perjantai 6. maaliskuuta 2015

Raymond Chandler – Pitkät Jäähyväiset (The Long Goodbye) 1953


"Pitkät Jäähyväiset" on epäilemättä yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä amerikkalaisia romaaneja millä tahansa mittarilla mitattuna. Raymond Chandlerille itselleen oli merkittävää tulla kirjan myötä arvostetuksi nimenomaan kirjailijana, ei vain pelkästään dekkarikirjailijana, jotka luokiteltiin vielä 50-luvulla automaattisesti viihdekirjailijoiksi. Kirjan valmistuminen otti aikansa, koska Chandlerin vaimo oli samaan aikaan kuolemansairas. Lisäksi Chandlerin kustantaja laittoi tämän kirjoittamaan ison osan teoksesta uusiksi. Erityisesti Philip Marlowen hahmo oli muuttunut liian empaattiseksi ja kiltiksi aiempiin kirjoihin verrattuna.

Olen lukenut aikoja sitten Chandlerilta kirjat "Nainen Järvessä" ja "Pikkusisko." Ainakin jälkimmäisestä muistikuvat ovat, etten oikein jaksanut välittää mitä kirjassa seuraavaksi tapahtuu. Mielestäni kovaksikeitetyn dekkarin haasteena on ylipäätään löytää tasapaino ammuskelun, seksin ja alkoholin kittaamisen kanssa. Jos kaikki kirjan henkilöt käyttäytyvät typerästi (tai sivistymättömästi kuten hyväosaisilla on varaa sanoa) ilman painavaa syytä, lukija ei välitä henkilöhahmoista riittävästi. En todellakaan näe, että Marlowen hahmo olisi kuihtunut, tai muuttunut tylsäksi "Pitkien Jäähyväisten" myötä, päinvastoin. Jotain on vialla maailmassa, jos kerran kiltteys ja empaattisuus ovatkin ei toivottuja piirteitä ihmisessä.

Teoksen alussa Marlowe tutustuu Terry Lennoxiin, jolla on paha alkoholiongelma. Miesten välille kehittyy ystävyys, ja eräänä iltana Lennox pyytää Marlowelta apua paeta Meksikoon. Tietämättä täysin itsekään miksi Marlowe suostuu ajamaan Lennoxin lentokentälle ilman että hän saa kuulla selvää syytä tämän pakenemiseen. Pian käy ilmi, että Lennoxin vaimo on murhattu ja Marlowea syytetään avunannosta rikollisen pakenemiseen. Samaan aikaan kirjailija Roger Wade on kadonnut ja hänen kustantajansa pyytää Marlowen apua hänen löytämisekseen. Uusi menestysromaani pitäisi saada kauppoihin, mutta alkoholisoitunut Wade ei saa kirjoitustyötä etenemään. Waden vaimo on myös tällä kertaa miehestään huolissaan, vaikka tämä on kadonnut aiemminkin.

Mihin tahansa lukuelämykseen tietysti vaikuttaa millaisia odotuksia lukija teokselle asettaa. Jos haluaa heittää aivot narikkaan ja viihtyä arvailemassa kuka on syyllinen, "Pitkät Jäähyväiset" tai mikään muukaan Chandlerin teos ei ole oikea valinta. Ylipäätään pakko todeta, että arvoituksen rakentelu ei ole Chandlerin vahvuus, tässä kirjassa Marlowella on kuitenkin kiehtovampi vyyhti selvitettävänä kuin aiemmissa lukemissani Chandlerin kirjoissa. Vaikka kirja on varsin pitkä, myös suurimman osan niistä kappaleista, jotka eivät edistäneet juonen kulkua merkittävästi, luki mielellään. Olen tosin lukenut ainoastaan vanhempia, Eero Ahmavaaran Sapo-suomennoksia, olisikin mukava tietää onko Kalevi Nyytäjä uudemmissa vuoden 1988 laitoksissaan onnistunut tavoittamaan jotain keskeistä jonka takia uusi suomennos oli tarpeen. Jostain luin, että näitä vanhempia käännöksiä olisi lyhennetty melko raskaallakin kädellä!?

"Pitkät Jäähyväiset" kertoo meille myös huomattavan paljon Chandlerista itsestään. Lopulta se että yksi romaanin merkittävistä henkilöistä, kirjailija Roger Wade, ei tahdo saada uusinta kirjaansa millään valmiiksi, on sivuseikka siihen verrattuna miten paljon tervettä yhteiskuntakritiikkiä ja omaa kauniin kyynistä maailmankuvaansa Chandler on saanut tekstiinsä ladattua. Kirjoittamisen on täytynyt olla terapeuttinen kokemus, ja rehellisyys ilman halpaa sentimentaalisuutta johtaa väistämättä sellaiseen taiteeseen, jota kovinkaan mestari ei kykene edes lahjakkaimmille oppilailleen opettamaan. Sydämestään voi antaa vain sen mitä siellä on, ja niin kauan kuin siellä ei ole riittävästi mitään, ei voi myöskään kirjoittaa mitään, paitsi rutiinilla uudestaan ja uudestaan saman jo olemassa olevan teoksen paremman myynnin toivossa. Tälle rutinoituneelle tielle Chandler ei halunnut lähteä. Hän onkin aikanaan kritisoinut suuresti joidenkin kirjailijoiden tapaa kirjoittaa ilman inspiraatiota vain että saisi "jotain aikaiseksi", eikä halunnut lukea riviäkään tällä tyylillä työskentelevien kirjailijoiden tekstiä.

Oli Chandlerin kärjistetyistä näkemyksistä mitä mieltä tahansa, niin itse musiikin tekijänä tiedän, ettei luova työ edisty ilman inspiraatiota, eikä myöskään pakottamalla itsensä johonkin jota kuitenkin haluaisi tehdä sydämestään. Taiteen tekeminen ottaa aikansa. Tämän teoksen kanssa se aika oli viisi vuotta. Mutta ketä lopulta kiinnostaa mikä siinä niin kauan kesti? Mitään kompromisseja ei ole, kun ihmisellä on riittävä palo kertoa maailmasta oma, laskelmoimaton totuutensa. Ja se totuus ei ole rahassa tai ajassa mitattavissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti