AGATHA CHRISTIEN SARJATON TUOTANTO
Seuraava kirjoitus käsittelee Agatha Christien romaaneja, jotka eivät kuulu Hercule Poirot tai Neiti Marple-sarjaan. Näihin teoksiin kuuluvat niin Christien kaikkien aikojen parhaat taidonnäytteet kuin myös lukukelvottomimmat flopit. Tämä sarjaton kirjasarja on varsin laaja, koska lähes puolet Christien romaaneista kuuluu tähän "sarjaan." Yleistäen Christie oli luovimmillaan 40-luvulla, joita on kuvan top 10 kirjoista peräti puolet "Eikä Yksikään Pelastunut", "Salomonin Tuomio", "Kaikki Päättyy Kuolemaan", "Kohti Nollapistettä" ja "Väärän Vänkyrä Talo." Tällöin hän alkoi kiinnostua entistä enemmän uskottavista henkilöhahmoista ja murhiin johtaneista tekijöistä, ja onnistui siinä vielä ilman, että arvoituksen rakentelu kärsi. 50-luku onkin jo kokonaistasoltaan huomattavasti heikompi. Kuitenkin 60-luvun parhaat kirjat ovat juuri sarjattomia "Totuus Hallavan Hevosen Majatalosta" ja "Ikiyö." Lisäksi otin tähän mukaan käsittelyyn muutaman vakoilutarinan/kevyen trillerin 20-luvulta "Ruskeapukuinen Mies", "Rakkauskirjeiden Salaisuus" ja "Seitsemän Kellon Salaisuus." Jälkimmäisissä kahdessa kirjassa on paljon samoja henkilöitä. Tämä jakauma vahvistanee entisestään sitä, että Christie omisti 30-luvun kirjoitustyönsä lähes yksinomaan Hercule Poirotille.
Jos minun täytyisi äkkiseltään valita kaksi Christien kaikkien aikojen parasta teosta, ne olisivat "Eikä Yksikään Pelastunut" 1940 ja "Ikiyö" 1969. "Eikä Yksikään Pelastunut/Kymmenen Pientä Neekerinpoikaa" on epäilemättä Christien myydyin, elokuvatuin, arvostetuin jne kirja, josta hän on itse sanonut sen olleen kaikkein hankalin kirjoitettava. Kymmenen ihmisen täytyi kuolla saarella ilman että juonesta tulisi tönkkö ja murhaajan täytyisi olla heidän joukossaan paljastumatta missään vaiheessa. Kaikki nämä kymmenen ihmistä ovat saaneet kirjeitse kutsun saarelle Mr Owen nimiseltä mieheltä, jota kukaan ei kuitenkaan varmasti muista tavanneensa. Lisäksi jokaisella näistä ihmisestä on jonkun (tai useamman ihmisen) kuolema omalla tunnollaan, ja heti ensimmäisenä iltana saarelle tultuaan he kuulevat illan tuntemattoman isännän lukevan radiosta syytökset. Kirjan juoni ja murhien näin täydellinen onnistuminen ovat toki uskottavuuden rajoissa, mutta silti näin huolellisesti sommiteltua arvoitusdekkaria (joka on omalla tavallaan myös lukitun huoneen mysteeri) ei voi olla ihailematta.
"Ikiyö" 1969 on todellinen yllättäjä Christien viimeisimpien, varsin heikkojen romaanien joukossa. Mike Rogers, köyhä autonkuljettaja tapaa Ellie-nimisen tytön, joka on naisena todellinen unelmien täyttymys ja vieläpä rikkaasta suvusta. Koko Miken elämä muuttuu, he ostavat unelmien talon Mustalaismäeltä ja elävät ylellistä elämää rauhallisessa paratiisissa. Pian kuitenkin koko asetelma muuttuu, kun muuan kylän vanhoista rouvista manaa, että Mustalaismäen talo on kirottu, ja sinne muuttavia seuraa huono onni koko elämän loppuun. En tiedä johtuuko myös korkeatasoisesta suomennoksesta, mutta kaikista Christien minä-kertojista Miken kerronta tuntuu kaikkein miellyttävimmältä lukea. Itse mysteeriosuus ei ole tässä kirjassa kovin pitkä, mutta tämä ei olekaan perinteinen dekkari, vaan psykologinen jännityskertomus (ainoa Christien "modernia jännitystä" Sapo-sarjassa) Ja kun asiat alkavat mennä synkkään suuntaan, niin juoni nytkähtelee aimo harppauksia eteenpäin kohti loppua, jossa Christie esittelee varioinnin yhdestä hienoimmista tempuistaan. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen tai toinen Christie, niin tuskin olisin osannut varautua :) Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, olisiko Christie tästä kehittänyt "Ikiyön" kaltaisten kirjojen kirjoittamista vielä johonkin uuteen suuntaan, jos hänellä vain olisi virtaa riittänyt. Hän sanoi itsekin kirjan julkaisuhetkellä tämän olevan "selkeästi erilainen kuin mikään aiemmin kirjoittamani", vaikkei suoranaisesti laskenutkaan kirjaa omiin suosikkeihinsa.
Christien omista suosikeista omalle top 10-listalleni (tai ainakin hyvin lähelle) pääsee "Väärän Vänkyrä Talo" 1949, jota hän halusi kirjoittaa vain silloin kun kirjoittaminen tuntui hyvältä. Kirja on Christien monista sukudraamoista ehkä kaikkein raadollisin, ja koko kirjan tunnelma on varsin synkkä. Päähenkilönä ja minä-kertojana tällä kertaa Charles-niminen mies, joka haluaisi mennä Sophia Leonidesin kanssa naimisiin, mutta tämä ei ole vielä siihen valmis, koska on varma, että hänen isoisänsä on murhattu ja syyllinen joku Leonidesin suvun jäsenistä. Juttua rupeaa tutkimaan Charlesin isä. Tässä kirjassa poliisityö ja ym tutkimuset eivät saa kovin suurta painoarvoa, eikä epäilyttäviä johtolankoja oikeastaan ole. Sitävastoin kirjan henkilöt ovat hyviä ja loppuratkaisu niin raju, ettei Christien oma kustantaja sitä aikanaan ensin hyväksynyt. Tämä kirja ilmestyi suomeksi 1951 nimellä "Murhaaja Kujeilee" ja kirjan ensipainos on nykyään sellaisissa hinnoissa, etten ole raaskinut ostaa.
Muut 40-luvun kirjat "Kohti Nollapistettä" 1944 ja "Kaikki Päättyy Kuolemaan" 1945 ovat myös kumpikin omilla tavoillaan varsin erilaisia verrattuna muuhun Christien tuotantoon. "Kohti Nollapistettä" pistää perinteisen dekkarin rakenteen uusiksi ja "Kaikki Päättyy Kuolemaan" sijoittuu Egyptiin vuonna 2000 eaa, ja hakee kuolemien määrässä vertaistaan. "Totuus Hallavan Hevosen Majatalosta" 1962 on selkeästi 60-luvun paras kirja "Ikiyön" jälkeen joskaan ei yllä aivan top 10-listalle. Näin tästä kirjasta tehdyn elokuvan ennen kuin olin lukenut yhtään Christien kirjaa, enkä ymmärtänyt siitä silloin (alle 10-vuotiaana) juurikaan mitään. Tässä on vähän John Dickson Carrmaista mystiikalla ja spiritualismilla tunnelman rakentamista. Pahuuden ja syntien keskiössä tuntuvat olevan Hallavan Hevosen majatalossa asuvat naiset. Kirjan murhatapaa on kuulema käytetty oikeassa elämässä, joskin kyseinen murhaaja ei koskaan myöntänyt lukeneensa tätä kirjaa. Tässä on suht suuressa roolissa myös Christien alter ego rikoskirjailija Ariadne Oliver, joka on mukana käytännössä kaikissa Poirotin loppuajan kirjoissa. Tällä kertaa Poirot ei kirjassa esiinny, mutta päähenkilö minä-kertojana on jälleen mies, Mark Easterbrook. Näin äkkiseltään ei tule mieleen yhtään kirjaa, jossa Christie olisi käyttänyt minä-kertojana naista, mutta epäilemättä niitäkin kirjoja varmasti on.
Suuren osan näistä sarjattomista kirjoista muodostaa äskeisiä kirjoja hieman persoonattomampi joukko vakoilu/seikkauílutarinoita ja trillereitä. Näitä kevyitä, tapahtumarikkaita ja juonellisesti varsin epäuskottavia tarinoita Christie kirjoitti tasaisin väliajoin koko uransa aikana. Varmasti ainakin osasyynä täytyy yksinkertaisesti olla raha. Ajankäytöllisesti luulisi tällaisten kirjojen olevan huomattavasti vaivattomammin kirjoitettavia kuin huolellisesti sommitellut murhamysteerit. Vaikka mitkään em tyylin kirjoista eivät yllä Christien tuotannon huipulle, niin paremmasta päästä ovat kuitenkin alkupään tuotannon ja kuvan "Ruskeapukuinen Mies" 1924, "Rakkauskirjeiden Salaisuus" 1925 ja "Seitsemän Kellon Salaisuus" 1929. En osaa laittaa näitä sen parempaan järjestykseen. Juuri kun pääsin sanomaan, ettei naiskertojia Christien tuotannosta löydy, niin "Ruskeapukuisen Miehen" nuori, seikkailunjanoinen Anne Beddingfeld on sellainen, ja näissä kahdessa muussa yhtenä päähenkilöistä häärii Eileen "Bundle" Brent, varsin samantyyppinen henkilö, joskaan ei minä-kertojana.
En tiedä ovatko nämäkään kirjat siis lopulta täysin sarjattomia, myös tarkastaja Battle on eräs Christien useasti käyttämä hahmo, joka esiintyy merkittävässä osassa ainakin kirjoissa "Kohti Nollapistettä", "Seitsemän Kellon Salaisuus" ja Poirotin kanssa kirjassa "Kortit Pöydällä." 1936. Lisäksi "Ruskeapukuisen Miehen" eversti Race esiintyy omassa kirjassaan "Helmeilevä Kuolema" 1945 ja myös Poirotin kanssa kirjoissa "Kuolema Niilillä" 1937 ja Poirotin, Battlen ja Miss Oliverin kanssa kirjassa "Kortit Pöydällä."
Myös kaikki Tommy ja Tuppence-sarjan kirjat (joita siis on vain neljä romaania ja yksi novellikokoelma) kuuluvat tähän vakoilu/jännityskertomusluokkaan. Sarjan kirjat jakavat mielipiteitä ehkä enemmän kuin Christien muu tuotanto keskimäärin. Mielestäni sarjan parhaita puolia on päähenkilöiden (pariskunnan) kehitys nuoresta rakastavaisesta parista aviopuolisoiksi ja siitä vanhuksiksi. "Salomonin Tuomio" 1942 on kirjoista mielestäni paras, ja se on ainoa kirja, joka Christien tuotannosta liittyy selkeästi 2.Maailmansodan tapahtumiin, joskaan varsinaista sotakuvausta ei tästäkään kirjasta löydy. Ensimmäinen Tommy ja Tuppence-kirja (ja samalla myös Agathan toinen romaani) "Salainen Vastustaja" 1922 menettelee myös. Sitävastoin "Eipä Aikaakaan Niin Voi Kauhistus" 1969 lässähtää lupaavan alkuasetelman jälkeen aika pian ja "Kohtalon Portti" 1973 joka on Christien viimeiseksi jäänyt romaani on jo lukukelvoton. Se olisi ollut parempi jättää julkaisematta, koska olihan Christiellä vielä takataskussaan hänen parhaalla luomiskaudellaan kirjoitetut sekä Poirotin että Marplen viimeiset jutut. Minkäänlaista henkilökohtaista taloudellista pakkoa "Kohtalon Portin" julkaisuun ei siis varmasti olisi ollut, mutta kustannusyhtiössä oltiin tietysti toista mieltä.
Varmasti tämänkertainen sarjaton kirjasarja jakaa mielipiteitä eniten, koska kirjoja on aivan älyttömästi, ja varmasti olen unohtanut jonkun hyvän, enkä fiiliksen vuoksi ole viitsinyt lytätä kaikkia huonoja :) Ei muuta kun keskustelua kehiin ja lukukokemuksia jakoon! Itse en ole ehtinyt nähdä tuota "Ikiyön" elokuvaversiota, johon on ympätty Neiti Marple mukaan. Onko se mielestänne mistä(än) kotoisin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti