murtamisesta kertova kahden japanilaisen etsivän kirjeenvaihto on vähintään yhtä kiinnostava loppuhuipennus.

Audenin lisäksi Croftsista löytyy suuntaan jos toiseenkin mielipiteitä erityisesti lajin tunnetuimmilta kriitikoilta. Julian Symons luonnehtii Croftsin olleen "ei ainoastaan tyypillinen, vaan paras siitä salapoliisikirjailijoiden koulukunnasta, jota voidaan sanoa pitkäpiimäiseksi ja jonka tuotantoa tulvi kirjapainoista vuosikymmenen (20-luvun) aikana ja paljon sen jälkeenkin." Samassa kappaleessa Symons kehuu "Salaperäistä tynnyriä" ja toteaa, ettei mies ole vastaavaan nokkeluuteen pystynyt missään muussa 40 teoksessaan.  Raymond Chandler haukkuu esseessään "Se murhaa joka osaa" 1950 lähes kaikki kulta-ajan kirjailijat, mutta Croftsin hän mainitsee kuitenkin "juonenrakentajista taitavimmaksi silloin kun hän ei heittäydy liian huikeisiin yrityksiin." Vaikka nämä kritiikit eivät kuulosta liian mairittelevilta, niin Symonsin ja Chandlerin sanansäilän tuntien, ne on pakko mieltää tunnustuksiksi Freeman Wills Croftsia kohtaan. Sen verran paljon murskaavampaa kritiikkiä ovat aikansa tunnustetuimmat dekkarikirjailijat heiltä osakseen saaneet.

S.S. Van Dine – Greenen Perheen Salaisuus (Greene Murder Case) 1928

Olen viime viikkoina palannut dekkarikirjallisuuden alkulähteille ja lukenut 20-luvun romaaneita. Ennen kuin tuore lukukokemus ehtii painua unohduksiin lienee paikallaan kirjoittaa muutama sananen ylös.

S.S Van Dine oli toimittaja/kriitikko Willard Huntington Wrightin käyttämä pseudonyymi hänen kirjoittaessaan salapoliisiromaaneja. Wright käytti salanimeä, koska hän pelkäsi menettävänsä uskottavuutensa toimittajana dekkarikirjailijauran myötä. Van Dine kuuluu nimenomaan dekkarikirjallisuuden kultakauden (1920-30-lukujen) suuriin nimiin, Philo Vance-kirjat olivat 1920-30-luvulla bestsellereitä. Dinen dekkarit noudattavat salapoliisiromaanin arvoitusdekkarikaavaa perinteisimmillään niin hyvässä kuin huonossa. Mies itse osallistui aikansa kirjailijoista ehkä aktiivisimmin salapoliisiromaanin kultaisten sääntöjen laadintaan, www.gaslight.mtroyal.ca/vandine.htm "20 rules for writing detective stories" 1928, joten hänen kirjansa ovatkin todellisia mallikappaleita näiden sääntöjen mukaan laadituista romaaneista.

Dinen kirjojen taso kuitenkin romahti jo 30-luvun alussa ja mies itsekin kuoli jo vuonna 1939 alkoholisoituneena eikä enää niin arvostettuna. Philo Vance ei siis jäänyt Hercule Poirotin, Peter Wimseyn tms kultakauden etsivien lailla elämään elokuva -tai teatterisovituksina enää kirjailijan kuoltua, eikä kirjoistakaan otettu uusintapainoksia kovin tiheästi enää 40-luvun jälkeen. Philo Vance oli kuitenkin aikanaan merkittävä hahmo ja Dinen kirjat antoivat vaikutteita monille kultakauden jälkeisille kirjailijoille. Tosin amerikkalainen dekkariperinne oli Dinen nousukauden aikana vielä velkaa melkoisesti brittiläiselle dekkariperinteelle. Dinen romaanien tapahtumapaikka voisi aivan yhtä hyvin olla Lontoo kuin New York, hän kirjoitti perin brittityylisesti, vaikka asuikin mantereen toisella puolen. Lähimpänä vertailukohtana hänen kirjoilleen voidaan silti pitää amerikkalaisista Ellery Queenia, joka aloitti oman uransa hieman Dinen jälkeen vieden arvoitusdekkarin palapelimaisuudessaan entistä pidemmälle (lukijahaasteet ym) Mistään varsinaisesta genren uudistajasta ei Dinen yhteydessä voida kuitenkaan puhua. Vasta Dashiel Hammettin myötä amerikkalainen, kovaksi keitetty dekkari sai oman persoonallisen, aikaa kestävän muotonsa.

Philo Vancea voisi hänen yli-inhimillisen älykkyytensä ja kaikkitietävyytensä perusteella pitää Peter Wimseyn Ameriikan serkkuna. Vancen tapahtumien ennakointikyvyn ja brassailun antaa kuitenkin osittain anteeksi, koska Vance ei Sayersin Peter Wimseyn tavoin kuitenkaan mässäile tiedoillaan, elleivät ne olennaisesti liity käsillä olevaan tapaukseen. Kirjailija ei siis yritä jaaritellen opettaa lukijaansa, vaan hän lienee tehnyt hahmostaan niin täydellisen ainoastaan helpottaakseen itse kirjoittamista. Vance ei myöskään ole Wimseyn tavoin hienosteleva, ja kohtelee epäiltyjä humoristisen töykeästi. Osa tästä ympäristön kauhistellusta töykeydestä tosin menee ajan hampaan piikkiin, mutta mitä nyt 100 vuotta vanhalta huumorilta voi tosissaan odottaa.

"Greenen Perheen Salaisuus" on järjestyksessä kolmas Philo Vance-kirja, ja ensimmäinen suomennettu. (Gummerrus 1931) Joskin edellinen, varsinainen Dinen läpimurtoromaani "Kanarialinnun Salaisuus" ilmestyi Otavan sarjassa 1937. "Greenen Perheen Salaisuuden" tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin ilmeisesti vuoden 1926 marras-joulukuulle. Kirjan kertojana on Van Dine itse, joka on Vancen asuinkumppani ja on läsnä kaikissa kohtauksissa, muttei puhu sanaakaan. Greenen perhe on tunnettu, vaikutusvaltainen ja vihan sitein toisiinsa sidottu perhe. Kaikki joutuvat asumaan samassa esikaupunkialueen huvilassa, koska jo kuolleen Tobias Greenen testamentti määrää, ettei kukaan jälkeläinen saa muuttaa asunnosta pois 25 vuoteen, tai muuten kohtalona on perinnöttömyys. Ensimmäiseksi perheen vanhin tytär Julia löytyy huoneestaan ammuttuna, samalla kertaa myös perheen ottotytär Ada haavoittuu vakavasti. Rikos on yritetty lavastaa ulkopuolisen murtovarkaan tekemäksi, mutta Philo Vance kohdistaa epäilyksensä samantien perheen sisälle. Hänen tutut aisaparinsa yleinen syyttäjä Markham ja ylikonstaapeli Heath eivät kuitenkaan yhdy tähän näkemykseen, vaikka perheen vanhin poika Chester on tullut nimenomaan yleisen syyttäjän puheille hakemaan ulkopuolista apua. Kun Chester sitten pari päivää myöhemmin murhataan, pääsee Vance toteamaan Markhamille ivallisesti: "sama ainutlaatuinen murtovaras, arvaan minä." Perheenjäsen toisensa perään kuolee ja poliisit ovat voimattomia, eipä sillä että salapoliisi itsekään olisi tutkimuksen yhteydessä pitänyt turhaa kiirettä. Sen verran selvää jälkeä tämän teoksen murhaaja on päättänyt tehdä...

Kirjan ikä tuo oman elämyksensä lukemiseen, joskin tahallistakin huumoria löytyy erityisesti Philo Vancen tavasta kuulustella Sprootia, Greenien ärsyttävän kohteliasta miespalvelijaa:

"Ja te todella hämmästyitte kovasti kun kuulitte, että mr Chesterin huoneessa on ammuttu?" "Niinpä kyllä, minä todella hämmästyin hieman, vaikka koetinkin salata mielenliikutustani." "Te onnistuitte siinä epäilemättä erinomaisesti", sanoi Vance kuivasti. "Mutta minä tarkoitin, ettekö odottanut, että jotakin tapahtuisi uudelleen tässä talossa edellisen murhan jälkeen?p p" "Pyydän tuhannesti anteeksi, sir, mutta minä en oikein ymmärrä mitä tarkoitatte. Jos olisin aavistanut, että tarkoitus oli niinsanoakseni saada mr Chester pois tieltä, niin olisin luonnollisesti varoittanut häntä. Se olisi ollut velvollisuuteni, sir." "Älkää vältelkö kysymystäni, Sproot", sanoi Vance karskisti. "Minä kysyin teiltä, aavistitteko te mahdollisesti, että toinen murhenäytelmä seuraisi ensimmäistä?" "Murhenäytelmät tulevat harvoin yksin, sir, jos saan lausua ajatukseni. Ei koskaan tiedä mitä seuraavassa tuokiossa tapahtuu. Minä en tahdo astua kohtalon tielle, mutta minä koetan aina pitää itseni valmiina." "Ah, menkää hiiteen, Sproot – niin pitkälle kuin pippuri kasvaa! Jos minua haluttaa nauttia lavertelevasta kaunopuhelusta, niin minä luen Tuomas Aqvinolaista." "Aivan niin, sir."

Vaikka 20-luvun New York vaikuttaa olevan häpeilemättömän siveellinen, kuolemat eivät herätä ihmisissä juurikaan tuntemuksia. Aina paikalla olevan Tohtori von Blonin seikkailut talon tyttärien kanssa lienevät se paheksuttava osa tarinaa. Van Dinea on toisinaan nuhdeltu huolimattomasta arvoituksen rakentelusta. Nuhteluun on varmasti syynsä, koska eipä hänen kirjoillaan juuri muita ansioita olekaan, eikä niihin aikanaan liene edes pyritty. Kun "Greenen Perheen" tarinan lähtökohdat ja ihmisten epäinhimillisen paperimaisuuden on hyväksynyt, kirjasta pystyy nauttimaan mitä mainioimmin kiehtovana ongelmakimppuna. Keskeinen uskottavuusongelma kuitenkin on, ettei poliisi tee ensimmäisen murhan jälkeen juuri mitään. Toisenkaan jälkeen ei vielä ryhdytä kovin suuriin pakkotoimiin. Kun Vance lopulta 320 sivun jälkeen "101 tärkeää kohtaa" listansa ja Greenien kirjastosta löytämiensä saksalaisten laki/rikoshistoriakirjojen avulla päättelee murhaajan, kaikki respect tulee lukijan puolelta ennemminkin duunimäärästä kuin älykkyydestä, koska perheenjäseniä on tässä vaiheessa elossa enää kaksi. Toisaalta tykkään tällaisesta äärimmäisen rehellisestä pelistä lukijaa kohtaan ja mielestäni liian vähän epäiltyjä on aina parempi kuin liikaa.

Jos jotain kirjassa on liikaa, niin sivuja ja Vancen jorinaa. 368 sivua kuulusteluja, pohdintaa, kauhistelua jne on käsittämätön, joskin kunnioitettava määrä tämän tyyliselle kirjalle. Dinen kunnianhimoisena tavoitteena oli varmaankin luoda Vancesta niin älyllinen hahmo ja juonesta niin täydellinen, että kaikki mahdollinen piti selvittää ja toistaa moneen kertaan. Sain kuitenkin kirjalta juuri sen kaipaamani ongelmakimpun, lukufiilis oli vähän samankaltainen kuin Christien "Idän Pikajunan Arvoitus" lähes 20 vuotta sitten, mistä dekkariharrastukseni alkoi.

Silti voisin Philo Vancen sanoin todeta, että "jos minua huvittaa nauttia alleviivaavan älyllisestä jorinasta, luen ennemmin odysseusta kuin ajanvietekirjallisuutta."