Julian Symons oli modernin jännitysromaanin uudistaja (Murhaava Nauru 1957; Mies Joka Murhasi Itsensä 1967; Roger Riderin Arvoitus 1973; Murha! Murha! 1985

"Murhaava Nauru"  (The Colour Of Murder) 1957
"Mies Joka Murhasi Itsensä" (The Man Who Killed Himself) 1967
"Roger Riderin Arvoitus" (The Plot Against Roger Rider) 1973
"Murha! Murha!" (Bloody Murder) 1985

Julian Symons tunnetaan suomalaisten lukijoiden keskuudessa erityisesti Sapo-sarjan nro 300 "Murha! Murha!" kattavasta dekkarikirjallisuuden historiakattauksesta. Hänen kirjansa tuntuvat sitävastoin jääneen vähemmälle huomiolle ja teoksia onkin suomennettu vain kymmenkunta. Symons kuuluu kuitenkin ehdottomasti dekkarikirjallisuuden kultakauden jälkeisiin kärkinimiin. Hän aloitti 40-luvun puolivälissä ja jatkoi kirjoittamista aina 90-luvulle kuolemaansa asti. Hänen vahvuutensa sujuvan kerronnan lisäksi oli taito kirjoittaa kirjoja, jotka ovat hyviä paitsi dekkareina myös romaaneina. Symons sekoitti salapoliisiromaanin ja psykologisen jännityskertomuksen aineksia tuoden esille myös yhteiskuntakritiikkiä. Jotkut kirjoista ovat tunnelmaltaan hyvin synkkiä, toisissa pulppuaa huumori koko tätä kirjallisuuden lajityyppiä kohtaan. Oikeastaan Sapon määritelmä "modernia jännitystä" oli aikanaan suht osuva, koska Symonsin kirjoissa ajankuva ei väritä kertomuksia läheskään yhtä selkeästi kuin Christiellä, Marshilla, Sayersilla, Carrilla jne. viittauksia antisemitismiin, rasismiin ym ei käytännössä ole. Nämä siis lähentelevät nykypäivän jännityskirjallisuutta siinä mielessä, että kirjojen lukeminen on kaikkea muuta kuin palapelidekkarille tyypillistä johtolankojen seuraamista ja loppuratkaisun odottelua.

Symons on niitä harvoja kirjailijoita, joilla ei ole kirjoissaan päähenkilönä salapoliisia, eikä hän käytä muutenkaan samoja henkilöitä kirjoissaan kahta kolmea kertaa enempää. Useimmiten päähenkilönä on yksityisetsivän sijaan ainakin jossain määrin "normaali" henkilö, joka onnistuu sotkemaan elämänsä milloin mitenkin. Symonsin tavaramerkkinä tuntuu olevan jättää loppuratkaisu aivan viimeisille sivuille, ja kenties lukija joutuu pettymään ettei kaikkiin kysymyksiin saadakaan varmaa vastausta. Vaikka kirjojen kansikuvat (Roger Riderin Arvoitus, Mies joka murhasi itsensä) ovat seksuaalisesti latautuneita, kirjat ovat kuitenkin nykymittapuulla mitattuna varsin siveitä. Joissain muissa kirjoissa kuuluu olevan enemmänkin viettien vietävissä olevien ihmisten fetissikohtausten kuvaamista.

"Murhaava Nauru" (The Colour Of Murder) 1957 on aikajärjestyksessä ensimmäinen suomennettu Symonsin teos, joka on kuitenkin järjestyksessä jo hänen kahdeksas romaaninsa. Kirja voitti samana vuonna Golden Daggar-palkinnon, ja tuore lukukokemus jätti kirjasta poikkeuksellisen hyvin aikaa kestäneen kuvan. Kyseessä on Symonsille tyypillinen psykologinen jännityskertomus. Ensimmäisessä osassa "Ennen" keskushenkilö John Wilkins on pääosin minäkertojana, jossa hän kertoo tarinansa kirjeitse psykiatrilleen. "Ennen" tarkoittaa tässä kirjassa tietenkin ennen murhaa, ja siinähän vierähtää mukavasti päälle toistasataa sivua tarinan taustoja selvitellessä. John Wilkins elää onnettomassa ja etäisessä avioliitossa Mayn kanssa, jota kuvataan varsin tympeäksi, pennejä venyttäväksi naisihmiseksi. Ei siis ihme, että uusi kirjastonhoitaja Sheila alkaa pyöriä Johnin mielessä taukoamatta. Sheila ei kuitenkaan lämpene Johnin iskuyrityksille ja treffeillekin tyttö suostuu lopulta vain luontaisesta miellyttämisen halustaan. John ei tietysti kerro Sheilalle olevansa naimisissa ja tästähän varsinainen keitos syntyy.

Perinteisestä ihmissuhdesalaatista ja tunnerosollista saadaan henkilöiden taustat selvittämällä mielenkiintoinen kokonaisuus. Murhaan johtavat tekijät alkoivat kiinnostaa kirjailijoita ylipäätään entistä enemmän 50-luvulla, ja luulisi Agatha Christienkin saaneen loistavaan "Ikiyöyönsä" vaikutteita joistain Symonsin teoksista. John Wilkins kärsii lisäksi muistikatkoksista, eli hän ei ole etenkään alkoholin vaikutuksen alaisena varma missä on ollut ja mitä tehnyt. "Murhaavan Naurun" toisessa osassa "Jälkeen" Wilkins istuu oikeudessa Brightonin hiekkarannalla tapahtuneesta murhasta syytettynä. Kirjan alkuperäinen nimi "The Colour Of Murder" viittaa häntä vastaan oikeudessa käytettyyn veren bentsidiinikokeeseen mitä on 50-luvulla todella käytetty varmistamaan verijälkien alkuperä vaatekappaleessa. Nykyään koe on osoitettu kiistanalaiseksi ja lopulta sillä ei ole tässäkään kirjassa syytetyn kannalta kohtalokkaita seurauksia. "Murhaavan Naurun" voi ajatella ennen kaikkea olevan kannanotto brittiläistä tuomioistuinta ja ylipäätään vallan väärinkäyttöä kohtaan. Kirjan loppu ei jätä täysin tyydyttävää oloa, mutta Symons tekee hämmennyksen tietoisesti, eikä kirja pelaa muutenkaan niin paljon loppuratkaisun varassa, että sitä syntyisi kielteistä monitulkintaisuutta.

"Mies Joka Murhasi Itsensä" (The Man Who Killed Himself) 1967 on lähtökohdiltaan hieman samankaltainen kirja, mutta huomattavasti kevyempi ja humoristisempi. Jo valmiiksi kaksoiselämää viettävä tarinan päähenkilö Arthur Brownjohn päättää murhata vaimonsa Claran, kun hänen alter egonsa, majuri Easonby Mellon, tapaa viehättävän naisen, Patrician avioliittovälitysfirmansa kautta. Toki näin! ;) Syy kaksoiselämän viettämiselle on selvä - suhteessaan Claraan Arthur on nöyrä ja alistuva, kun taas Mellon on itsevarma naistenmies. Arthur nauttii kummastakin osasta niin paljon, ettei osaa lopettaa kaksoiselämää ja niinpä hän on ajautunut naimisiin jopa Mellonina Joan-nimisen naisen kanssa. Kummallekin vaimolle kelpaavat selityksiksi työmatkat viikottaisiin poissaoloihin kotoa. Murhan motiivina on aluksi Patrician mukanaan tuoman kolmoiselämän viettämisen mahdottomuuden lisäksi raha. Clara on syntyjään rikkaasta suvusta, mutta odottaa silti Arthurin hoitavan pakolliset talouskulut, vaikkei miehen perustamat yritykset niin Arthurina kuin Melloninakaan ole likimainkaan menestystarinoita.

Kun humoristisen epärealistisesta alkuasetelmasta on päässyt yli, tarina vetää mukaansa suht vaivattomasti. Patricia ei ole sitä miltä näyttää ja Arthurin suunnitelmat ja toimintametodit muuttuvat moneen kertaan ennen niiden toteuttamista. Arthur Brownjohn ei ole kuitenkaan henkilönä "Murhaavan Naurun" John Wilkinsin kaltainen realistisen samaistuttava rassukka aviomieshahmo. Ei sillä että häntä sellaiseksi olisi tarkoitettukaan, mutta tuntuu vähän siltä, ettei hänen todellinen persoonallisuutensa olisi kovin selkeä Symonsille itselleenkään. Petosta harteillaan kantava päähenkilö ei ole koskaan kovin samaistuttava, mutta se ei liikaa haittaa, koska tarina on ennen kaikkea koominen kertomus täydellistä murhaa yrittävästä miehestä. Poliisitutkimus etenee vähän liian sattumanvaraisesti, jotta sitä voisi pitää realistisena, mutta lopulta kirja taitaa olla myös parodia itsestään ;) Vaikka kaikki ei lopulta menekään Arthurin kannalta aivan poskelleen, loppu on silti kaikkea muuta kuin onnellinen, ja kirjan nimen tarkoitus paljastuu Symonsille ominaiseen tapaan vasta aivan viimeisillä sivuilla.  Kirjan pohjalta on tehty elokuva "Arthur Arthur!"

"Roger Riderin Arvoitus" (The Plot Against Roger Rider) 1973 on paperimaisilla henkilöhahmoilla leikittelevä sekoitus psykologista trilleriä ja salapoliisiromaania. Keskushenkilö Roger Rider on menestyvä liikemies, jonka kaikki toimet eivät kuitenkaan kestä päivänvaloa. Kirjan alussa taustoitetaan kahden miehen Roger Riderin ja Geoffrey Paradinen ystävyyttä koulun pihoilta tähän päivään asti, jolloin George on Rogerin alaisena töissä hänen omassa firmassaan. Rogerille selviää yksityisetsivän toimeksiannon kautta, että Geoffreylla on suhde hänen vaimonsa Amandan kanssa. Roger ei ota asiaa kummankaan kanssa puheeksi, vaan ehdottaa sitävastoin yhteistä lomanviettoa Espanjan pienessä lomakylässä. Mukaan lähtevät myös Geoffreyn poika James ja Rogerin tytär Sheila. Lopulta kirjan päähenkilöksi nousee kuitenkin James Paradine, joka pohtii omaa seksuaalisuuttaan. Toisaalta hän on yliopistossa tyttöjen suosiossa, mutta myös Lontoon poliisivoimissa vaikuttava kämppäkaveri Jerry Maitland tuntuu kiinnostavan. James saakin Jerryltä tehtäväksi tarkkailla Rogerin puuhia Espanjassa, ja kun kylässä alkaa tapahtua kummallisia asioita James kirjoittaa Jerrylle kirjeitä harva se päivä

Kirja on hyvin juonikeskeinen ja suurin osa keskittymisestä meneekin kaikessa kärryillä pysymiseen. Vyyhtiin sekoittuu lopulta tahallisesti ja tahattomasti kadonneita henkilöitä, tapaturmiksi naamioituja murhia, sukulaisten välisiä juonittelua, joita selvittävät sekä Englannin että Espanjan poliisivoimat. Kaikki pysyy kuitenkin hienosti kasassa ja kirjailija onnistuu yllättämään tapahtumien todellisen kulun paljastuttua. Lopulta James Paradinen seksuaali-identiteetin pohdinta tuntuu tämän kaiken keskellä pikkaisen päälleliimatulta, kenties Symons on yrittänyt saada edes yhdestä kirjan henkilöstä uskottavan ja inhimillisen tuntuisen. Kirjan alussa myös paljastetaan, että sekä Roger Rideriä että Geoffrey Paradinea vastaan on tekeillä salajuoni, mutta myös se ettei heillä kummallakaan ole pelkästään puhtaita jauhoja pussistaan. Klassinen asetelma "yksi henkilöistä on murhaaja, loput syyttömiä" on siis Symonsin kohdalla aikansa elänyt.

Symons ei toki ole varsinaisesti keksinyt tämänkaltaista dekkarin muotoa, jossa ns klassista arvoitusta ei ole, tai syyllinen ja/tai osasyylliset tuodaan lukijalle julki. Jo vuonna 1931 Francis Iles (Anthony Berkeleyn pseudonyymi) kirjoitti romaanin "Vakain tuumin ja harkiten" (Malice Aforethought), jonka ensimmäinen lause kuuluu: "Vasta monta viikkoa sen jälkeen kun tohtori Bickleigh oli päättänyt murhata vaimonsa, hän ryhtyi asian vaatimiin toimenpiteisiin." "Mies Joka Murhasi Itsensä" lähentelee siis tämän kirjan avausta melkoisesti. Rikollisten puuhien seuraaminen voi siis lukijan kannalta olla aivan yhtä mielenkiintoista siinä missä kaikkitietävän tai kovaksikeitetyn salapoliisin tutkimukset.

Vaikka Symons on aikanaan ollut arvostettu kirjailija ja hänet on julistettu brittidekkarikirjallisuuden ylipapiksi, hänen teoksistaan ei löydy arvioita netistä edes englanniksi. Hän on ollut myös arvostettu kriitikko ja tosiaan kirjoittanut myös ensimmäisen kattavan salapoliisiromaanien historian (kuvan Sapo 300 - "Murha!, murha!") Nyt on siis todellakin aika nostaa tämä loistava ja persoonallinen kertoja uudestaan pöydälle! Kirjojen suomennokset ovat kaikki 60-luvulta eteenpäin, joten ainakaan suurempia käännösfloppeja niistä tuskin löytyy.

S.S Van Dine – Skarabeen Salaisuus, (The Scarab Murder Case) 1929.

S.S Van Dine – Skarabeen Salaisuus, (The Scarab Murder Case) 1929

S.S Van Dine oli toimittaja/kriitikko Willard Huntington Wrightin käyttämä pseudonyymi hänen kirjoittaessaan salapoliisiromaaneja. Wright käytti salanimeä, koska hän pelkäsi menettävänsä uskottavuutensa toimittajana dekkarikirjailijauran myötä. Van Dine kuuluu dekkarikirjallisuuden kultakauden (1920-30-lukujen) suuriin nimiin, Philo Vance-kirjat olivat 1920-30-luvulla bestsellereitä. Dinen dekkarit noudattavat salapoliisiromaanin arvoitusdekkarikaavaa perinteisimmillään niin hyvässä kuin huonossa. Mies itse osallistui aikansa kirjailijoista ehkä aktiivisimmin salapoliisiromaanin kultaisten sääntöjen laadintaan, www.gaslight.mtroyal.ca/vandine.htm "20 rules for writing detective stories" 1928, joten hänen kirjansa ovatkin todellisia mallikappaleita näiden sääntöjen mukaan laadituista romaaneista.

Dinen kirjojen taso kuitenkin romahti jo 30-luvun alussa ja mies itsekin kuoli jo vuonna 1939 alkoholisoituneena eikä enää niin arvostettuna. Philo Vance ei siis jäänyt Hercule Poirotin, Peter Wimseyn tms kultakauden etsivien lailla elämään elokuva -tai teatterisovituksina enää kirjailijan kuoltua, eikä kirjoistakaan otettu uusintapainoksia kovin tiheästi enää 40-luvun jälkeen. Philo Vance oli kuitenkin aikanaan merkittävä hahmo ja Dinen kirjat antoivat vaikutteita monille kultakauden jälkeisille kirjailijoille. Tosin amerikkalainen dekkariperinne oli Dinen nousukauden aikana vielä velkaa melkoisesti brittiläiselle dekkariperinteelle. Dinen romaanien tapahtumapaikka voisi aivan yhtä hyvin olla Lontoo kuin New York, hän kirjoitti perin brittityylisesti, vaikka asuikin mantereen toisella puolen. Lähimpänä vertailukohtana hänen kirjoilleen voidaan silti pitää amerikkalaisista Ellery Queenia, joka aloitti oman uransa hieman Dinen jälkeen vieden arvoitusdekkarin palapelimaisuudessaan entistä pidemmälle (lukijahaasteet ym) Mistään varsinaisesta genren uudistajasta ei Dinen yhteydessä voida kuitenkaan puhua. Vasta Dashiel Hammettin myötä amerikkalainen, kovaksi keitetty dekkari sai oman persoonallisen, aikaa kestävän muotonsa.

Philo Vancea voisi hänen yli-inhimillisen älykkyytensä ja kaikkitietävyytensä perusteella pitää Peter Wimseyn Ameriikan serkkuna. Vancen tapahtumien ennakointikyvyn ja brassailun antaa kuitenkin osittain anteeksi, koska Vance ei Sayersin Peter Wimseyn tavoin kuitenkaan mässäile tiedoillaan, elleivät ne olennaisesti liity käsillä olevaan tapaukseen. Kirjailija ei siis yritä jaaritellen opettaa lukijaansa, vaan hän lienee tehnyt hahmostaan niin täydellisen ainoastaan helpottaakseen itse kirjoittamista. Vance ei myöskään ole Wimseyn tavoin hienosteleva, ja kohtelee epäiltyjä humoristisen töykeästi. Osa tästä ympäristön kauhistellusta töykeydestä tosin menee ajan hampaan piikkiin, mutta mitä nyt 100 vuotta vanhalta huumorilta voi tosissaan odottaa.

Koska Dinen kirjoista on jostain käsittämättömästä syystä suomennettu vain neljä, ja olen lukenut niistä vain yhden, en halua tehdä tämän tarkempaa luonneanalyysia. Lukemani "Skarabeen Arvoitus" 1929 on tiivis, reilun vuorokauden aikana tapahtuva dekkari egyptiläisessä museossa tapahtuneesta murhasta. Kertojana oleva henkilö on paikalla koko ajan, mutta kukaan ei puhu hänen kanssaan, eikä hän esitä omia mielipiteitään asioista lukijaa hämätäkseen. Kuollut mies on tohtori Blissin arkeologisia tutkimuksia rahoittava Benjamin H.Kyle. Epäiltyjä on varsin vähän, ainoastaan museon yhteydessä asuva tohtori Bliss, Blissin vaimo Meryt, hänen siskonpoikansa Salvater, heidän egyptiläinen palvelijansa Hani ja tohtori Blissin ystävä Scarlett. Johtolankoja löytyy rikospaikalta niin runsaasti, että Vance haistaa samantien palaneen käryä. Väärien johtolankojen funktiota pohtiessaan hän tuskailee tämän tästä kuinka murhaaja on ollut niin ovela ja että kuinka tämän täytyy olla yksi kaikkien aikojen vaikeimmin selvitettävistä rikoksista. Yksi johtolangoista on ruumiin vierestä löytynyt skarabee.

Paikalle kutsutut tarkastaja Heath ja Vancen lakimiestoveri Marksham olisivat toki heti valmiita erehtymään ja pitämään tapausta selvänä. Erehtymättämän etsivän ja huolimattomien poliisien välinen älykkysero on tässä kirjassa tarpeettoman liioiteltu. Oikeastaan tämäntyylisistä kirjoista puuttuu lähes täysin sellainen yhdessä tekemisen meininki, ja 20-luvun erehtymätön etsivä on kuin nykyajan idolsvoittaja. Yksinäinen, mutta palvottu ja kunnioitettu niin kauan kunhan ei tee virheitä. Kirjassa ei juuri muuta tapahdu kuin kuulusteluja ja Vancen aivotyöskentelyä. Epäillyt muka yllättyvät olevansa epäiltyjä "ette kai kuvittele, että joku talon väestä..." ja Vance valitsee savukkeensa kotelostaan aina huolellisesti.

Vaikka Dinea on joltain tahoilta moitittu huolimattaomasta arvoituksen rakentelusta, niin se puoli tässä kirjassa on kuitenkin kunnossa. Ainoastaan eräs johtolangoista, hieroglyfein kirjoitettu kirje jää mielestäni hieman oudosti löydettäväksi. Loppuratkaisiu ei jätä sijaa yllätykselle, mutta pääasiahan on, ettei lukija koe itseään petetyksi vaan saa etsivän tavoin paistatella yksinäisessä valokeilassa. Aivan kirjan viimeisillä sivuilla tapahtuu Christien "Idän Pikajunan Arvoituksen" tapaan vielä hieman moraaliselta kannalta kyseenalainen käänne. Kirja on kuitenkin mukavaa luettavaa, kunhan ei odota siltä muuta kuin palapelin kasaamista ja etsivän paikoin terävää ja viihdyttävääkin monologia.

Sinänsä en ihmettele, että Wright oli huolissaan uskottavuutensa puolesta toimittajana alettuaan kirjoittaa salapoliisiromaaneja. Jälkeenpäin on tietysti helppo viisastella, että pitikö niistä sitten tehdä yksinomaan palapelidekkareita. Tämänkaltaisia kirjoja kun ei voi tehdä määräänsä enempää ilman, että kirjailija alkaisi toistaa itseään. Aion kuitenkin ilman muuta jossain vaiheessa lukea myös "Greenin Perheen Salaisuuden" 1926 ja "Kanarialinnun Salaisuuden" 1927, jotka olivat aikanaan Dinen varsinaiset läpimurtoromaanit. Saas nähdä poikkeavatko ne jotenkin kaavoista, vai ovatko ne kenties arvostettuja juuri siksi, että Dinen itsensä laatimissa säännöissä pysytään vieläkin tarkemmin kuin tässä "Skarabeen Salaisuudessa."

Patricia Moyes kirjoitti mistä tiesi ("Kuolleet Eivät Hiihdä" 1959 "Esityslistalla Murha" 1962 "Tähdenlento" 1964 "Setä Kuolema Hollannissa" 1968 "Yölautta Tuonelaan" 1985)

Kirja-arviot:

"Kuolleet Eivät Hiihdä" 1959
 "Esityslistalla Murha" 1962
 "Tähdenlento" 1964
 "Setä Kuolema Hollannissa" 1968
 "Yölautta Tuonelaan" 1985

Patricia Moyes oli aikansa parhaita brittiläisiä dekkarikirjailijoita. Hänen kirjojaan ei kuitenkaan yleensä näe "100 parasta dekkaria"-listoilla tai muillakaan listoilla. Tämä johtunee siitä, että hänen kirjailijauransa alkoi selkeästi kultakauden (20-30-luvut) jälkeen, ja että hän jatkoi varsin samanlaista perinnettä uudistamatta salapoliisiromaanin rakennetta tai tyyliä riittävän merkittävästi. Kuitenkin hänen kirjansa ovat lähes poikkeuksetta hyviä, vaikkakin varsinaiset uskaliaammat kokeilut puuttuvat. Moyesin kirja "Syntymäpäivälahjaksi Kuolema" 1970 voitti Edgar Allan Poe-palkinnon, mutta mielestäni palkinnon olisi voinut antaa yhtä hyvin melkein mistä tahansa teoksesta.

Usein Agatha Christien kirjoja kuvaillaan adjektiiveilla helppolukuinen, kevyt, ja viihdyttävä. Minulle Moyesin kirjat ovat olleet niitä kaikkein helpoimmin luettavia dekkareita. Helppolukuisuus ei tietysti aina ole yhtä kuin vilpitön kehu, mutta Moyesin kirjat ovat mukaansatempaavaa laatuviihdettä. Koska hän on valinnut kirjoihinsa pääosin sellaisia aiheita, joista hänellä on omaa kokemusta, mielenkiintoiset tapahtumapaikat ja ihmiset värittyvät lukiessa elävästi. Peter Utsinovin assistenttina toimiminen on varmasti vaikuttanut siihen, että usein hänen kirjoissaan esiintyy filmitähtiä ja elokuvaohjaajia, esim "Tähdenlento" 1964 ja "Murha Alpeilla" 1971. Vogue-lehden toimittajana työskentely antoi ainekset "Muotimurhan" 1963 kirjoittamiseen, Moyesin lasketteluharrastus lienee antanut inspiraatiota kirjoihin "Murha Alpeilla" 1971 ja "Kuolleet Eivät Hiihdä" 1959. Hänen muuttonsa Neitsytsaarille on varmasti vaikuttanut kirjojen "Musta Leski" 1975 ja "Musta tyttö, valkoinen tyttö" 1991 tapahtumapaikan valintaan. Monissa kirjoissa esiintyy varsin yläluokkaista väkeä kuten poliitikkoja, ylempiä virkamiehiä mutta etenkin taiteilijoita - filmitähtiä, rocktähtiä, muotisuunnnittelijoita, kuvanveistäjiä...

Moyesin kirjojen päähenkilöt, ylitarkastaja Henry Tibbett ja hänen vaimonsa Emmy Tibbett ovat kuitenkin varsin keskiluokkainen pariskunta. He asuvat suht vaatimattomasti Lontoon Chelseassa, mutta heillä on tuttavina (tosin osittain Henryn työn kautta) merkillisen paljon ns itseään parempaa seuraa, joiden myötä he myös päätyvät murhajuttuihin mukaan. Monissa kirjoissa myös matkustellaan varsin paljon ympäri Eurooppaa (etenkin Sveitsissä, Italiassa ja Hollannissa kirjoissa "Esityslistalla Murha" 1962, "Setä Kuolema Hollannissa" 1967, "Syntymäpäivälahjaksi Kuolema" 1970 ja "Yölautta Tuonelaan" 1985). Moyes osaa pitää paikkakuvaukset sopivissa mitoissa, eikä jaarittelun tuntua tule kuin hyvin harvoin. Lisäksi Henry Tibbett on ehdottomasti yksi dekkarikirjallisuuden miellyttävimmistä etsivähahmoista. Hän on älykäs, mutta ei kuitenkaan yli-inhimillisen erehtymätön, eikä hän alleviivaa omia kykyjään saatika esitä tietävänsä asioista enempää mitä todella tietää. Emmy on monissa kirjoissa myös varsin paljon mukana, etenkin kun Henry päätyy työnsä kautta lomalle. Emmy on miestänsä helpommin lähestyttävä hahmo, ja hänestä on Henrylle huomattavaa apua seurapiirielämän pyörteissä ja tiedonkeruussa. 

Sain juuri loppuun kirjan "Tähdenlento" 1964, joka on järjestyksessä Moyesin viides romaani. Kirjassa seurataan tekijöilleen tärkeän elokuvan tekoa, joka kulminoituu kilpajuoksuun murhaajan kiinnioton ja elokuvan valmistumisen kanssa. Kirjan nimen perusteella tarinan voisi olettaa liittyvän nopeasti julkisuudessa pistäytyvän näyttelijän elämänkertaan. Tällä kertaa tähdenlento viittaa kuitenkin kirjaimellisesti näyttelijän kaatumiseen maanalaisen portaissa kesken elokuvanteon, ja kuolemaanhan se johtaa metron viimeistellessä loput. Oli muuten toinen lukemani portaissa sattuva "onnettomuus" kirja putkeen Sayersin "Mainosmurhan" jälkeen. Tällä kertaa tähtinäyttelijän tapaturmainen kuolema osoittautuu pelastukseksi filmiyhtiölle, joka vakuutusrahojen turvin pystyy jatkamaan filmin kuvaamista. Lyhyen ajan sisällä sattuu muitakin kuolemantapauksia, eikä Henry Tibbett voi olla enää puuttumatta asioihin, kun kaikki kuolleet vaikuttavat liittyvän filmiyhtiön ja kuvausryhmän jäseniin.

"Tähdenlentoa" ei yleisesti pidetä Moyesin parhaana kirjana, koska tapahtumat kuvataan ikävän henkilön kautta, mutta mielestäni tämä on selkeästi yksi parhaista ja etenkin hauskimmista Moyesin romaaneista. Tämä em ikävä henkilö on pienen filmiyhtiön elokuvahankkeen rahoittaja, rikkaan perheen poika, Anthony "Pudge" Croombe-Peters. Pudge ei ole työtovereidensa suosiossa ja tuntuu muutenkin olevan varsin itsekeskeinen ja asemastaan tietoinen henkilö. Kuitenkin vailla riittävää huomiota ja elokuvatietämystä hän on "omassa porukassaan" varsin yksinäinen mies. Pudge on kuitenkin juuri sopivan raivostuttava ja herkullisen tyhmä kuvitellessaan pystyvänsä salaamaan Henry Tibbettiltä tärkeitä tietoja. Jossain määrin Pudgen kerronnasta tulee mieleen jopa Christien kapteeni Hastings hänen ollessaan täysin väärillä jäljillä murhaajan henkilöllisyyden suhteen. Pudge on kuitenkin myös valehtelija ja hänelle on tärkeämpää vakuutusrahojen saanti ja elokuvan valmistuminen kuin totuuden selvittäminen yhtiön työntekijöiden kuolemantapausten takana.  Lukija ei siis tunne itseään yhtä tyhmäksi kuin Hastingsin kerronnan alaisena, onhan Pudgella ainakin omat syynsä epäluotettavaan kerrontaan. Tibbett esiintyy kirjan puolenvälin jälkeen lähes joka kohtauksessa, joten lukijalle ei tule sellaista oloa, että seuraisi liian etäältä tutkimuksia. Emmyllä ei "Tähdenlennossa" ole kovin suurta roolia.

Muita suositeltavia Moyesin alkutuotannon kirjoja ovat esikoisteos "Kuolleet Eivät Hiihdä" 1959 ja "Esityslistalla Murha" 1961. Luin "Kuolleet eivät hiihdä" viime joululomalla. Elävästi kuvatut Italian alppimaisemat yhdistettynä sopivan kimuranttiin aikataulujen selvittelyyn takasivat kunnon lukuelämyksen. Hiihtohissiin ammuttu mies, tohtori Hauser, on lopulta lähes koko hiihtokeskuksessa lomailevan porukan inhoama mies. Henry Tibbett on vartavasten lähetetty Scotland Yardista Santa Chiaroon tutkimaan huumeiden salakuljetusta, mutta tällä kertaa varsin käytetty huumekuvio ei tunnu päälleliimatulta. Kirjan tunnelma on oikeastaan hyvin paljon niiden Agatha Christien kirjojen kaltainen, joissa Hercule Poirot vain sattuu olemaan paikalla murhan tapahtuessa. Kirja on tämäntyyppiseksi dekkariksi pitkä, mutta rakenne pysyy hämmästyttävän hyvin kasassa. Toisen murhan tapahtuessa luulin hetken olevani väärillä jäljillä, mutta lopulta homma meni alkuperäisten arvelujeni mukaan. Loppuasetelma on siis arvattavissa, joskin ei ihan kaikista käytetyin, ja toki Moyes on jättänyt loppumetreille kerrottavaksi sellaista tietoa mikä olisi ollut mahdotonta arvata.

"Esityslistalla Murha" 1962 on järjestyksessä seuraava suomennettu Moyesin romaani. Tällä kertaa Henry Tibbett on kutsuttu Geneveen kansainvälisen huumekonferenssin valiokunnan puheenjohtajaksi puhumaan (huoh..) huumeiden salakuljetuksesta. Ensin selviää, että valiokunnan salaisista kokuksista vuotaa tietoa eteenpäin, sitten kokouksessa avustajana toiminut John Trapp murhataan työhuoneeseensa. Koska Henry itse löytää ruumiin ja hänellä on todistettavasti ollut sovittu tapaaminen Johnin kanssa, Henry joutuu samantien jutun pääepäillyksi. Kirjaa vaivaa pienoinen dekkareille tyypillinen keskivaiheen pysähtyneisyys, mutta vyyhti osoittautuu huomattavasti kiinnostavammaksi kuin miltä se näin kerrottuna kuulostaa. Lopulta juonenkuljetuksen draaman kaari auttaa lukijaa arvaaman syyllisen melko helposti, mutta kerronta on tämänkin tarinan osalta niin sujuvaa, että kirjaa on vaikea laskea käsistään.

Kummassakin em kirjassa Emmy Tibbett on miehensä mukana ensin lomailemassa, myöhemmin hankkimassa Henrylle tietoja, ja auttamaan tätä oman nahkansa pelastamisessa. Kuitenkin vielä merkittävämpi osa Emmyllä on myöhemmissä Moyesin teoksissa "Setä Kuolema Hollannissa" 1969 (kääntäjä ymmärtänyt alkup nimen "Death and the Dutch uncle" väärin :) ja "Yölautta Tuonelaan" 1985. Nämä lähentelevät enemmän jännitys/trillerikerrontaa kuin perinteistä salapoliisiromaania. "Setä Kuolema Hollannissa" käynnistyy kun yhdessä Lontoon huonomaineisista baareista tekopartaan ja tummiin laseihin pukeutunut mies ampuu Byers-nimisen pikkurikollisen. Tapaukseen liittyy Afrikan valtioiden välinen rajakiista, jonka selvittämiseen palkatun järjestön jäseniä kuolee tapaturmaisesti ennen äänestyspäivää. Kirjan toiminnallinen loppunäytös käydään Hollannin maasudulla, joka olisi hieno loppukohtaus mille tahansa elokuvalle. "Yölautta Tuonelaan"-kirjassa murha tapahtuu Amsterdamin ja Lontoon väliä kulkevalla risteilylautalla. Kirja ei ole kuitenkaan perinteinen laivalla tapahtuva "suljettu" murhamysteeri, vaan tämän(kin) kirjan juoni mutkistuu timanttivarkauksia ja muita murhia myöten niin, että lopulta kaikki juonen kannalta olennaiset henkilöt vaikuttavat olevan osa rikollisliigaa. Tämä on Moyesin loppupään tuotannosta paras lukemani, vaikka loppuselvittelyn aikana tuntui, ettei tapahtumien kulkua ja motiiveja ollut pohjustettu aivan riittävästi.

70-luvulta eteenpäin Moyesin kirjat ovat toiminnallisempia ja kerronta on tiiviimpää. En ala tämän tarkemmin kirjojen juonia selittämään, mutta vaihtelevilla kertojilla etenevä "Murha Alpeilla" 1971 ja palkittu "Syntymäpäivälahjaksi Kuolema" 1970 ovat kohtalaisen hyviä kirjoja. Henkilöt jättävät näissä vähän tympeän vaikutelman, mutta lennokas kerronta pelastaa jälleen paljon. "Kolmannen Koiran Kummallinen Tapaus" 1973 ja "Kuka on Simon Warwick" 1978 eivät kiinnostaneet erityisesti, vaikka moni on näitäkin kehunut. "Muotimurha" 1963 on myös ihan ok, mutta ratkaisu on melkoisen mutkikas, ja kirjan miljöö henkilöineen on ehkä Moyesin vastenmielisimmästä päästä. Yhtään lukukelvotonta tai selkeästi huonoa kirjaa en kuitenkaan ole Moyesilta lukenut. Tietysti se "pääteoksen" puute vaivaa hieman, koska mikään kirja ei tuo lukiessa sellaista fiilistä, että juuri tämä kirja on ollut tekijälleen erityisen tärkeää saada valmiiksi.

Kärjistettynä Moyes on rakenteellisesti ja kerronnallisesti hyvinkin Christie-vaikutteinen kirjailija. Usein kirjojen alkuasetelma on melko perinteinen, mutta kirjan edetessä esiin nousee enemmän tekijän oma ääni. Henry Tibbetissä on myös paljon samoja piirteitä kuin Hercule Poirotissa. Hänen älykkyytensä ja arvailukykynsä on välistä hieman epäuskottavaa. Lisäksi monien kirjojen lopussa, kun syyllisen henkilöllisyys on Tibbetille selvä, häneltä puuttuvat todisteet tätä vastaan. Myös Poirot on varsin usein samankaltaisessa tilanteessa, ja joutuu käyttämään teatraalisia keinoja, valehtelua ja/tai suoraa hyökkäystä, jotta murhaaja paljastaisi itsensä. Tibbett on myös maininnut hänen harmittoman ulkonäkönsä olleen eduksi tutkimuksissa useammin kuin kerran (vrt Poirotin ulkomaalaisuus ja huono englanti hämäävät rikollisia) 

Lähtökohtaisesti Moyesin kirjojen päähenkilö(t) ovat kuitenkin aviopari, ei pelkästään etsivä, mikä tuo tarinoihin oman viehätyksensä ja ehkä jopa arkisuutensa matkustelun ja kuuluisuuksien kanssa kilistelyn vastapainoksi. Minulta on vielä lukematta suomennetut "Totuus Nukkuu Sikeästi", "Musta Leski" ja "Musta tyttö, valkoinen tyttö", ja enpä pitäisi mahdottomana jos jossain vaiheessa hankkisin myös ne muutamat suomentamattomat käsiini. Kaikki Moyesin suomennetut kirjat on julkaistu Wsoy:n Sapo-sarjassa ("Kuolleet Eivät Hiihdä" lukuunottamatta, joka on Gummerruksen Salama-sarjaa), ja ne eivät ole likimainkaan Sapon suosituimpien keräilykohteiden joukossa. Lähiantikvariaatista löytyy siis melkoisella varmuudella ainakin muutama mistä aloittaa :) 

Dorothy L Sayers – Kuka ja Miksi (Kuolema Vierailee Kerhossa 1928, Myrkkyä 1931, Juhlailta 1936, Mainosmurha 1933)

Dorothy L Sayers – Kuka ja Miksi, (Kirja-arvioita)

Tämä kirjoitus ei käsittele Dorothy L Sayersin lähes samannimistä kirjaa "Kuka ja Mistä." Kuvan kirjat eivät myöskään (ainakaan toivottavasti) ole hänen parhaansa, vaan ne ovat ne, jotka olen velvollisuudentunteesta vanhoja dekkareita kohtaan saanut luetuksi. "Kuolema Vierailee Kerhossa" 1926, "Myrkkyä" 1931, "Juhlailta" 1936 ja "Mainosmurha" 1933. Sayersilla oli aikanaan kunnioitettu asema paitsi dekkarikirjailijana myös kriitikkona. Hänen ihailijansa puhuivat dekkarigenren uudistajasta, kirjoista jotka eivät ole vain dekkareita, vaan myös hyvää kerrontaa, tapain -ja ajankuvausta. Toiset taas pitivät häntä samoista syistä ikävystyttävänä, jokaista kohtausta ja dialogia tarpeettomasti pidentävänä kertojana, jonka oli lisäksi hienosteltava taide -ja historiatietämyksellään jokaisessa sopivassa välissä.

Vaikka Christien Hercule Poirot'a pidetään yleisesti vastenmielisenä tärkeilijänä, jolla on yli-inhimilliset kyvyt, niin pakko nostaa Sayersin sankari lordi Peter Wimsey tällä mittapuulla vielä korkeammalle. Hän ei ole paitsi ylimielinen, vaan myös tietää kaikesta mahdollisesta kaiken mahdollisen eläen samalla raivostuttavan hyveellisesti. Onhan Wimseyn hahmolla toki enemmän huumorintajua kuin Poirotilla keskimäärin, mutta täydellinen itseironian puute vaikuttaa ensinäkemältä ennemminkin siltä, että hahmo olisi tarkoitettu vitsiksi. Valitettavasti Sayers oli etenkin sarjan loppua kohden ennemminkin rakastunut hahmoonsa ja kuitenkaan kaikesta huolimatta Sayersin tiedot ainakaan klassisesta musiikista ja alkoholista eivät olleet sillä tasolla, että niillä olisi kannattanut alkaa briljeeraamaan.

Useimpia Sayersin kirjoja on nykyään hyvin hankala löytää käännettyinä ja siksipä aloitin helpoimmin löytyvästä, ainakin neljä painosta otetusta teoksesta "Kuolema Vierailee Kerhossa." Ajattelin, että kyllähän maineikkaan Sapo-sarjan toisen kirjan täytyy olla hyvä, ja olihan se ainakin hyvää keskitasoa. Eräänä aamuna Bellona-kerhossa löydetään kuolleena kerhon vanhin jäsen, kenraali Arthur Fenteman. Samana aamuna kenraalin sisko Felicity Dormer kuolee kotonaan, mikä käynnistää perintökiistan. Mikäli sisko kuoli Fentimanin jälkeen, hän ehti periä tämän omaisuuden, joka siirtyisi kuoleman myötä hänen seuraneidilleen. Mikäli taas kenraali kuoli ensin, hänen serkkunsa jakaisivat jättiperinnön keskenään. Ongelmalliseksi asian tekee, ettei kukaan nähnyt kenraalin saapuvan kerholle tuona aamuna. Peter Wimsey on myös Bellona-kerhon jäsen, ja aloittaa Fentimanin edellisen illan liikkeiden selvittämisen, joka varsin hitaasti kehittyy murhatutkinnaksi. 1.Maailmansodan jälkeinen ajankuva on kuitenkin mielenkiintoisesti tuotu esille, ja henkilöt ovat haavoittuvuudessaan todentuntuisia. Tätä kirjaa lukiessa Wimseyn hahmon täydellisyys ei vielä haitannut (tämä on siis järjestyksessä neljäs Sayersin romaani) lähinnä jotkin Wimseyn ja tämän palvelijan Buntlerin väliset keskustelut huvittivat.

Seuraavaksi luin kirjan "Myrkkyä", joka aloittaa dekkarikirjailija Harriet Vanen ja Wimseyn välisen rakkakustarinan. Tässä kirjassa Harriet on oikeudessa epäiltynä miesystävänsä Philip Boyesin murhasta ja Wimsey yrittää pelastaa naisen hirsipuulta ja selvittää missä vaiheessa kuolinpäivää Boyes todellisuudessa myrkytettiin. Kirja ei tarjoa jännitysmielessä juuri mitään, koska syyllinen ja jopa myrkytystapa tarjotaan lukijalle hyvin varhaisessa vaiheessa. Siksi itse juonesta ei oikeastaan voi sanoa tämän enempää. En myöskään nähnyt miss Vanen ja Wimseyn välillä potentiaalista kipinää. Jos kerran lordi Peter on täydellinen mies, miksi hän ei ymmärrä, että ensimmäisellä tapaamisella (joka lisäksi tapahtuu vankilassa, ei romanttisilla treffeillä) ei ehkä kannata ehdottaa naimisiinmenoa naiselle, jota on aikojen ja tapojen mukaan oikeudessa arvosteltu vapaamieliseksi avoliitossa eläjäksi ja "moraaliselta luonteeltaan epävakaaksi henkilöksi." Huumoriahan tästä asetelmasta toki irtoaa, mutta se ei ole kuitenkaan itse tarkoitus, jos kirjoittaja yrittää luoda kahden näin lähtökohdiltaan erilaisen ihmisen välille uskottavan rakkaussuhteen.

Koska seuraava Wimsey-Vane-kirja "Kas Tässä Teille Ruumis" on ehkä vaikeimmin löydettävä Sapo 90-luvulta, jolloin sarjan painokset tehtiin lähinnä kirjastoihin, hyppäsin suoraan "Juhlailtaan", jota pidetään yleisesti Sayersin pääteoksena. Kirjan päähenkilö on tällä kertaa miss Vane, joka osallistuu Oxfordin yliopiston entisten opiskelijoiden vuosijuhlaan. Hän saa illan aikana ensimmäisen nimettömän uhkauskirjeen, joka käynnistää collegeen kohdistuvan hyökkäysten sarjan. Muutkin collegen nykyiset opiskelijat ja opettajat alkavat saada kirjeitä, lisäksi collegen tiloja tuhotaan ennen tärkeiden luennoitsijoiden vierailua. Tämä yli 500 sivuinen hienosteleva, Shakespeare-lainauksilla paketoitu jaarittelu on yksi tympeimmistä lukukokemuksistani ikinä, joskin odotukseni kirjaa kohtaan olivat väärät. Sayers itse on kertonut "Juhlaillan" olleen vihdoin se kirja, jossa on saanut sanotuksi sen mitä on aina halunnut sanoa ja että "älyllinen rehellisyys on ainoa pysyvä tila henkisesti epätasapainoisessa maailmassa." Kieltämättä tämä ajatus ja monet muut näkemykset naisen asemasta 30-luvun brittiyhteiskunnassa olivat aikaansa edellä ja ovat kenties jopa feminismin tätä päivää siinä mielessä, että edelleen naisten pitää joissain asioissa todistella voivansa tehdä samoja asioita yhtä hyvin kuin miehet. Mutta vaikka juonen kannalta kirjan pointiksi katsoisikin rikosselvittelyn sijaan Wimseyn ja Vanen rakkaussuhteen kehittymisen, en silti näe miksi nämä henkilöt olisivat hyvä pari. Pakkomielle mitä tahansa asiaa tai ketä tahansa henkilöä kohtaan lienee kaukana Sayersin kunnioittamasta älyllisestä rehellisyydestä. En suoraan sanottuna näe miksi miss Vane lopulta suostuu menemään naimisiin entistä täydellisemmän ja ylimielisemmän Wimseyn kanssa.

Julian Symons on osuvasti Sayersin myöhempiä kirjoja käsittelevässä arviossaan todennut, että "Sayers loi vaikutelman älyllisestä toiminnasta lukijoille, joille sellainen harrastus olisi erittäin vastenmielinen, jos sitä heille todella tarjottaisiin." Jos "Juhlailta" olisi suomennettu 30-luvulla, se olisi käytännössä lukukelvoton. Kersti Juvan suomennos vuodelta 1994 on kuitenkin varsin kunnioitettava suoritus, mutta paraskaan kääntäjä ei voi pitää lukijaa kartalla tässä "deanien" "scholareiden" ym yliopistoslangin maailmassa. Kirjojen henkilöistä ei saa otetta, koska kaikkia ei edes kutsuta suku/etunimillä, vaikka dialogi pyrkiikin syvällisyyteen ja sen myötä tarkkaan luonnekuvaukseen. Lisäksi osa henkilöistä on mukana vain kirjan joissakin kohtauksissa kadoten sen jälkeen kokonaan ilman, että Wimsey & co heitä ryhtyvät etsimään. Sayersin puolustukseksi on toki sanottava, ettei tätä kirjaa aikanaan mainostettukaan nimikkeellä "Detective Story" vaan "A Novel, not without detection in which Lord Peter plays the leading part."

Tämän pettymyksen jälkeen tartuin vielä "Mainosmurhaan" vuodelta 1933, jota pidetään myös yhtenä Sayersin parhaista kirjoista, tällä kertaa nimenomaan nimikkeen "salapoliisiromaani" alla. Tämä taitaa olla ensimmäinen Sayersin suomennettu teos, joka julkaistiin jo vuonna 1938 Otavan sarjassa. Käännöksen luettavuus saisi olla parempi ja kirjakin hitusen lyhyempi. Sayers tosin itse sanoi kirjoittaneensa "Mainosmurhan" melko nopeasti, koska "Nine Taylors" ("Kolmesti Kuollut" ja myöhempi suom "Kuolema kirkkomaalla") oli kesken. Sayers oli itse töissä mainostoimistossa ennen kirjailijaksi ryhtymistä, joten maailma oli hänelle tuttu valmiiksi. Huvittavaa sinänsä, että tuohon aikaan avoliitto oli maailman suurin synti, mutta tupakan mainostaminen terveellisenä sitten oli ihan ok. "Mainosmurha" on kuitenkin huomattavasti lukukelpoisempi kuin "Myrkkyä" tai "Juhlailta", vaikka tällä kertaa Harriet Vane ei kirjassa esiinny. Mr Wimseyn harlekiinivalepuvussa laahustaminen Lontoon kokaiinipiirejä jahdatessa tuntui kieltämättä erikoiselta tavalta saada päätekijä kiinni. Wimsey onnistuu myös uskottelemaan kokaiinijengille, että hänellä on kaksoisveli vähän samaan tapaan mitä Christie käytti muutama vuosi aiemmin kirjassaan "Neljä Suurta" 1927, jossa Hercule Poirotilla oli hetken Achille Poirot-kaksonen. Jo kirjan alussa Wimsey hakee valehenkilöllisyyden turvin töihin Pymin mainostoimistoon, jossa hän epäilee tapaturmaisesti portailta pudonneen (ja kuolleen) Victor Deanin kuolemaa murhaksi. Juoni on kohtalaisen kiinnostava ja selkeä, joskin vastaavia huumekaupan ympärillä pyöriviä juttuja kirjoitettiin tuohon aikaan paljon. Silti jokin tämänkin kirjan kerronnassa hieman tökkii, jälleen liian usein yllätin itseni keskittymättä kahlaamaan merkityksettömiä lauseita ja dialogeja läpi ymmärtämättä kuka sanoi mitä ja kenelle. Kun kirja oli yli puolenvälin ja Wimseyn palkkaama apuri teki listan mainostoimiston työntekijöiden alibeista portaista alas työnnetyn miehen kuoleman ajalle, huomasin etten osannut yhdistää suurta osaa henkilöiden nimistä mihinkään. Sinänsä sympaattista, että dekkarin tärkeimmiksi johtolangoiksi osoittautuivat lopulta kynä, puhelinluettelo ja 3-vuotiaalle päähän tarttunut mainoslause.
 
Lopulta Sayersin kirjojen kaari on jossain määrin verrattavissa Raymond Chandleriin. Kummankin kirjailijan toiseksi viimeinen teos (Chandlerilla "Pitkät Jäähyväiset") on ollut aikanaan tunnustetuin ja selkeästi kunnianhimoisin. Molempien päähenkilöitä arvosteltiin liian pitkälle viedystä täydellisyydestä ja pehmenemisestä, eikä kummankaan dekkarikirjailijaura ollut lopulta kovin pitkä. Tosin siinä missä "Pitkät Jäähyväiset" on Chandlerin ansioitunut ja rehellinen viimeinen puristus, "Juhlaillan" tarkoituksen ja todellisuuden välinen kuilu ei juuri voisi olla jyrkempi. Sayers tosin eli vielä 20 vuotta viimeisen 1937 ilmestyneen "Kuolema Häämatkalla" kirjan jälkeen, mutta viimeisimpänä vuotenaan hän kertoi avoimesti, ettei oikeastaan koskaan nauttinut dekkarieden kirjoittamisesta, ja että se aikanaan oli vain keino ansaita rahaa.

Tältä erää taidan pitää Sayersin lukemisesta tauon. Odottamassa olisi vielä kolme 20-luvun ensimmäistä teosta "Kuka ja Mistä", "Kuolema Keskiyöllä", "Luonnoton Kuolema" ja palkittu "Kolmesti Kuollut/Kuolema Kirkkomaalla" 1934. Ehkä nämä olisivat parempia, koska näistä lukemistani kirjoista sarjan neljäs "Kuolema Vierailee Kerhossa" oli selkeästi miellyttävin lukukokemus. Tosin "Kuka Ja Mistä" taitaisi olla fiksumpaa lukea 80-luvun Sapo-käännöksenä, vaikka Tammen sormenjälkisarjassa (1.painos 1944) on oma tunnelmansa. Voi myös olla, että Sayersin hienosteleva kieli avautuisi englanniksi luettuna paremmin. Päällimmäinen fiilis kuitenkin on, että Sayersin teokset ovat yliarvostettuja, ja vielä kun kirjailija itse on myöntänyt kirjoittamisen olleen hänelle lähinnä keino ansaita rahaa, en näe syytä miksi hänen teoksiinsa kannattaisi ainakaan dekkareita aloittelevan lukijan tutustua.

Naistenpäivänä voi olla erityisen vaarallista kirjoittaa Sayersista vähemmän mairittelevaan sävyyn, mutta tasa-arvoahan on myös oman mielipiteensä rehellinen ilmaisu sukupuolesta riippumatta.

Raymond Chandler – Pitkät Jäähyväiset (The Long Goodbye) 1953

"Pitkät Jäähyväiset" on epäilemättä yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä amerikkalaisia romaaneja millä tahansa mittarilla mitattuna. Raymond Chandlerille itselleen oli merkittävää tulla kirjan myötä arvostetuksi nimenomaan kirjailijana, ei vain pelkästään dekkarikirjailijana, jotka luokiteltiin vielä 50-luvulla automaattisesti viihdekirjailijoiksi. Kirjan valmistuminen otti aikansa, koska Chandlerin vaimo oli samaan aikaan kuolemansairas. Lisäksi Chandlerin kustantaja laittoi tämän kirjoittamaan ison osan teoksesta uusiksi. Erityisesti Philip Marlowen hahmo oli muuttunut liian empaattiseksi ja kiltiksi aiempiin kirjoihin verrattuna.

Olen lukenut aikoja sitten Chandlerilta kirjat "Nainen Järvessä" ja "Pikkusisko." Ainakin jälkimmäisestä muistikuvat ovat, etten oikein jaksanut välittää mitä kirjassa seuraavaksi tapahtuu. Mielestäni kovaksikeitetyn dekkarin haasteena on ylipäätään löytää tasapaino ammuskelun, seksin ja alkoholin kittaamisen kanssa. Jos kaikki kirjan henkilöt käyttäytyvät typerästi (tai sivistymättömästi kuten hyväosaisilla on varaa sanoa) ilman painavaa syytä, lukija ei välitä henkilöhahmoista riittävästi. En todellakaan näe, että Marlowen hahmo olisi kuihtunut, tai muuttunut tylsäksi "Pitkien Jäähyväisten" myötä, päinvastoin. Jotain on vialla maailmassa, jos kerran kiltteys ja empaattisuus ovatkin ei toivottuja piirteitä ihmisessä.

Teoksen alussa Marlowe tutustuu Terry Lennoxiin, jolla on paha alkoholiongelma. Miesten välille kehittyy ystävyys, ja eräänä iltana Lennox pyytää Marlowelta apua paeta Meksikoon. Tietämättä täysin itsekään miksi Marlowe suostuu ajamaan Lennoxin lentokentälle ilman että hän saa kuulla selvää syytä tämän pakenemiseen. Pian käy ilmi, että Lennoxin vaimo on murhattu ja Marlowea syytetään avunannosta rikollisen pakenemiseen. Samaan aikaan kirjailija Roger Wade on kadonnut ja hänen kustantajansa pyytää Marlowen apua hänen löytämisekseen. Uusi menestysromaani pitäisi saada kauppoihin, mutta alkoholisoitunut Wade ei saa kirjoitustyötä etenemään. Waden vaimo on myös tällä kertaa miehestään huolissaan, vaikka tämä on kadonnut aiemminkin.

Mihin tahansa lukuelämykseen tietysti vaikuttaa millaisia odotuksia lukija teokselle asettaa. Jos haluaa heittää aivot narikkaan ja viihtyä arvailemassa kuka on syyllinen, "Pitkät Jäähyväiset" tai mikään muukaan Chandlerin teos ei ole oikea valinta. Ylipäätään pakko todeta, että arvoituksen rakentelu ei ole Chandlerin vahvuus, tässä kirjassa Marlowella on kuitenkin kiehtovampi vyyhti selvitettävänä kuin aiemmissa lukemissani Chandlerin kirjoissa. Vaikka kirja on varsin pitkä, myös suurimman osan niistä kappaleista, jotka eivät edistäneet juonen kulkua merkittävästi, luki mielellään. Olen tosin lukenut ainoastaan vanhempia, Eero Ahmavaaran Sapo-suomennoksia, olisikin mukava tietää onko Kalevi Nyytäjä uudemmissa vuoden 1988 laitoksissaan onnistunut tavoittamaan jotain keskeistä jonka takia uusi suomennos oli tarpeen. Jostain luin, että näitä vanhempia käännöksiä olisi lyhennetty melko raskaallakin kädellä!?

"Pitkät Jäähyväiset" kertoo meille myös huomattavan paljon Chandlerista itsestään. Lopulta se että yksi romaanin merkittävistä henkilöistä, kirjailija Roger Wade, ei tahdo saada uusinta kirjaansa millään valmiiksi, on sivuseikka siihen verrattuna miten paljon tervettä yhteiskuntakritiikkiä ja omaa kauniin kyynistä maailmankuvaansa Chandler on saanut tekstiinsä ladattua. Kirjoittamisen on täytynyt olla terapeuttinen kokemus, ja rehellisyys ilman halpaa sentimentaalisuutta johtaa väistämättä sellaiseen taiteeseen, jota kovinkaan mestari ei kykene edes lahjakkaimmille oppilailleen opettamaan. Sydämestään voi antaa vain sen mitä siellä on, ja niin kauan kuin siellä ei ole riittävästi mitään, ei voi myöskään kirjoittaa mitään, paitsi rutiinilla uudestaan ja uudestaan saman jo olemassa olevan teoksen paremman myynnin toivossa. Tälle rutinoituneelle tielle Chandler ei halunnut lähteä. Hän onkin aikanaan kritisoinut suuresti joidenkin kirjailijoiden tapaa kirjoittaa ilman inspiraatiota vain että saisi "jotain aikaiseksi", eikä halunnut lukea riviäkään tällä tyylillä työskentelevien kirjailijoiden tekstiä.

Oli Chandlerin kärjistetyistä näkemyksistä mitä mieltä tahansa, niin itse musiikin tekijänä tiedän, ettei luova työ edisty ilman inspiraatiota, eikä myöskään pakottamalla itsensä johonkin jota kuitenkin haluaisi tehdä sydämestään. Taiteen tekeminen ottaa aikansa. Tämän teoksen kanssa se aika oli viisi vuotta. Mutta ketä lopulta kiinnostaa mikä siinä niin kauan kesti? Mitään kompromisseja ei ole, kun ihmisellä on riittävä palo kertoa maailmasta oma, laskelmoimaton totuutensa. Ja se totuus ei ole rahassa tai ajassa mitattavissa.

Agathan Christien Sarjaton Tuotanto

AGATHA CHRISTIEN SARJATON TUOTANTO

Seuraava kirjoitus käsittelee Agatha Christien romaaneja, jotka eivät kuulu Hercule Poirot tai Neiti Marple-sarjaan. Näihin teoksiin kuuluvat niin Christien kaikkien aikojen parhaat taidonnäytteet kuin myös lukukelvottomimmat flopit. Tämä sarjaton kirjasarja on varsin laaja, koska lähes puolet Christien romaaneista kuuluu tähän "sarjaan." Yleistäen Christie oli luovimmillaan 40-luvulla, joita on kuvan top 10 kirjoista peräti puolet "Eikä Yksikään Pelastunut", "Salomonin Tuomio", "Kaikki Päättyy Kuolemaan", "Kohti Nollapistettä" ja "Väärän Vänkyrä Talo." Tällöin hän alkoi kiinnostua entistä enemmän uskottavista henkilöhahmoista ja murhiin johtaneista tekijöistä, ja onnistui siinä vielä ilman, että arvoituksen rakentelu kärsi. 50-luku onkin jo kokonaistasoltaan huomattavasti heikompi. Kuitenkin 60-luvun parhaat kirjat ovat juuri sarjattomia "Totuus Hallavan Hevosen Majatalosta" ja "Ikiyö." Lisäksi otin tähän mukaan käsittelyyn muutaman vakoilutarinan/kevyen trillerin 20-luvulta "Ruskeapukuinen Mies", "Rakkauskirjeiden Salaisuus" ja "Seitsemän Kellon Salaisuus." Jälkimmäisissä kahdessa kirjassa on paljon samoja henkilöitä. Tämä jakauma vahvistanee entisestään sitä, että Christie omisti 30-luvun kirjoitustyönsä lähes yksinomaan Hercule Poirotille.

Jos minun täytyisi äkkiseltään valita kaksi Christien kaikkien aikojen parasta teosta, ne olisivat "Eikä Yksikään Pelastunut" 1940 ja "Ikiyö" 1969. "Eikä Yksikään Pelastunut/Kymmenen Pientä Neekerinpoikaa" on epäilemättä Christien myydyin, elokuvatuin, arvostetuin jne kirja, josta hän on itse sanonut sen olleen kaikkein hankalin kirjoitettava. Kymmenen ihmisen täytyi kuolla saarella ilman että juonesta tulisi tönkkö ja murhaajan täytyisi olla heidän joukossaan paljastumatta missään vaiheessa. Kaikki nämä kymmenen ihmistä ovat saaneet kirjeitse kutsun saarelle Mr Owen nimiseltä mieheltä, jota kukaan ei kuitenkaan varmasti muista tavanneensa. Lisäksi jokaisella näistä ihmisestä on jonkun (tai useamman ihmisen) kuolema omalla tunnollaan, ja heti ensimmäisenä iltana saarelle tultuaan he kuulevat illan tuntemattoman isännän lukevan radiosta syytökset. Kirjan juoni ja murhien näin täydellinen onnistuminen ovat toki uskottavuuden rajoissa, mutta silti näin huolellisesti sommiteltua arvoitusdekkaria (joka on omalla tavallaan myös lukitun huoneen mysteeri) ei voi olla ihailematta.

"Ikiyö" 1969 on todellinen yllättäjä Christien viimeisimpien, varsin heikkojen romaanien joukossa. Mike Rogers, köyhä autonkuljettaja tapaa Ellie-nimisen tytön, joka on naisena todellinen unelmien täyttymys ja vieläpä rikkaasta suvusta. Koko Miken elämä muuttuu, he ostavat unelmien talon Mustalaismäeltä ja elävät ylellistä elämää rauhallisessa paratiisissa. Pian kuitenkin koko asetelma muuttuu, kun muuan kylän vanhoista rouvista manaa, että Mustalaismäen talo on kirottu, ja sinne muuttavia seuraa huono onni koko elämän loppuun. En tiedä johtuuko myös korkeatasoisesta suomennoksesta, mutta kaikista Christien minä-kertojista Miken kerronta tuntuu kaikkein miellyttävimmältä lukea. Itse mysteeriosuus ei ole tässä kirjassa kovin pitkä, mutta tämä ei olekaan perinteinen dekkari, vaan psykologinen jännityskertomus (ainoa Christien "modernia jännitystä" Sapo-sarjassa) Ja kun asiat alkavat mennä synkkään suuntaan, niin juoni nytkähtelee aimo harppauksia eteenpäin kohti loppua, jossa Christie esittelee varioinnin yhdestä hienoimmista tempuistaan. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen tai toinen Christie, niin tuskin olisin osannut varautua :) Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, olisiko Christie tästä kehittänyt "Ikiyön" kaltaisten kirjojen kirjoittamista vielä johonkin uuteen suuntaan, jos hänellä vain olisi virtaa riittänyt. Hän sanoi itsekin kirjan julkaisuhetkellä tämän olevan "selkeästi erilainen kuin mikään aiemmin kirjoittamani", vaikkei suoranaisesti laskenutkaan kirjaa omiin suosikkeihinsa.

Christien omista suosikeista omalle top 10-listalleni (tai ainakin hyvin lähelle) pääsee "Väärän Vänkyrä Talo" 1949, jota hän halusi kirjoittaa vain silloin kun kirjoittaminen tuntui hyvältä. Kirja on Christien monista sukudraamoista ehkä kaikkein raadollisin, ja koko kirjan tunnelma on varsin synkkä. Päähenkilönä ja minä-kertojana tällä kertaa Charles-niminen mies, joka haluaisi mennä Sophia Leonidesin kanssa naimisiin, mutta tämä ei ole vielä siihen valmis, koska on varma, että hänen isoisänsä on murhattu ja syyllinen joku Leonidesin suvun jäsenistä. Juttua rupeaa tutkimaan Charlesin isä. Tässä kirjassa poliisityö ja ym tutkimuset eivät saa kovin suurta painoarvoa, eikä epäilyttäviä johtolankoja oikeastaan ole. Sitävastoin kirjan henkilöt ovat hyviä ja loppuratkaisu niin raju, ettei Christien oma kustantaja sitä aikanaan ensin hyväksynyt. Tämä kirja ilmestyi suomeksi 1951 nimellä "Murhaaja Kujeilee" ja kirjan ensipainos on nykyään sellaisissa hinnoissa, etten ole raaskinut ostaa.

Muut 40-luvun kirjat "Kohti Nollapistettä" 1944 ja "Kaikki Päättyy Kuolemaan" 1945 ovat myös kumpikin omilla tavoillaan varsin erilaisia verrattuna muuhun Christien tuotantoon. "Kohti Nollapistettä" pistää perinteisen dekkarin rakenteen uusiksi ja "Kaikki Päättyy Kuolemaan" sijoittuu Egyptiin vuonna 2000 eaa, ja hakee kuolemien määrässä vertaistaan. "Totuus Hallavan Hevosen Majatalosta" 1962 on selkeästi 60-luvun paras kirja "Ikiyön" jälkeen joskaan ei yllä aivan top 10-listalle. Näin tästä kirjasta tehdyn elokuvan ennen kuin olin lukenut yhtään Christien kirjaa, enkä ymmärtänyt siitä silloin (alle 10-vuotiaana) juurikaan mitään. Tässä on vähän John Dickson Carrmaista mystiikalla ja spiritualismilla tunnelman rakentamista. Pahuuden ja syntien keskiössä tuntuvat olevan Hallavan Hevosen majatalossa asuvat naiset. Kirjan murhatapaa on kuulema käytetty oikeassa elämässä, joskin kyseinen murhaaja ei koskaan myöntänyt lukeneensa tätä kirjaa. Tässä on suht suuressa roolissa myös Christien alter ego rikoskirjailija Ariadne Oliver, joka on mukana käytännössä kaikissa Poirotin loppuajan kirjoissa. Tällä kertaa Poirot ei kirjassa esiinny, mutta päähenkilö minä-kertojana on jälleen mies, Mark Easterbrook. Näin äkkiseltään ei tule mieleen yhtään kirjaa, jossa Christie olisi käyttänyt minä-kertojana naista, mutta epäilemättä niitäkin kirjoja varmasti on.

Suuren osan näistä sarjattomista kirjoista muodostaa äskeisiä kirjoja hieman persoonattomampi joukko vakoilu/seikkauílutarinoita ja trillereitä. Näitä kevyitä, tapahtumarikkaita ja juonellisesti varsin epäuskottavia tarinoita Christie kirjoitti tasaisin väliajoin koko uransa aikana. Varmasti ainakin osasyynä täytyy yksinkertaisesti olla raha. Ajankäytöllisesti luulisi tällaisten kirjojen olevan huomattavasti vaivattomammin kirjoitettavia kuin huolellisesti sommitellut murhamysteerit. Vaikka mitkään em tyylin kirjoista eivät yllä Christien tuotannon huipulle, niin paremmasta päästä ovat kuitenkin alkupään tuotannon ja kuvan "Ruskeapukuinen Mies" 1924, "Rakkauskirjeiden Salaisuus" 1925 ja "Seitsemän Kellon Salaisuus" 1929. En osaa laittaa näitä sen parempaan järjestykseen. Juuri kun pääsin sanomaan, ettei naiskertojia Christien tuotannosta löydy, niin "Ruskeapukuisen Miehen" nuori, seikkailunjanoinen Anne Beddingfeld on sellainen, ja näissä kahdessa muussa yhtenä päähenkilöistä häärii Eileen "Bundle" Brent, varsin samantyyppinen henkilö, joskaan ei minä-kertojana.

En tiedä ovatko nämäkään kirjat siis lopulta täysin sarjattomia, myös tarkastaja Battle on eräs Christien useasti käyttämä hahmo, joka esiintyy merkittävässä osassa ainakin kirjoissa "Kohti Nollapistettä", "Seitsemän Kellon Salaisuus" ja Poirotin kanssa kirjassa "Kortit Pöydällä." 1936. Lisäksi "Ruskeapukuisen Miehen" eversti Race esiintyy omassa kirjassaan "Helmeilevä Kuolema" 1945 ja myös Poirotin kanssa kirjoissa "Kuolema Niilillä" 1937 ja Poirotin, Battlen ja Miss Oliverin kanssa kirjassa "Kortit Pöydällä."

Myös kaikki Tommy ja Tuppence-sarjan kirjat (joita siis on vain neljä romaania ja yksi novellikokoelma) kuuluvat tähän vakoilu/jännityskertomusluokkaan. Sarjan kirjat jakavat mielipiteitä ehkä enemmän kuin Christien muu tuotanto keskimäärin. Mielestäni sarjan parhaita puolia on päähenkilöiden (pariskunnan) kehitys nuoresta rakastavaisesta parista aviopuolisoiksi ja siitä vanhuksiksi. "Salomonin Tuomio" 1942 on kirjoista mielestäni paras, ja se on ainoa kirja, joka Christien tuotannosta liittyy selkeästi 2.Maailmansodan tapahtumiin, joskaan varsinaista sotakuvausta ei tästäkään kirjasta löydy. Ensimmäinen Tommy ja Tuppence-kirja (ja samalla myös Agathan toinen romaani) "Salainen Vastustaja" 1922 menettelee myös. Sitävastoin "Eipä Aikaakaan Niin Voi Kauhistus" 1969 lässähtää lupaavan alkuasetelman jälkeen aika pian ja "Kohtalon Portti" 1973 joka on Christien viimeiseksi jäänyt romaani on jo lukukelvoton. Se olisi ollut parempi jättää julkaisematta, koska olihan Christiellä vielä takataskussaan hänen parhaalla luomiskaudellaan kirjoitetut sekä Poirotin että Marplen viimeiset jutut. Minkäänlaista henkilökohtaista taloudellista pakkoa "Kohtalon Portin" julkaisuun ei siis varmasti olisi ollut, mutta kustannusyhtiössä oltiin tietysti toista mieltä.

Varmasti tämänkertainen sarjaton kirjasarja jakaa mielipiteitä eniten, koska kirjoja on aivan älyttömästi, ja varmasti olen unohtanut jonkun hyvän, enkä fiiliksen vuoksi ole viitsinyt lytätä kaikkia huonoja :) Ei muuta kun keskustelua kehiin ja lukukokemuksia jakoon! Itse en ole ehtinyt nähdä tuota "Ikiyön" elokuvaversiota, johon on ympätty Neiti Marple mukaan. Onko se mielestänne mistä(än) kotoisin?