S.S Van Dine – Skarabeen Salaisuus, (The Scarab Murder Case) 1929
S.S Van Dine oli toimittaja/kriitikko Willard Huntington Wrightin
käyttämä pseudonyymi hänen kirjoittaessaan salapoliisiromaaneja. Wright
käytti salanimeä, koska hän pelkäsi menettävänsä uskottavuutensa
toimittajana dekkarikirjailijauran myötä. Van Dine kuuluu
dekkarikirjallisuuden kultakauden (1920-30-lukujen) suuriin nimiin,
Philo Vance-kirjat olivat 1920-30-luvulla bestsellereitä. Dinen dekkarit
noudattavat salapoliisiromaanin arvoitusdekkarikaavaa
perinteisimmillään niin hyvässä kuin huonossa. Mies itse osallistui
aikansa kirjailijoista ehkä aktiivisimmin salapoliisiromaanin kultaisten
sääntöjen laadintaan, www.gaslight.mtroyal.ca/vandine.htm
"20 rules for writing detective stories" 1928, joten hänen kirjansa
ovatkin todellisia mallikappaleita näiden sääntöjen mukaan laadituista
romaaneista.
Dinen kirjojen taso kuitenkin romahti jo 30-luvun alussa ja mies itsekin kuoli jo vuonna 1939 alkoholisoituneena eikä enää niin arvostettuna. Philo Vance ei siis jäänyt Hercule Poirotin, Peter Wimseyn tms kultakauden etsivien lailla elämään elokuva -tai teatterisovituksina enää kirjailijan kuoltua, eikä kirjoistakaan otettu uusintapainoksia kovin tiheästi enää 40-luvun jälkeen. Philo Vance oli kuitenkin aikanaan merkittävä hahmo ja Dinen kirjat antoivat vaikutteita monille kultakauden jälkeisille kirjailijoille. Tosin amerikkalainen dekkariperinne oli Dinen nousukauden aikana vielä velkaa melkoisesti brittiläiselle dekkariperinteelle. Dinen romaanien tapahtumapaikka voisi aivan yhtä hyvin olla Lontoo kuin New York, hän kirjoitti perin brittityylisesti, vaikka asuikin mantereen toisella puolen. Lähimpänä vertailukohtana hänen kirjoilleen voidaan silti pitää amerikkalaisista Ellery Queenia, joka aloitti oman uransa hieman Dinen jälkeen vieden arvoitusdekkarin palapelimaisuudessaan entistä pidemmälle (lukijahaasteet ym) Mistään varsinaisesta genren uudistajasta ei Dinen yhteydessä voida kuitenkaan puhua. Vasta Dashiel Hammettin myötä amerikkalainen, kovaksi keitetty dekkari sai oman persoonallisen, aikaa kestävän muotonsa.
Philo Vancea voisi hänen yli-inhimillisen älykkyytensä ja kaikkitietävyytensä perusteella pitää Peter Wimseyn Ameriikan serkkuna. Vancen tapahtumien ennakointikyvyn ja brassailun antaa kuitenkin osittain anteeksi, koska Vance ei Sayersin Peter Wimseyn tavoin kuitenkaan mässäile tiedoillaan, elleivät ne olennaisesti liity käsillä olevaan tapaukseen. Kirjailija ei siis yritä jaaritellen opettaa lukijaansa, vaan hän lienee tehnyt hahmostaan niin täydellisen ainoastaan helpottaakseen itse kirjoittamista. Vance ei myöskään ole Wimseyn tavoin hienosteleva, ja kohtelee epäiltyjä humoristisen töykeästi. Osa tästä ympäristön kauhistellusta töykeydestä tosin menee ajan hampaan piikkiin, mutta mitä nyt 100 vuotta vanhalta huumorilta voi tosissaan odottaa.
Koska Dinen kirjoista on jostain käsittämättömästä syystä suomennettu vain neljä, ja olen lukenut niistä vain yhden, en halua tehdä tämän tarkempaa luonneanalyysia. Lukemani "Skarabeen Arvoitus" 1929 on tiivis, reilun vuorokauden aikana tapahtuva dekkari egyptiläisessä museossa tapahtuneesta murhasta. Kertojana oleva henkilö on paikalla koko ajan, mutta kukaan ei puhu hänen kanssaan, eikä hän esitä omia mielipiteitään asioista lukijaa hämätäkseen. Kuollut mies on tohtori Blissin arkeologisia tutkimuksia rahoittava Benjamin H.Kyle. Epäiltyjä on varsin vähän, ainoastaan museon yhteydessä asuva tohtori Bliss, Blissin vaimo Meryt, hänen siskonpoikansa Salvater, heidän egyptiläinen palvelijansa Hani ja tohtori Blissin ystävä Scarlett. Johtolankoja löytyy rikospaikalta niin runsaasti, että Vance haistaa samantien palaneen käryä. Väärien johtolankojen funktiota pohtiessaan hän tuskailee tämän tästä kuinka murhaaja on ollut niin ovela ja että kuinka tämän täytyy olla yksi kaikkien aikojen vaikeimmin selvitettävistä rikoksista. Yksi johtolangoista on ruumiin vierestä löytynyt skarabee.
Paikalle kutsutut tarkastaja Heath ja Vancen lakimiestoveri Marksham olisivat toki heti valmiita erehtymään ja pitämään tapausta selvänä. Erehtymättämän etsivän ja huolimattomien poliisien välinen älykkysero on tässä kirjassa tarpeettoman liioiteltu. Oikeastaan tämäntyylisistä kirjoista puuttuu lähes täysin sellainen yhdessä tekemisen meininki, ja 20-luvun erehtymätön etsivä on kuin nykyajan idolsvoittaja. Yksinäinen, mutta palvottu ja kunnioitettu niin kauan kunhan ei tee virheitä. Kirjassa ei juuri muuta tapahdu kuin kuulusteluja ja Vancen aivotyöskentelyä. Epäillyt muka yllättyvät olevansa epäiltyjä "ette kai kuvittele, että joku talon väestä..." ja Vance valitsee savukkeensa kotelostaan aina huolellisesti.
Vaikka Dinea on joltain tahoilta moitittu huolimattaomasta arvoituksen rakentelusta, niin se puoli tässä kirjassa on kuitenkin kunnossa. Ainoastaan eräs johtolangoista, hieroglyfein kirjoitettu kirje jää mielestäni hieman oudosti löydettäväksi. Loppuratkaisiu ei jätä sijaa yllätykselle, mutta pääasiahan on, ettei lukija koe itseään petetyksi vaan saa etsivän tavoin paistatella yksinäisessä valokeilassa. Aivan kirjan viimeisillä sivuilla tapahtuu Christien "Idän Pikajunan Arvoituksen" tapaan vielä hieman moraaliselta kannalta kyseenalainen käänne. Kirja on kuitenkin mukavaa luettavaa, kunhan ei odota siltä muuta kuin palapelin kasaamista ja etsivän paikoin terävää ja viihdyttävääkin monologia.
Sinänsä en ihmettele, että Wright oli huolissaan uskottavuutensa puolesta toimittajana alettuaan kirjoittaa salapoliisiromaaneja. Jälkeenpäin on tietysti helppo viisastella, että pitikö niistä sitten tehdä yksinomaan palapelidekkareita. Tämänkaltaisia kirjoja kun ei voi tehdä määräänsä enempää ilman, että kirjailija alkaisi toistaa itseään. Aion kuitenkin ilman muuta jossain vaiheessa lukea myös "Greenin Perheen Salaisuuden" 1926 ja "Kanarialinnun Salaisuuden" 1927, jotka olivat aikanaan Dinen varsinaiset läpimurtoromaanit. Saas nähdä poikkeavatko ne jotenkin kaavoista, vai ovatko ne kenties arvostettuja juuri siksi, että Dinen itsensä laatimissa säännöissä pysytään vieläkin tarkemmin kuin tässä "Skarabeen Salaisuudessa."
Dinen kirjojen taso kuitenkin romahti jo 30-luvun alussa ja mies itsekin kuoli jo vuonna 1939 alkoholisoituneena eikä enää niin arvostettuna. Philo Vance ei siis jäänyt Hercule Poirotin, Peter Wimseyn tms kultakauden etsivien lailla elämään elokuva -tai teatterisovituksina enää kirjailijan kuoltua, eikä kirjoistakaan otettu uusintapainoksia kovin tiheästi enää 40-luvun jälkeen. Philo Vance oli kuitenkin aikanaan merkittävä hahmo ja Dinen kirjat antoivat vaikutteita monille kultakauden jälkeisille kirjailijoille. Tosin amerikkalainen dekkariperinne oli Dinen nousukauden aikana vielä velkaa melkoisesti brittiläiselle dekkariperinteelle. Dinen romaanien tapahtumapaikka voisi aivan yhtä hyvin olla Lontoo kuin New York, hän kirjoitti perin brittityylisesti, vaikka asuikin mantereen toisella puolen. Lähimpänä vertailukohtana hänen kirjoilleen voidaan silti pitää amerikkalaisista Ellery Queenia, joka aloitti oman uransa hieman Dinen jälkeen vieden arvoitusdekkarin palapelimaisuudessaan entistä pidemmälle (lukijahaasteet ym) Mistään varsinaisesta genren uudistajasta ei Dinen yhteydessä voida kuitenkaan puhua. Vasta Dashiel Hammettin myötä amerikkalainen, kovaksi keitetty dekkari sai oman persoonallisen, aikaa kestävän muotonsa.
Philo Vancea voisi hänen yli-inhimillisen älykkyytensä ja kaikkitietävyytensä perusteella pitää Peter Wimseyn Ameriikan serkkuna. Vancen tapahtumien ennakointikyvyn ja brassailun antaa kuitenkin osittain anteeksi, koska Vance ei Sayersin Peter Wimseyn tavoin kuitenkaan mässäile tiedoillaan, elleivät ne olennaisesti liity käsillä olevaan tapaukseen. Kirjailija ei siis yritä jaaritellen opettaa lukijaansa, vaan hän lienee tehnyt hahmostaan niin täydellisen ainoastaan helpottaakseen itse kirjoittamista. Vance ei myöskään ole Wimseyn tavoin hienosteleva, ja kohtelee epäiltyjä humoristisen töykeästi. Osa tästä ympäristön kauhistellusta töykeydestä tosin menee ajan hampaan piikkiin, mutta mitä nyt 100 vuotta vanhalta huumorilta voi tosissaan odottaa.
Koska Dinen kirjoista on jostain käsittämättömästä syystä suomennettu vain neljä, ja olen lukenut niistä vain yhden, en halua tehdä tämän tarkempaa luonneanalyysia. Lukemani "Skarabeen Arvoitus" 1929 on tiivis, reilun vuorokauden aikana tapahtuva dekkari egyptiläisessä museossa tapahtuneesta murhasta. Kertojana oleva henkilö on paikalla koko ajan, mutta kukaan ei puhu hänen kanssaan, eikä hän esitä omia mielipiteitään asioista lukijaa hämätäkseen. Kuollut mies on tohtori Blissin arkeologisia tutkimuksia rahoittava Benjamin H.Kyle. Epäiltyjä on varsin vähän, ainoastaan museon yhteydessä asuva tohtori Bliss, Blissin vaimo Meryt, hänen siskonpoikansa Salvater, heidän egyptiläinen palvelijansa Hani ja tohtori Blissin ystävä Scarlett. Johtolankoja löytyy rikospaikalta niin runsaasti, että Vance haistaa samantien palaneen käryä. Väärien johtolankojen funktiota pohtiessaan hän tuskailee tämän tästä kuinka murhaaja on ollut niin ovela ja että kuinka tämän täytyy olla yksi kaikkien aikojen vaikeimmin selvitettävistä rikoksista. Yksi johtolangoista on ruumiin vierestä löytynyt skarabee.
Paikalle kutsutut tarkastaja Heath ja Vancen lakimiestoveri Marksham olisivat toki heti valmiita erehtymään ja pitämään tapausta selvänä. Erehtymättämän etsivän ja huolimattomien poliisien välinen älykkysero on tässä kirjassa tarpeettoman liioiteltu. Oikeastaan tämäntyylisistä kirjoista puuttuu lähes täysin sellainen yhdessä tekemisen meininki, ja 20-luvun erehtymätön etsivä on kuin nykyajan idolsvoittaja. Yksinäinen, mutta palvottu ja kunnioitettu niin kauan kunhan ei tee virheitä. Kirjassa ei juuri muuta tapahdu kuin kuulusteluja ja Vancen aivotyöskentelyä. Epäillyt muka yllättyvät olevansa epäiltyjä "ette kai kuvittele, että joku talon väestä..." ja Vance valitsee savukkeensa kotelostaan aina huolellisesti.
Vaikka Dinea on joltain tahoilta moitittu huolimattaomasta arvoituksen rakentelusta, niin se puoli tässä kirjassa on kuitenkin kunnossa. Ainoastaan eräs johtolangoista, hieroglyfein kirjoitettu kirje jää mielestäni hieman oudosti löydettäväksi. Loppuratkaisiu ei jätä sijaa yllätykselle, mutta pääasiahan on, ettei lukija koe itseään petetyksi vaan saa etsivän tavoin paistatella yksinäisessä valokeilassa. Aivan kirjan viimeisillä sivuilla tapahtuu Christien "Idän Pikajunan Arvoituksen" tapaan vielä hieman moraaliselta kannalta kyseenalainen käänne. Kirja on kuitenkin mukavaa luettavaa, kunhan ei odota siltä muuta kuin palapelin kasaamista ja etsivän paikoin terävää ja viihdyttävääkin monologia.
Sinänsä en ihmettele, että Wright oli huolissaan uskottavuutensa puolesta toimittajana alettuaan kirjoittaa salapoliisiromaaneja. Jälkeenpäin on tietysti helppo viisastella, että pitikö niistä sitten tehdä yksinomaan palapelidekkareita. Tämänkaltaisia kirjoja kun ei voi tehdä määräänsä enempää ilman, että kirjailija alkaisi toistaa itseään. Aion kuitenkin ilman muuta jossain vaiheessa lukea myös "Greenin Perheen Salaisuuden" 1926 ja "Kanarialinnun Salaisuuden" 1927, jotka olivat aikanaan Dinen varsinaiset läpimurtoromaanit. Saas nähdä poikkeavatko ne jotenkin kaavoista, vai ovatko ne kenties arvostettuja juuri siksi, että Dinen itsensä laatimissa säännöissä pysytään vieläkin tarkemmin kuin tässä "Skarabeen Salaisuudessa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti