Raymond Postgate – Valamiesten Tuomio (Verdict Of Twelve) 1940

Raymond Postgate lienee tunnetumpi brittiläisenä kommunistina ja edelleen toimivan ”Good Food Guiden” perustajana kuin kirjailijana. Hänen neljästä teoksestaan suomeksi on käännetty ainoastaan esikoisromaani ”Valamiesten Tuomio”, josta myös sittemmin tuli hänen selkeästi tunnetuin teoksensa. Kirja ilmestyi suomeksi Sapo-sarjan alkupuolella 1958, ja itselläni tämä kuului ennakko-odotuksissa luokkaan ”luetaan nyt kun on keräilymielessä tulut hankittua.” Olisin kyllä varmasti lukenut muutkin, vaikka ne olisivat ehkä olleetkin heikompia. Varaa rimanlaskuun nimittäin on :) 

Kirjan selkeästi pisin ensimmäinen osa esittelee lukijalle koko valamiehistön. Jo näiden kahdentoista ihmisen tarinoissa olisi parhaimmillaan yksitellen aineksia romaaneiksi asti. Mielenkiintoisimpia ovat mm Victoria Aktins, joka on selvinnyt tuomiotta tätinsä murhasta, ja nyt syystäkin miettii mikä oikeudella hän voi tuomita toisen ihmisen, joka ei vain ole ollut rikoksessaan yhtä huolellinen kuin hän. Achilles ”Arthur” Popesgrove puolestaan on paennut Kreikasta Englantiin paremman elämän toivossa, eikä ole kertonut oikeaa nimeään edes lapsilleen. Osa valamiehistä toki esitellään lyhyemmin kuin toiset. Vaikka kaikkien 12:sta henkilön tarinaa ei olekaan tarpeen muistaa ulkoa kirjan edetessä, mielenkiinnon hajoaminen näiden tarinoiden kesken on kuitenkin lukiessa pieni ongelma. Mitään näistä mielenkiintoisista taimista Postgate ei kuitenkaan ehdi kirjan aikana kasvattaa metsän mittoihin. 

Valamiesten ja tuomioistuimen käsittelemä oikeusjuttu ei ole juoneltaan kekseliäimmästä päästä, mutta se on sujuvasti kerrottu ja henkilöt kaikkine julmuuksineen ja heikkouksineen tulevat poikkeuksellisen lähelle. Leskirouva Rosalie van Beer on tahtomattaan joutunut ottamaan miehensä veljenpojan Philip Arkwrightin kasvatettavakseen, koska he ovat koko suvun ainoat hengissä olevat. Rosalie ei voi sietää pojan adhd-luonteesta aiheutuvia käytöstapoja, ja hänen elämänsä harvoja nautintoja onkin rajoittaa pojan huvituksia tämän heikon terveyden verukkeella. Philipillä ei ole ikäisiään tovereita, vaan hänen paras ystävänsä on lemmikkikaniini. Yksityisen opettajan kotiopetustunnit ovat hänelle tärkein sosiaalinen kontakti, joita hänen tätinsä niin ikään on pyrkinyt vähentämään. 

Kun Philip sitten kuolee syötyään muratin siitepölyllä myrkytettyä salaattia, ei ilmeistä syyllistä tarvitse etsiä kaukaa. Ennen pojan kuolemaa Rosalie oli tappanut tämän lemmikkikanin työntäen sen elävänä uuniin. Rosalie oli saanut heidän virkalääkärinsä tohtori Parkersin suostumaan kanin hävittämiseen terveydellisistä (ja hygienisistä) syistä, jos Philipin leikit menisivät liian pitkälle. Saman tohtorin toimesta ja toimimattomuudesta Philipin myrkytyksen tutkiminen edistyi hänen kannaltaan kohtalokkaan hitaasti. Philip oli tietysti kaniinin surmaamisesta täydellisen murtunut ja raivoissaan tädilleen. Dilemma oikeastaan on, kumpi näistä kahdesta oli sekoittanut muratin siitepölyä salaatinkastikkeeseen. Rosalie vapautuakseen huoltajuudesta lopullisesti, vai Philip kostaakseen lemmikkinsä kuoleman. Kanin hengiltä kaasuttamisen pitäisi kenties herättää lukijan sympatiat pojan puolelle, ja toki niin käykin. Kuitenkin jos ajatellaan asiaa ihan eläinten oikeuksien kannalta, niin tällaista tapahtuu päivittäin ja laillisesti. 99% tuotetusta lihasta maailmassa kun on edelleenkin eläinten kärsimyksistä piittaamatonta ja täysin epäekologista tehotuotantoa. Positiivista kuitenkin, että vuonna 1940 kirjoitetussa kirjassa salaatti on keskeisessä roolissa :) 

Valamiesten Tuomiolle ei ole helppoa löytää kirjallista vastinetta. Valamiehistöstä kertovia kirjoja toki on myös kultakaudella julkaistu jonkin verran, oikeussalidraamoista puhumattakaan. Kirja on kuitenkin poikkeuksellinen, koska harvoin lukijalle selvitetään valamiehistön taustat näin tarkasti. Heidän henkilöhistoriallaan on huomattava painoarvo, päättävätkö he äänestää syytetyn vapauttamisen vai hirttotuomion puolesta. Toki tämä(kin) kirja odotetusti huipentuu valamiesten ratkaisuun onko Rosalie van Beer syyllinen vai syytön Philipin myrkyttämiseen. Totuus kuitenkin paljastuu vasta viimeisillä riveillä.

Dorothy L. Sayers – Luonnoton Kuolema (Unnatural Death) 1927

Aiemmasta Sayers-bloggauksestani lienee käynyt selväksi, etten ole Peter Wimsey-sarjan suurimpia ystäviä. Ainoa kohtuuhyvä lukemani Sayersin romaani on "Kuolema Vierailee Kerhossa" vuodelta 1928, yhdestäkään 30-luvun kirjasta en pitänyt monestakin eri syystä.
"Luonnoton Kuolema" on sarjan kolmas romaani ja tämä oli aikoinaan myös ensimmäinen suomeksi julkaistu Sayersin kirja. Koska tästä sattui tielleni Otavan punainen kolmio-sarjan kohtuukuntoinen 1.painos vuodelta 1937, ja koska Julian Symonskin mainitsee tämän olevan Sayersin alkutuotannon paras kirja, niin pitihän se toki ostaa ja lukaista pois.

Jo kirjan alkutaipaleella tosin muistin, ettei Sayerseja noin vain lukaistakaan. Tämänkin tarinan dekkarijuoni kehittyy hitaasti ja kohtauksia on pitkitetty melkoisesti. Peter Wimsey on poliisiystävänsä Charles Parkerin kanssa ravintolassa, kun viereisessä pöydässä istuva tohtori Carr kertoo tapauksen potilaansa Agatha Dawsonin kuolemasta. Hän oli jo päälle 70-vuotias, syöpää sairastava nainen, mutta hänen ei olisi pitänyt sillä tavalla luonnottoman luonnollisesti kupsahtaa vielä. Agathalla on ollut laaja suku, mutta tällä hetkellä ainoa elossa oleva perillinen on hänen siskontyttärensä Mary Whittaker. Selkeä motiivi murhaan, mutta miksei hän olisi voinut odottaa miljoonaperintöään vielä vuoden pari? Ja jos kerran kyseessä olisi murha, niin mikseivät ruumiinavaukset sun muut perustoimenpiteet tuottaneet tulosta..Ensimmäiseksi Wimsey lähettää luottovainukoiransa, vanhapiika Agatha Climpsonin asustelemaan kaimansa Dawsonin mummon kotisudulle ja hän saa dramatisoivaan tyyliinsä selville yhtä sun toistakin, joka SAATTAA olla MIELENKIINTOISTA. Kylän asukkaat puhelevat kumman vapautuneesti toistensa asioista ja pian Climpsonilla alkaa olla ensikäden yhteys niin Mary Whittakeriin kuin myös Dawsonin viimeisiin palvelustyttöihin.

Kuolemantapauksesta on kirjan alussa kulunut kolme vuotta, ja koko jutun penkominen lähtee täysin Wimseyn itsepäisyydestä haluta selvittää kerrankin se mahdoton murha. Parkerin mielestä homma tuntuu työläältä ajanhukalta, mutta saa kai harrastelijasalapoliisi käyttää aikansa miten tykkää, jos sitä kerran on. Tosin toinen Dawsonin palvelustytöistä kuolee jo kirjan alkupuolella yhtä luonnottoman tapaturmaisesti kuin emäntänsäkin heti Wimseyn lehti-ilmoituksen jälkeen, joten hän saa syystäkin syyllisyydentuskat harteilleen. Onko siis kolme vuotta sitten kuolleen, kuolemansairaan naisen kuoleman selvittely kuitenkaan sen arvoista, että nuoren naisen mitä ilmeisimmin tästä syy-seuraus-suhteessa piti menettää henkensä?

Yritin lukea "Luonnotonta Kuolemaa" sillä asenteella, että keskittyisin laahaavan juonen sijaan Sayersin muihin kirjallisiin avuihin, jotka ovat kieltämättä samalla hänen heikkoutensa. Kirjasta saa kyllä enemmän irti, kun jaksaa yrittää viehättyä henkilöhahmoista, ajankuvasta ja paikoin humoristisesta dialogista, jota sinkoilee etenkin Parkerin ja Wimseyn erimielisyyksistä. Myös Agatha Climpsonin punakynällä alleviivatut kirjeet Wimseylle nuuskimisen edistymisestä ovat paikoin ihan hauskoja. Lisäksi kirjassa esiintyy myös musta pappi (kirjan julkaisuaikaan neekeri-sana oli toki käytössä) ja myös kahden naisen välillä vaikuttaisi olevan vispilänkauppaa. Sayers ei mielestäni ota suoranaisesti kantaa, ovatko  neekerit ja lesbot jees vai eivätkö ole. Kuitenkin kirjailijan uskonnollisen vakaumuksen tuntien voisi kuvitella papin roolin olevan jonkinlainen ihmisarvon tunnustus myös tummaihoisille, mikä on ollut 20-luvun Englannissa kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys.

Tästä kaikesta hyvästä huolimatta en usko, että luen kirjaa koskaan uudelleen. Vaikka myös teoksen dekkarijuonessa on loppupuolella käänteitä, joihin en ole muualla törmännyt, itse lopetus lässähtää. Hyvän kirjan tunnus on, että sen pitäisi olla alusta loppuun asti hyvä, eikä pelkästään dekkariperinteelle ominaista lopun odottelua. Sitähän tämä lukuelämys ei missään nimessä ollut. "Luonnoton Kuolema" on itseasiassa selkeästi paras lukemani Sayersin kirja heti "Kuolema Vierailee Kerhossa" jälkeen. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi toivonut lopetukselta edes jonkinlaista "palkintoa" etenkin kirjan alkupuolen venyttelyn ja jaarittelun kahlauksen kompensoimiseksi. Tällaisenaan ja aikakaudelleen tyypillisenä, varsin pitkänä eepoksena, tästä jäi se kuuluisa "tässäkö se nyt oli"-fiilis.

Jos Sayersin kevyempään alkupään tuotantoon kuitenkin haluaa tutustua, niin voihan tätä toki suositella. 30-luvun kirjoihin (Juhlailta, Mainosmurha, Myrkkyä..) verrattuna  "Luonnoton Kuolema" on todella lukukelpoinen. En ole tosin lukenut sarjan kahta ensimmäistä kirjaa "Kuka ja Mistä? (Whose Body?)" 1923. ja "Kuolema Keskiyöllä (Clouds of Witness)" 1926, joten nähtäväksi jää onko Sayersin parhaat ideat käytetty kuitenkin kahteen ensimmäiseen kirjaan. Nettiarvioista päätellen ei, mutta enpä ole aiemminkaan kovin keskiverrosti ollut samaa mieltä muiden kanssa, etenkään tämän lajinsa "klassikkokirjailijan" kohdalla.