Kirja-arviot:
"Kuolleet Eivät Hiihdä" 1959
"Esityslistalla Murha" 1962
"Tähdenlento" 1964
"Setä Kuolema Hollannissa" 1968
"Yölautta Tuonelaan" 1985
Patricia Moyes oli aikansa parhaita brittiläisiä dekkarikirjailijoita. Hänen kirjojaan ei kuitenkaan yleensä näe "100 parasta dekkaria"-listoilla tai muillakaan listoilla. Tämä johtunee siitä, että hänen kirjailijauransa alkoi selkeästi kultakauden (20-30-luvut) jälkeen, ja että hän jatkoi varsin samanlaista perinnettä uudistamatta salapoliisiromaanin rakennetta tai tyyliä riittävän merkittävästi. Kuitenkin hänen kirjansa ovat lähes poikkeuksetta hyviä, vaikkakin varsinaiset uskaliaammat kokeilut puuttuvat. Moyesin kirja "Syntymäpäivälahjaksi Kuolema" 1970 voitti Edgar Allan Poe-palkinnon, mutta mielestäni palkinnon olisi voinut antaa yhtä hyvin melkein mistä tahansa teoksesta.
Usein Agatha Christien kirjoja kuvaillaan adjektiiveilla helppolukuinen, kevyt, ja viihdyttävä. Minulle Moyesin kirjat ovat olleet niitä kaikkein helpoimmin luettavia dekkareita. Helppolukuisuus ei tietysti aina ole yhtä kuin vilpitön kehu, mutta Moyesin kirjat ovat mukaansatempaavaa laatuviihdettä. Koska hän on valinnut kirjoihinsa pääosin sellaisia aiheita, joista hänellä on omaa kokemusta, mielenkiintoiset tapahtumapaikat ja ihmiset värittyvät lukiessa elävästi. Peter Utsinovin assistenttina toimiminen on varmasti vaikuttanut siihen, että usein hänen kirjoissaan esiintyy filmitähtiä ja elokuvaohjaajia, esim "Tähdenlento" 1964 ja "Murha Alpeilla" 1971. Vogue-lehden toimittajana työskentely antoi ainekset "Muotimurhan" 1963 kirjoittamiseen, Moyesin lasketteluharrastus lienee antanut inspiraatiota kirjoihin "Murha Alpeilla" 1971 ja "Kuolleet Eivät Hiihdä" 1959. Hänen muuttonsa Neitsytsaarille on varmasti vaikuttanut kirjojen "Musta Leski" 1975 ja "Musta tyttö, valkoinen tyttö" 1991 tapahtumapaikan valintaan. Monissa kirjoissa esiintyy varsin yläluokkaista väkeä kuten poliitikkoja, ylempiä virkamiehiä mutta etenkin taiteilijoita - filmitähtiä, rocktähtiä, muotisuunnnittelijoita, kuvanveistäjiä...
Moyesin kirjojen päähenkilöt, ylitarkastaja Henry Tibbett ja hänen vaimonsa Emmy Tibbett ovat kuitenkin varsin keskiluokkainen pariskunta. He asuvat suht vaatimattomasti Lontoon Chelseassa, mutta heillä on tuttavina (tosin osittain Henryn työn kautta) merkillisen paljon ns itseään parempaa seuraa, joiden myötä he myös päätyvät murhajuttuihin mukaan. Monissa kirjoissa myös matkustellaan varsin paljon ympäri Eurooppaa (etenkin Sveitsissä, Italiassa ja Hollannissa kirjoissa "Esityslistalla Murha" 1962, "Setä Kuolema Hollannissa" 1967, "Syntymäpäivälahjaksi Kuolema" 1970 ja "Yölautta Tuonelaan" 1985). Moyes osaa pitää paikkakuvaukset sopivissa mitoissa, eikä jaarittelun tuntua tule kuin hyvin harvoin. Lisäksi Henry Tibbett on ehdottomasti yksi dekkarikirjallisuuden miellyttävimmistä etsivähahmoista. Hän on älykäs, mutta ei kuitenkaan yli-inhimillisen erehtymätön, eikä hän alleviivaa omia kykyjään saatika esitä tietävänsä asioista enempää mitä todella tietää. Emmy on monissa kirjoissa myös varsin paljon mukana, etenkin kun Henry päätyy työnsä kautta lomalle. Emmy on miestänsä helpommin lähestyttävä hahmo, ja hänestä on Henrylle huomattavaa apua seurapiirielämän pyörteissä ja tiedonkeruussa.
Sain juuri loppuun kirjan "Tähdenlento" 1964, joka on järjestyksessä Moyesin viides romaani. Kirjassa seurataan tekijöilleen tärkeän elokuvan tekoa, joka kulminoituu kilpajuoksuun murhaajan kiinnioton ja elokuvan valmistumisen kanssa. Kirjan nimen perusteella tarinan voisi olettaa liittyvän nopeasti julkisuudessa pistäytyvän näyttelijän elämänkertaan. Tällä kertaa tähdenlento viittaa kuitenkin kirjaimellisesti näyttelijän kaatumiseen maanalaisen portaissa kesken elokuvanteon, ja kuolemaanhan se johtaa metron viimeistellessä loput. Oli muuten toinen lukemani portaissa sattuva "onnettomuus" kirja putkeen Sayersin "Mainosmurhan" jälkeen. Tällä kertaa tähtinäyttelijän tapaturmainen kuolema osoittautuu pelastukseksi filmiyhtiölle, joka vakuutusrahojen turvin pystyy jatkamaan filmin kuvaamista. Lyhyen ajan sisällä sattuu muitakin kuolemantapauksia, eikä Henry Tibbett voi olla enää puuttumatta asioihin, kun kaikki kuolleet vaikuttavat liittyvän filmiyhtiön ja kuvausryhmän jäseniin.
"Tähdenlentoa" ei yleisesti pidetä Moyesin parhaana kirjana, koska tapahtumat kuvataan ikävän henkilön kautta, mutta mielestäni tämä on selkeästi yksi parhaista ja etenkin hauskimmista Moyesin romaaneista. Tämä em ikävä henkilö on pienen filmiyhtiön elokuvahankkeen rahoittaja, rikkaan perheen poika, Anthony "Pudge" Croombe-Peters. Pudge ei ole työtovereidensa suosiossa ja tuntuu muutenkin olevan varsin itsekeskeinen ja asemastaan tietoinen henkilö. Kuitenkin vailla riittävää huomiota ja elokuvatietämystä hän on "omassa porukassaan" varsin yksinäinen mies. Pudge on kuitenkin juuri sopivan raivostuttava ja herkullisen tyhmä kuvitellessaan pystyvänsä salaamaan Henry Tibbettiltä tärkeitä tietoja. Jossain määrin Pudgen kerronnasta tulee mieleen jopa Christien kapteeni Hastings hänen ollessaan täysin väärillä jäljillä murhaajan henkilöllisyyden suhteen. Pudge on kuitenkin myös valehtelija ja hänelle on tärkeämpää vakuutusrahojen saanti ja elokuvan valmistuminen kuin totuuden selvittäminen yhtiön työntekijöiden kuolemantapausten takana. Lukija ei siis tunne itseään yhtä tyhmäksi kuin Hastingsin kerronnan alaisena, onhan Pudgella ainakin omat syynsä epäluotettavaan kerrontaan. Tibbett esiintyy kirjan puolenvälin jälkeen lähes joka kohtauksessa, joten lukijalle ei tule sellaista oloa, että seuraisi liian etäältä tutkimuksia. Emmyllä ei "Tähdenlennossa" ole kovin suurta roolia.
Muita suositeltavia Moyesin alkutuotannon kirjoja ovat esikoisteos "Kuolleet Eivät Hiihdä" 1959 ja "Esityslistalla Murha" 1961. Luin "Kuolleet eivät hiihdä" viime joululomalla. Elävästi kuvatut Italian alppimaisemat yhdistettynä sopivan kimuranttiin aikataulujen selvittelyyn takasivat kunnon lukuelämyksen. Hiihtohissiin ammuttu mies, tohtori Hauser, on lopulta lähes koko hiihtokeskuksessa lomailevan porukan inhoama mies. Henry Tibbett on vartavasten lähetetty Scotland Yardista Santa Chiaroon tutkimaan huumeiden salakuljetusta, mutta tällä kertaa varsin käytetty huumekuvio ei tunnu päälleliimatulta. Kirjan tunnelma on oikeastaan hyvin paljon niiden Agatha Christien kirjojen kaltainen, joissa Hercule Poirot vain sattuu olemaan paikalla murhan tapahtuessa. Kirja on tämäntyyppiseksi dekkariksi pitkä, mutta rakenne pysyy hämmästyttävän hyvin kasassa. Toisen murhan tapahtuessa luulin hetken olevani väärillä jäljillä, mutta lopulta homma meni alkuperäisten arvelujeni mukaan. Loppuasetelma on siis arvattavissa, joskin ei ihan kaikista käytetyin, ja toki Moyes on jättänyt loppumetreille kerrottavaksi sellaista tietoa mikä olisi ollut mahdotonta arvata.
"Esityslistalla Murha" 1962 on järjestyksessä seuraava suomennettu Moyesin romaani. Tällä kertaa Henry Tibbett on kutsuttu Geneveen kansainvälisen huumekonferenssin valiokunnan puheenjohtajaksi puhumaan (huoh..) huumeiden salakuljetuksesta. Ensin selviää, että valiokunnan salaisista kokuksista vuotaa tietoa eteenpäin, sitten kokouksessa avustajana toiminut John Trapp murhataan työhuoneeseensa. Koska Henry itse löytää ruumiin ja hänellä on todistettavasti ollut sovittu tapaaminen Johnin kanssa, Henry joutuu samantien jutun pääepäillyksi. Kirjaa vaivaa pienoinen dekkareille tyypillinen keskivaiheen pysähtyneisyys, mutta vyyhti osoittautuu huomattavasti kiinnostavammaksi kuin miltä se näin kerrottuna kuulostaa. Lopulta juonenkuljetuksen draaman kaari auttaa lukijaa arvaaman syyllisen melko helposti, mutta kerronta on tämänkin tarinan osalta niin sujuvaa, että kirjaa on vaikea laskea käsistään.
Kummassakin em kirjassa Emmy Tibbett on miehensä mukana ensin lomailemassa, myöhemmin hankkimassa Henrylle tietoja, ja auttamaan tätä oman nahkansa pelastamisessa. Kuitenkin vielä merkittävämpi osa Emmyllä on myöhemmissä Moyesin teoksissa "Setä Kuolema Hollannissa" 1969 (kääntäjä ymmärtänyt alkup nimen "Death and the Dutch uncle" väärin :) ja "Yölautta Tuonelaan" 1985. Nämä lähentelevät enemmän jännitys/trillerikerrontaa kuin perinteistä salapoliisiromaania. "Setä Kuolema Hollannissa" käynnistyy kun yhdessä Lontoon huonomaineisista baareista tekopartaan ja tummiin laseihin pukeutunut mies ampuu Byers-nimisen pikkurikollisen. Tapaukseen liittyy Afrikan valtioiden välinen rajakiista, jonka selvittämiseen palkatun järjestön jäseniä kuolee tapaturmaisesti ennen äänestyspäivää. Kirjan toiminnallinen loppunäytös käydään Hollannin maasudulla, joka olisi hieno loppukohtaus mille tahansa elokuvalle. "Yölautta Tuonelaan"-kirjassa murha tapahtuu Amsterdamin ja Lontoon väliä kulkevalla risteilylautalla. Kirja ei ole kuitenkaan perinteinen laivalla tapahtuva "suljettu" murhamysteeri, vaan tämän(kin) kirjan juoni mutkistuu timanttivarkauksia ja muita murhia myöten niin, että lopulta kaikki juonen kannalta olennaiset henkilöt vaikuttavat olevan osa rikollisliigaa. Tämä on Moyesin loppupään tuotannosta paras lukemani, vaikka loppuselvittelyn aikana tuntui, ettei tapahtumien kulkua ja motiiveja ollut pohjustettu aivan riittävästi.
70-luvulta eteenpäin Moyesin kirjat ovat toiminnallisempia ja kerronta on tiiviimpää. En ala tämän tarkemmin kirjojen juonia selittämään, mutta vaihtelevilla kertojilla etenevä "Murha Alpeilla" 1971 ja palkittu "Syntymäpäivälahjaksi Kuolema" 1970 ovat kohtalaisen hyviä kirjoja. Henkilöt jättävät näissä vähän tympeän vaikutelman, mutta lennokas kerronta pelastaa jälleen paljon. "Kolmannen Koiran Kummallinen Tapaus" 1973 ja "Kuka on Simon Warwick" 1978 eivät kiinnostaneet erityisesti, vaikka moni on näitäkin kehunut. "Muotimurha" 1963 on myös ihan ok, mutta ratkaisu on melkoisen mutkikas, ja kirjan miljöö henkilöineen on ehkä Moyesin vastenmielisimmästä päästä. Yhtään lukukelvotonta tai selkeästi huonoa kirjaa en kuitenkaan ole Moyesilta lukenut. Tietysti se "pääteoksen" puute vaivaa hieman, koska mikään kirja ei tuo lukiessa sellaista fiilistä, että juuri tämä kirja on ollut tekijälleen erityisen tärkeää saada valmiiksi.
Kärjistettynä Moyes on rakenteellisesti ja kerronnallisesti hyvinkin Christie-vaikutteinen kirjailija. Usein kirjojen alkuasetelma on melko perinteinen, mutta kirjan edetessä esiin nousee enemmän tekijän oma ääni. Henry Tibbetissä on myös paljon samoja piirteitä kuin Hercule Poirotissa. Hänen älykkyytensä ja arvailukykynsä on välistä hieman epäuskottavaa. Lisäksi monien kirjojen lopussa, kun syyllisen henkilöllisyys on Tibbetille selvä, häneltä puuttuvat todisteet tätä vastaan. Myös Poirot on varsin usein samankaltaisessa tilanteessa, ja joutuu käyttämään teatraalisia keinoja, valehtelua ja/tai suoraa hyökkäystä, jotta murhaaja paljastaisi itsensä. Tibbett on myös maininnut hänen harmittoman ulkonäkönsä olleen eduksi tutkimuksissa useammin kuin kerran (vrt Poirotin ulkomaalaisuus ja huono englanti hämäävät rikollisia)
Lähtökohtaisesti Moyesin kirjojen päähenkilö(t) ovat kuitenkin aviopari, ei pelkästään etsivä, mikä tuo tarinoihin oman viehätyksensä ja ehkä jopa arkisuutensa matkustelun ja kuuluisuuksien kanssa kilistelyn vastapainoksi. Minulta on vielä lukematta suomennetut "Totuus Nukkuu Sikeästi", "Musta Leski" ja "Musta tyttö, valkoinen tyttö", ja enpä pitäisi mahdottomana jos jossain vaiheessa hankkisin myös ne muutamat suomentamattomat käsiini. Kaikki Moyesin suomennetut kirjat on julkaistu Wsoy:n Sapo-sarjassa ("Kuolleet Eivät Hiihdä" lukuunottamatta, joka on Gummerruksen Salama-sarjaa), ja ne eivät ole likimainkaan Sapon suosituimpien keräilykohteiden joukossa. Lähiantikvariaatista löytyy siis melkoisella varmuudella ainakin muutama mistä aloittaa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti