Dorothy L Sayers – Kuka ja Miksi (Kuolema Vierailee Kerhossa 1928, Myrkkyä 1931, Juhlailta 1936, Mainosmurha 1933)

Dorothy L Sayers – Kuka ja Miksi, (Kirja-arvioita)

Tämä kirjoitus ei käsittele Dorothy L Sayersin lähes samannimistä kirjaa "Kuka ja Mistä." Kuvan kirjat eivät myöskään (ainakaan toivottavasti) ole hänen parhaansa, vaan ne ovat ne, jotka olen velvollisuudentunteesta vanhoja dekkareita kohtaan saanut luetuksi. "Kuolema Vierailee Kerhossa" 1926, "Myrkkyä" 1931, "Juhlailta" 1936 ja "Mainosmurha" 1933. Sayersilla oli aikanaan kunnioitettu asema paitsi dekkarikirjailijana myös kriitikkona. Hänen ihailijansa puhuivat dekkarigenren uudistajasta, kirjoista jotka eivät ole vain dekkareita, vaan myös hyvää kerrontaa, tapain -ja ajankuvausta. Toiset taas pitivät häntä samoista syistä ikävystyttävänä, jokaista kohtausta ja dialogia tarpeettomasti pidentävänä kertojana, jonka oli lisäksi hienosteltava taide -ja historiatietämyksellään jokaisessa sopivassa välissä.

Vaikka Christien Hercule Poirot'a pidetään yleisesti vastenmielisenä tärkeilijänä, jolla on yli-inhimilliset kyvyt, niin pakko nostaa Sayersin sankari lordi Peter Wimsey tällä mittapuulla vielä korkeammalle. Hän ei ole paitsi ylimielinen, vaan myös tietää kaikesta mahdollisesta kaiken mahdollisen eläen samalla raivostuttavan hyveellisesti. Onhan Wimseyn hahmolla toki enemmän huumorintajua kuin Poirotilla keskimäärin, mutta täydellinen itseironian puute vaikuttaa ensinäkemältä ennemminkin siltä, että hahmo olisi tarkoitettu vitsiksi. Valitettavasti Sayers oli etenkin sarjan loppua kohden ennemminkin rakastunut hahmoonsa ja kuitenkaan kaikesta huolimatta Sayersin tiedot ainakaan klassisesta musiikista ja alkoholista eivät olleet sillä tasolla, että niillä olisi kannattanut alkaa briljeeraamaan.

Useimpia Sayersin kirjoja on nykyään hyvin hankala löytää käännettyinä ja siksipä aloitin helpoimmin löytyvästä, ainakin neljä painosta otetusta teoksesta "Kuolema Vierailee Kerhossa." Ajattelin, että kyllähän maineikkaan Sapo-sarjan toisen kirjan täytyy olla hyvä, ja olihan se ainakin hyvää keskitasoa. Eräänä aamuna Bellona-kerhossa löydetään kuolleena kerhon vanhin jäsen, kenraali Arthur Fenteman. Samana aamuna kenraalin sisko Felicity Dormer kuolee kotonaan, mikä käynnistää perintökiistan. Mikäli sisko kuoli Fentimanin jälkeen, hän ehti periä tämän omaisuuden, joka siirtyisi kuoleman myötä hänen seuraneidilleen. Mikäli taas kenraali kuoli ensin, hänen serkkunsa jakaisivat jättiperinnön keskenään. Ongelmalliseksi asian tekee, ettei kukaan nähnyt kenraalin saapuvan kerholle tuona aamuna. Peter Wimsey on myös Bellona-kerhon jäsen, ja aloittaa Fentimanin edellisen illan liikkeiden selvittämisen, joka varsin hitaasti kehittyy murhatutkinnaksi. 1.Maailmansodan jälkeinen ajankuva on kuitenkin mielenkiintoisesti tuotu esille, ja henkilöt ovat haavoittuvuudessaan todentuntuisia. Tätä kirjaa lukiessa Wimseyn hahmon täydellisyys ei vielä haitannut (tämä on siis järjestyksessä neljäs Sayersin romaani) lähinnä jotkin Wimseyn ja tämän palvelijan Buntlerin väliset keskustelut huvittivat.

Seuraavaksi luin kirjan "Myrkkyä", joka aloittaa dekkarikirjailija Harriet Vanen ja Wimseyn välisen rakkakustarinan. Tässä kirjassa Harriet on oikeudessa epäiltynä miesystävänsä Philip Boyesin murhasta ja Wimsey yrittää pelastaa naisen hirsipuulta ja selvittää missä vaiheessa kuolinpäivää Boyes todellisuudessa myrkytettiin. Kirja ei tarjoa jännitysmielessä juuri mitään, koska syyllinen ja jopa myrkytystapa tarjotaan lukijalle hyvin varhaisessa vaiheessa. Siksi itse juonesta ei oikeastaan voi sanoa tämän enempää. En myöskään nähnyt miss Vanen ja Wimseyn välillä potentiaalista kipinää. Jos kerran lordi Peter on täydellinen mies, miksi hän ei ymmärrä, että ensimmäisellä tapaamisella (joka lisäksi tapahtuu vankilassa, ei romanttisilla treffeillä) ei ehkä kannata ehdottaa naimisiinmenoa naiselle, jota on aikojen ja tapojen mukaan oikeudessa arvosteltu vapaamieliseksi avoliitossa eläjäksi ja "moraaliselta luonteeltaan epävakaaksi henkilöksi." Huumoriahan tästä asetelmasta toki irtoaa, mutta se ei ole kuitenkaan itse tarkoitus, jos kirjoittaja yrittää luoda kahden näin lähtökohdiltaan erilaisen ihmisen välille uskottavan rakkaussuhteen.

Koska seuraava Wimsey-Vane-kirja "Kas Tässä Teille Ruumis" on ehkä vaikeimmin löydettävä Sapo 90-luvulta, jolloin sarjan painokset tehtiin lähinnä kirjastoihin, hyppäsin suoraan "Juhlailtaan", jota pidetään yleisesti Sayersin pääteoksena. Kirjan päähenkilö on tällä kertaa miss Vane, joka osallistuu Oxfordin yliopiston entisten opiskelijoiden vuosijuhlaan. Hän saa illan aikana ensimmäisen nimettömän uhkauskirjeen, joka käynnistää collegeen kohdistuvan hyökkäysten sarjan. Muutkin collegen nykyiset opiskelijat ja opettajat alkavat saada kirjeitä, lisäksi collegen tiloja tuhotaan ennen tärkeiden luennoitsijoiden vierailua. Tämä yli 500 sivuinen hienosteleva, Shakespeare-lainauksilla paketoitu jaarittelu on yksi tympeimmistä lukukokemuksistani ikinä, joskin odotukseni kirjaa kohtaan olivat väärät. Sayers itse on kertonut "Juhlaillan" olleen vihdoin se kirja, jossa on saanut sanotuksi sen mitä on aina halunnut sanoa ja että "älyllinen rehellisyys on ainoa pysyvä tila henkisesti epätasapainoisessa maailmassa." Kieltämättä tämä ajatus ja monet muut näkemykset naisen asemasta 30-luvun brittiyhteiskunnassa olivat aikaansa edellä ja ovat kenties jopa feminismin tätä päivää siinä mielessä, että edelleen naisten pitää joissain asioissa todistella voivansa tehdä samoja asioita yhtä hyvin kuin miehet. Mutta vaikka juonen kannalta kirjan pointiksi katsoisikin rikosselvittelyn sijaan Wimseyn ja Vanen rakkaussuhteen kehittymisen, en silti näe miksi nämä henkilöt olisivat hyvä pari. Pakkomielle mitä tahansa asiaa tai ketä tahansa henkilöä kohtaan lienee kaukana Sayersin kunnioittamasta älyllisestä rehellisyydestä. En suoraan sanottuna näe miksi miss Vane lopulta suostuu menemään naimisiin entistä täydellisemmän ja ylimielisemmän Wimseyn kanssa.

Julian Symons on osuvasti Sayersin myöhempiä kirjoja käsittelevässä arviossaan todennut, että "Sayers loi vaikutelman älyllisestä toiminnasta lukijoille, joille sellainen harrastus olisi erittäin vastenmielinen, jos sitä heille todella tarjottaisiin." Jos "Juhlailta" olisi suomennettu 30-luvulla, se olisi käytännössä lukukelvoton. Kersti Juvan suomennos vuodelta 1994 on kuitenkin varsin kunnioitettava suoritus, mutta paraskaan kääntäjä ei voi pitää lukijaa kartalla tässä "deanien" "scholareiden" ym yliopistoslangin maailmassa. Kirjojen henkilöistä ei saa otetta, koska kaikkia ei edes kutsuta suku/etunimillä, vaikka dialogi pyrkiikin syvällisyyteen ja sen myötä tarkkaan luonnekuvaukseen. Lisäksi osa henkilöistä on mukana vain kirjan joissakin kohtauksissa kadoten sen jälkeen kokonaan ilman, että Wimsey & co heitä ryhtyvät etsimään. Sayersin puolustukseksi on toki sanottava, ettei tätä kirjaa aikanaan mainostettukaan nimikkeellä "Detective Story" vaan "A Novel, not without detection in which Lord Peter plays the leading part."

Tämän pettymyksen jälkeen tartuin vielä "Mainosmurhaan" vuodelta 1933, jota pidetään myös yhtenä Sayersin parhaista kirjoista, tällä kertaa nimenomaan nimikkeen "salapoliisiromaani" alla. Tämä taitaa olla ensimmäinen Sayersin suomennettu teos, joka julkaistiin jo vuonna 1938 Otavan sarjassa. Käännöksen luettavuus saisi olla parempi ja kirjakin hitusen lyhyempi. Sayers tosin itse sanoi kirjoittaneensa "Mainosmurhan" melko nopeasti, koska "Nine Taylors" ("Kolmesti Kuollut" ja myöhempi suom "Kuolema kirkkomaalla") oli kesken. Sayers oli itse töissä mainostoimistossa ennen kirjailijaksi ryhtymistä, joten maailma oli hänelle tuttu valmiiksi. Huvittavaa sinänsä, että tuohon aikaan avoliitto oli maailman suurin synti, mutta tupakan mainostaminen terveellisenä sitten oli ihan ok. "Mainosmurha" on kuitenkin huomattavasti lukukelpoisempi kuin "Myrkkyä" tai "Juhlailta", vaikka tällä kertaa Harriet Vane ei kirjassa esiinny. Mr Wimseyn harlekiinivalepuvussa laahustaminen Lontoon kokaiinipiirejä jahdatessa tuntui kieltämättä erikoiselta tavalta saada päätekijä kiinni. Wimsey onnistuu myös uskottelemaan kokaiinijengille, että hänellä on kaksoisveli vähän samaan tapaan mitä Christie käytti muutama vuosi aiemmin kirjassaan "Neljä Suurta" 1927, jossa Hercule Poirotilla oli hetken Achille Poirot-kaksonen. Jo kirjan alussa Wimsey hakee valehenkilöllisyyden turvin töihin Pymin mainostoimistoon, jossa hän epäilee tapaturmaisesti portailta pudonneen (ja kuolleen) Victor Deanin kuolemaa murhaksi. Juoni on kohtalaisen kiinnostava ja selkeä, joskin vastaavia huumekaupan ympärillä pyöriviä juttuja kirjoitettiin tuohon aikaan paljon. Silti jokin tämänkin kirjan kerronnassa hieman tökkii, jälleen liian usein yllätin itseni keskittymättä kahlaamaan merkityksettömiä lauseita ja dialogeja läpi ymmärtämättä kuka sanoi mitä ja kenelle. Kun kirja oli yli puolenvälin ja Wimseyn palkkaama apuri teki listan mainostoimiston työntekijöiden alibeista portaista alas työnnetyn miehen kuoleman ajalle, huomasin etten osannut yhdistää suurta osaa henkilöiden nimistä mihinkään. Sinänsä sympaattista, että dekkarin tärkeimmiksi johtolangoiksi osoittautuivat lopulta kynä, puhelinluettelo ja 3-vuotiaalle päähän tarttunut mainoslause.
 
Lopulta Sayersin kirjojen kaari on jossain määrin verrattavissa Raymond Chandleriin. Kummankin kirjailijan toiseksi viimeinen teos (Chandlerilla "Pitkät Jäähyväiset") on ollut aikanaan tunnustetuin ja selkeästi kunnianhimoisin. Molempien päähenkilöitä arvosteltiin liian pitkälle viedystä täydellisyydestä ja pehmenemisestä, eikä kummankaan dekkarikirjailijaura ollut lopulta kovin pitkä. Tosin siinä missä "Pitkät Jäähyväiset" on Chandlerin ansioitunut ja rehellinen viimeinen puristus, "Juhlaillan" tarkoituksen ja todellisuuden välinen kuilu ei juuri voisi olla jyrkempi. Sayers tosin eli vielä 20 vuotta viimeisen 1937 ilmestyneen "Kuolema Häämatkalla" kirjan jälkeen, mutta viimeisimpänä vuotenaan hän kertoi avoimesti, ettei oikeastaan koskaan nauttinut dekkarieden kirjoittamisesta, ja että se aikanaan oli vain keino ansaita rahaa.

Tältä erää taidan pitää Sayersin lukemisesta tauon. Odottamassa olisi vielä kolme 20-luvun ensimmäistä teosta "Kuka ja Mistä", "Kuolema Keskiyöllä", "Luonnoton Kuolema" ja palkittu "Kolmesti Kuollut/Kuolema Kirkkomaalla" 1934. Ehkä nämä olisivat parempia, koska näistä lukemistani kirjoista sarjan neljäs "Kuolema Vierailee Kerhossa" oli selkeästi miellyttävin lukukokemus. Tosin "Kuka Ja Mistä" taitaisi olla fiksumpaa lukea 80-luvun Sapo-käännöksenä, vaikka Tammen sormenjälkisarjassa (1.painos 1944) on oma tunnelmansa. Voi myös olla, että Sayersin hienosteleva kieli avautuisi englanniksi luettuna paremmin. Päällimmäinen fiilis kuitenkin on, että Sayersin teokset ovat yliarvostettuja, ja vielä kun kirjailija itse on myöntänyt kirjoittamisen olleen hänelle lähinnä keino ansaita rahaa, en näe syytä miksi hänen teoksiinsa kannattaisi ainakaan dekkareita aloittelevan lukijan tutustua.

Naistenpäivänä voi olla erityisen vaarallista kirjoittaa Sayersista vähemmän mairittelevaan sävyyn, mutta tasa-arvoahan on myös oman mielipiteensä rehellinen ilmaisu sukupuolesta riippumatta.