Jo Nesbø – Oslo Trilogia Veritimantit (Marekors) 2003

Oslo Trilogian päätösosa sijoittuu Nesbøn kirjoille epätyypillisesti kuumimpaan kesäaikaan. Myös Oslon poliisilaitoksen työntekijöistä suurin osa on lomalla, kun eräästä kylpyhuoneesta löytyy naisen ruumis. Camilla Loen on ammuttu, naisen etusormi on leikattu irti, ja veri on alkanut virrata veden mukana alemman kerroksen katosta läpi. Poliisipäällikkö Bjarne Møllerilla ei ole liikaa vaihtoehtoja, joista valita jutun päätutkijat. Niinpä hän joutuu vastentahtoisesti laittamaan Harry Holen ja Tom Waalerin tekemään yhteistyötä. Tapahtuu lisää murhia, ja lopulta ei tunnu olevan epäilystäkään etteikö Oslossa liikkuisi historiansa ensimmäinen sarjamurhaaja.

Harry Holella menee taas vaihteeksi huonosti. Suhde Rakelin kanssa on katkolla ja ryyppyputki päällä. Suurin syy viinan kittaamiseen on ennen kaikkea todisteiden puute aseiden salakuljetusliigaa vastaan. Harry oli jo luullut saavansa todisteet Tom Waaleria vastaan, mutta viime hetkellä avaintodistaja muuttikin mielensä, eikä halunnutkaan auttaa Harrya piinaavan asian lopullisessa selvittämisessä. Koska Harry elää jatkuvassa humalatilassa, eikä murhaajan jahtaaminen Waalerin kanssa kiinnosta, Bjarne Møller joutuu kollegoidensa painostuksesta erottamaan Harryn. Erottamispäätöstä ei lomasesongista johtuen kuitenkaan voida vahvistaa, koska myös poliisijohtaja on lomalla seuraavat kolme viikkoa.

Veritimanteissa esitellään pari Hole-sarjan jatkon kannalta tärkeää henkilöitä. Tekninen rikostutkija Bjørn Holm on Oslon poliisitalon leppoisimmasta päästä oleva kaveri. Suomentaja Outi Menna on saanut Holmin leppoisuuden luontevasti käännettyä valitsemalla tälle Savon murteen. Karl Weber on jäänyt jo eläkkeelle, ja on tutkinnasssa viimeistä kertaa mukana. Jatkossa Bjørn Holm ja Beate Lønn ovat teknisen rikostutkinnan avainhenkilöitä ja lopulta lähes ainoita, joiden kanssa Harry haluaa työskennellä. Toinen uusi henkilö on konstaapeli Magnus Skarre, joka hieman alleviivatusti on se rikososaston nuori, kokematon ja tyhmä poliisi. Skarre tekee äkkipikaisen luonteensa johdosta välillä melko nopeita johtopäätöksiä. Silti hän ei tunnu ottavan opikseen, vaan on ennemminkin osa Harryn alkoholismia kyttäävää porukkaa. Myös Harryn lapsuudenystävällä, taksikuski Øystein Eikelandilla on ensimmäistä kertaa hieman isompi rooli. 

Uusista, hyvin kirjoitetuista poliiseista huolimatta Nesbø nostaa Veritimanttien keskushenkilöksi Tom Waalerin. Hän on aiemmat kirjat lukeneille tuttu, poliisin univormuun pukeutuva hirvitys. Toisin kuin ”Suruttomassa” (Hole-sarjan edellinen osa) Nesbø ei Veritimanttien alussa yllättäen kertaakaan lukijalle koko Punarinnasta alkanutta tapahtumasarjaa, vaan Tom Waaler esitetään jopa lähes rehellisessä ja sympaattisessa valossa. En tiedä onko Nesbø näin tarkoituksella yrittänyt tehdä Veritimanteista sopivamman ja tavallaan myös jännittävämmän kirjan uusille lukijoille. Jokatapauksessa Waaler yrittää olla Harrylle mukava, avautuu hänelle elämästään ja nostaa tämän rinnalleen tutkinnan johtoon. Mitään ilmaista mukavuus ei tietenkään Harrylle ole, vaan Waaler käyttää Harryn erottamisuhan alla olevaa tilaa surutta hyväkseen.  

Parhainta dialogia Veritimanteista löytyy ilman muuta kirjan keskivaiheilla, kun tutkintaryhmä työstää sarjamurhaajan profiilia. Psykologi Ståle Aune yrittää olla jatkuvasti hauska luoennoidessaan erilaisista sarjamurhaajatyypeistä. Lopulta Waaler kyllästyy Aunen jaaritteluun:

” ´Rangaistutkäytännöt ovat sinänäsä mielenkiintoisia´, Waaler sanoi. ´Mutta ensin mies on saatava kiinni. Onko sinulla mitään, mistä meille olisi apua käytännössä?´

´Oletko hullu, minähän olen psykologi.´

Myös Holen ja Waalerin dialogi on paikoin kiinnostavaa luettavaa. Poliisitalossa myös ihmetellään näiden lämpimiä välejä. Waaler sanoo muunmuassa Skarrelle, että ”juuri poliisikoulusta valmistuneiden keltanokkien kannattaisi laittaa suu kiinni ja avata korvat, kun apulaispoliisipäällikkö Harry Hole on äänessä, eikä esittää tietävänsä asioista jotain.”

Olisi tietysti mukava todeta Veritimanttien ylittävän trilogian päätösosalle asettamani odotukset, ja kehua sitä vielä Surutontakin mittavimmilla vertauksilla ja ylisanoilla, mutta kun ei. Ei sitten millään. Kaikenkaikkiaan kirja tuntuu hieman hätäisesti tehdyltä ja ennen kaikkia viimeistelemättömältä. Puoleen väliin asti Veritimanttien pääjuoni pitää vielä jotenkuten otteessaan. Tällä kertaa Nesbøn virittämät väärät johtolangat eivät vain ole riittävän näppäriä, eikä potentiaalisia murhaajavaihtoehtoja ole jäljellä juurikaan siinä vaiheessa, kun tyypillinen syntipukki jää kiinni. 

Toinen hieman lässähtänyt asia liittyy kirjan nimeen. Veritimantteja, siis sota-alueilta kaivettuja, punaisia, viisisakaraisia ”riistotimantteja” löytyy uhrien vierestä. Tähän Nesbø liittää pentagrammit ym pahuuden symbolit, joita on nähty Tv-dekkareissa jo kyllästymiseen asti. Oikeastaan Veritimanteista lähtien tuntuu kuin Nesbø ennakoisi jo Hole-sarjan Tv/elokuvasovituksia. Tästä löytyy varmaan useita mielipiteitä, mutta itseäni ei ainakaan kiinnosta lukea liikaa sellaisia toiminnallisia kohtauksia, jotka toimisivat elävänä kuvana tekstiä paremmin. Ongelma on pahimmillaan erityisesti Veritimanttien lopussa, kun Nesbø laittaa kaikki paukut Harry Holen ja Tom Waalerin lopullisen välienselvittelyn varaan. Kirjan viimeistä osaa lukiessa nimittäin tuntuu, että kujanjuoksu näiden kahden välillä sen kun vain jatkuu, ja itse murhasarja vain selviää nopeasti siinä sivussa, ikäänkuin sattumalta. Ja mikä pahinta, itse loppukohtaus lopulta lässähtää, vaikka sitä varten on pedattu yli kahden kirjan (Punarinta ja Suruton) verran tapahtumia. 

Veritimantit on ilman muuta yksi huonoimpia vaihtoehtoja aloittaa Harry Holeen tutustuminen. Paitsi että se on selkeästi Surutonta ja Punarintaa heikompi, sitä on näistä kolmesta myös kaikkein hankalin ylipäätään arvioida yksittäisenä teoksena. Kirjalla on ilman muuta hyvät hetkensä ja dekkareille harvinaislaatuisesti sen alkupuolisko on selkeästi loppuhuipennuksia kiinnostavammin kirjoitettu. Vaikka Veritimantit ei Nesbøn tuotannon kärkipäähän kuulukaan, se on kuitenkin ihan kelpo jännäri. Ja mikä parasta – Veritimanteista ei suinkaan ala Harry Hole-sarjan laskukausi, vaan sitä seuraavat ”Pelastaja” ja ”Lumiukko” ovat taas parempia! 

Jo Nesbø – Oslo Trilogia Suruton (Sorgenfri) 2002

Tarkoitukseni oli kirjoittaa tästä Jo Nesbøn trilogiasta yksi, yhtenäinen arvostelu. Kuitenkin alustuksineen ”Punarinnasta” riitti jo sen verran paljon sanottavaa, että katsoin parhaaksi jakaa arvion niinikään kolmeen osaan. Tuntuu hölmöltä sanoa tämä, mutta kannattaa ehkä ensin lukea tekemäni Punarinta-arvio. Tässä arviossa nimittäin saatetaan spoilata joitain edellisen kirja-arvion keskeisiä pointteja :) Lisäksi lähden tässä siitä olettamuksesta, että Harry Hole ei enää henkilönä esittelyä kaipaa. Näiden sijasta myös Nesbøn kirjojen lukeminen on tietysti ihan hyvä vaihtoehto.

”Suruton” on järjestyksessä Harry Hole-sarjan neljäs osa. Pankinjohtajalta kuluu 31 sekuntia aikaa kassakaapin tyhjentämiseen luvatun 25 sekunnin sijaan. Ryöstäjä näyttää valvontakameralle kuutta sormea ja ampuu virkailijan. Harry katselee videolta ryöstötapahtumaa ties kuinka monetta kertaa, kun hänen vanha tyttöystävänsä Anna Bethsen soittaa ja ehdottaa tapaamista aikoinaan kuusi viikkoa kestäneen suhteen muistelun merkeissä. Harry suostuu, vaikka Punarinnassa alkanut suhde Rakelin kanssa sujuu toistaiseksi hyvin. Tällä hetkellä Rakel on Moskovassa oikeudessa taistelemassa poikansa Olegin huoltajuudesta.

Myös alkoholi on jatkuvasti Harryn elämässä läsnä. Kauhukseen hän huomaa, ettei muista Annan kanssa vietetystä illasta mitään, ja lisäksi Anna löytyy kotoaan kuolleena seuraavana päivänä. Tapaus näyttää Harryn silmin tökerösti lavastetulta itsemurhalta, vaikka apulaispoliisipäällikkö Tom Waaler, joka on Harryn kanssa suorittamassa jutun esitutkintaa, ehtii jo iloita, kun pasianssi menee kerralla läpi. Harryn kannalta tilanne on erityisen ongelmallinen. Toisaalta hän haluaisi saada ex-tyttöystävänsä murhaajan käsiinsä mahdollisimman pian, toisaalta hän ei haluaisi liikaa mainostaa, etenkään Waalerin kuullen, olleensa edellisenä iltana rikospaikalla. Harryn onneksi poliisipäällikkö Bjarne Møller suostuu järjestämään niin, että ylikonstaapeli Halvorsen tutkii juttua eteenpäin Harryn kanssa. Kuntopyörää ahkerasti polkevasta Halvorsenista kehkeytyy viimeistään tämän tutkinnan aikana Harryn uskollinen koira, joka on valmis ylittämään myös laillisen toiminnan rajat. 

”Suruttoman” keskushenkilöksi nousee kuitenkin ennen kaikkea Beate Lønn, joka esiintyy tässä kirjassa ensimmäistä kertaa. Beate on juuri poliisikoulusta valmistunut lahjakas, kiltti, vaatimaton, lähes huomaamaton ja hänellä on havaittu poikkeuksellisen suuri fusiform gyrus, aivojen osa jossa kasvomuisti sijaitsee. Niinpä hän pystyy toisinaan tunnistamaan rikoksen tekijän vain valvontakameratallenteita katsomalla. Beaten isä oli myös poliisi, joka sai surmansa yhdessä Norjan tunnetuimmista pankkiryöstöaalloista. Yhdessäkään Nesbøn myöhemmässä kirjassa Beate Lønnin historiaa ei valoteta yhtä selkeästi, tosin tässä sillä on juonen kannalta eniten merkitystä. Beatellä on kuitenkin melko suuri rooli lähes sarjan kaikissa myöhemmissä kirjoissa. Usein hän jää myös lukijalta huomaamatta, vaikka olisikin tutkinnassa läsnä. Nesbø lienee siis onnistunut kuvauksessaan jopa liian hyvin.   

Spoilaamattakin lienee selvää, että pankkiryöstöt eivät jää yhteen. Tapahtuu toinen ryöstö ja kolmaskin…onko kyseessä sama tekijä, vai plagiaatti? Bjarne Møller päättää perustaa tutkintaryhmän, jonka johtajaksi hän valitsee omaisuusrikosyksikön johtajan, Rune Ivarssonin. Harry ei voi sietää Ivarssonin itsekorostavaa, alleviivaavan huumorin kyllästämää, tekopyhää jaarittelua. Hauskimpia yksittäisiä kohtia kirjassa on, kun Ivarsson yrittää esitellä tutkintaryhmän jäsenet toisilleen stand up-koomikon elkein. Hän muunmuassa kuvailee rikosteknistä tutkijaa Karl Weberiä ”yhdeksi kokeneimmista jälkienetsijöistä, jonka poliisimestari kyllä mielellään haluaisi mukaan metsästysseurueeseensa – vainukoiraksi.” 

”Yleistä naurua, Harryn ei tarvinnut katsoa Weberiä tietääkseen, että tämä ei nauranut. Weber ei juuri koskaan edes hymyillyt, ei ainakaan sellaisille joista hän ei pitänyt, eikä hän pitänyt juuri kenestäkään. Ivarsson hymyili ja keinui edestakaisin kuin kippari kovassa aallokossa odottaessaan, että nauru laantuisi.”

Harry tekee Møllerille selväksi, ettei juttu kuulu Ivarssonin hoidettavaksi, koska ryöstön yhteydessä tapahtui myös murha. Tutkintaryhmä jaetaan Harryn toiveiden mukaisesti niin, että hän saa työskennellä Beate Lønnin kanssa. Harmi sinänsä, koska Ivarsson on yksi elävimmin kuvatuista henkilöistä, eikä hän enää esiinny Suruttoman jälkeen sarjan muissa kirjoissa yhtä muistettavasti. Beatesta tulee Halvorsenin tapaan Harrylle tärkeä liittolainen, jolla on taipumusta pyydellä anteeksi muunmuassa sitä, että on uhrannut Harryn eteen vain oikean kätensä, eikä molempia.  

Psykologi Ståle Aune auttaa Harrya jälleen ryöstäjän profiloinnissa, ja esittää mielenkiintoisia teorioita miksi tappaminen oli ryöstäjälle niin helppoa. Jostain taustalta keskusteluun putkahtaa myös superrikollinen Raskol Baxhet, pankkiryöstäjä joka ei koskaan jäänyt kiinni. Hän kuitenkin suostui pidätettäväksi, jos saisi näin lyhemmän kakun lusittavakseen. Harry käy tapaamassa Raskolia vankilassa ja ehdottaa hänelle vaihtokauppaa, josta tämä ei voisi kieltäytyä. Vaihtokauppa liittää yhteen kaksi kirjan pääjuonta ja tuo esille kahden veljesparin pankki -ja vaimonryöstöt. Mustalaisyhteisön väliset kahnaukset jäävät tapahtumavyöryssä hieman sivuosaan, mutta ehkä niiden perinpohjainen selvittäminen olisikin ollut liikaa samaan kirjaan. Harryn ja Raskolin vankilassa käymä dialogi on yksi kirjan mieleenpainuvimpia kohtia. Raskol Baxhet luonnehtii ammattimaisesti omiensa toimintaa muunmuassa seuraavasti: 

”Yksi maailman kuuluisimmista pankkiryöstäjistä oli amerikkalainen Willie Sutton. Kun hänet vangittiin ja vietiin oikeuteen, tuomari kysyi miksi hän ryöstää pankkeja. Sutton vastasi: ´Because that’s where the money is.´ Lausahdus on muodostunut klassikoksi, ja sen tarkoitus on ilmeisesti osoittaa kuinka nerokkaan yksinkertaisesti asiat voi ilmaista. Minulle se osoittaa vain sen, että mies oli idiootti ja jäi kiinni. Hyviä pankkiryöstäjiä ei voi siteerata. Heistä ei kuulla koskaan. He eivät jää kiinni. He eivät ajattele yksinkertaisesti. Ryöstäjä, jota etsitte, on yksi heistä.” 

Kirjan loppupuolella Hole-sarjaan perehtymättömiltä lukijoilta saatetaan vaatia hieman pidempää pinnaa, kun yhtäkkiä aletaankin odottamatta seurata Tom Waalerin tutkimuksia. Näkökulmaa on vaikea sympata, koska Waalerin tausta aseiden salakuljettajana tuodaan kuitenkin lukijalle ilmi jo kirjan alussa. Lisäksi Beate ja Harry ennättävät pistäytyä jopa Brasiliassa. Mikään juonen kannalta välttämätön pakko tutkimuksia ei olisi ollut viedä sinne, tai muutenkaan hajottaa näin perusteellisesti. Karsittavaa Suruttomassa siis olisi ollut, mutta lopulta kuitenkin aika vähän. On tämä nimittäin huomattavasti Punarintaa parempi ja tiiviimpi kokonaisuus. Suruton voisi olla hyvä vaihtoehto myös ensimmäiskesi Nesbøn kirjaksi. Ainakaan jos ei välitä, että osa Punarinnan tapahtumista paljastetaan täysin avoimesti. Itselleni Suruton kolahti erityisen hyvin varmasti juuri tutun kerrontatyylin ja osittain tuttujen henkilöiden vuoksi. Olisiko se ollut yhtä hyvä ilman pohjatietoutta? Todennäköisesti, tämä kun on kuitenkin ilman muuta Oslo-trilogian paras kirja, ja se saattaa olla myös koko Hole-sarjan paras. Tässä ei ole myöhempien teosten väkivallalla mässäilyä nimeksikään, eikä Harry ole niin pohjalla, että lukeminen muuttuisi siltä osin vaivaannuttavaksi. 

Nesbø on siis totisesti ottanut opikseen Punarinnan ongelmista (rikkonainen kerronta, yliyrittäminen) ja luonut intensiivisen, keskittyneen, mutta kuitenkin ihailtavan monikerroksisen tarinan, johon pääsee mukaan samantien. Ja mikä parasta – ilman yliyrittämisen makua. Juonen loppukuvioita seuratessa kysymys ”kuka on syyllinen” onkin jo aikaa sitten menettänyt merkityksensä. Suruton on kuin täydellisen vahvaa pitsikangasta, jonka jokainen sauma muodostaa vahvan kokonaisuuden, kuvion, jolle ei voi antaa vähäisempää nimeä kuin taideteos. Kirjassa kuollut Anna Bethsen antoi nimen ”Suruton” viimeiseksi jääneelle taideteokselleen. Se voisi hyvin symboloida myös Jo Nesbøn huoletonta tunnelmaa kirjoitusprosessin aikana. Samainen ilo tarttuu myös lukijaan. Lukeminen kun on vaivattomimmillaan silloin, kun tekstistä välittyy myös kirjalijan viihtyneen teosta kirjoittaessaan. Ja sitä tunnetta ei voi feikata!

PS. Englanniksi kirja julkaistiin nimellä ”Nemesis”, sillekin löytyy teoksesta selityksensä, joka jääköön tältä erää spoilaamatta :)

To Be Continued… 

Jo Nesbø: Oslo Trilogia – Punarinta (Rødstrupe) 2000

Harry Hole-sarjan kolmatta, neljättä ja viidettä osaa on ainakin englanniksi julksaistuissa arvioissa kutsuttu nimellä ”The Oslo Trilogy.” Kirjat voi toki lukea erikseenkin, mutta etenkin jatkuva juoni Oslon poliisitalon sisäisestä korruptiosta tekee näistä kirjoista yhtenäisen paketin, joka liimaa lukijansa tuoliin 1500 sivun ajaksi. Näistä on hyvä aloittaa tutustuminen Nesbøn tuotantoon ylipäätäänkin. Sarjan ensimmäisissä osissa ”Lepakkomies” ja ”Torakat” Harry Hole ratkoo rikoksia ulkomailla. Viittauksia näiden kirjojen tapahtumiin toki tulee vastaan tekstissä ajoittain, mutta ne eivät näyttele merkittävän suurta osaa Nesbøn myöhemmissä, selkeästi paremmissa kirjoissa. 

Harry Hole ei ole varmasti dekkarihistorian omaperäisin päähenkilö. Alkoholi, masennus -ja ihmissuhdeongelmineen hän lienee kuitenkin riittävän samaistuttava, niin että hän tuskin ärsyttää kovin monia lukijoita, vaikkei kaikkiin vetoaisikaan. Itselleni Nesbøn kerrontataidot, oivallinen ympäristöhavainnointi ja juonten koukeroiden kasassa pito olivat olennaisimmat asiat miksi halusin koluta läpi koko miehen tuotannon. Henkiöt ovat myös elävästi ja aidosti kuvattuja, joskin juuri tuttuuden tunne samojen henkilöiden pyöriessä useimmissa kirjoissa tuo mukavan jatkuvuuden tunteen. Näin ollen varsinkin uuden Harry Hole-sarjan kirjan aloittaminen on aina edellistä helpompaa.

”Punarinta” on Nesbøn kolmas romaani ja hänen selkeä läpimurtoteoksensa. Se käännettiin ensimmäisenä englanniksi, ja valittiin Norjan kaikkien aikojen parhaimmaksi dekkariksi niin kriitikoiden kuin myös lukijoiden keskuudessa. Kirja käsittelee riipivällä otteella Norjan ei niin ylpeää sotahistoriaa. Norjalaisia sotilaita palveli vapaaehtoisina SS-joukoissa Saksan puolella Quislingin ollessa Norjan nukkehallituksen johdossa. Suomessa keksittiin erillinen nimitys, Jatkosota, vaikka nykyään peruskoulun historiankirjoissa sentään uskalletaan jo opettaa Suomen taistelleen niinikään Saksan liittolaisena Toisessa maailmansodassa, ei niinkään ”omaa sotaansa” Neuvostoliittoa vastaan. Norjassa tilanne oli pahempi siinä mielessä, että juutalaisia lähetettiin keskitysleireille muun Euroopan tapaan hyvinkin organisoidusti. Sodan jälkeen SS-paidassa palvelleet norjalaissotilaat tuomittiin isänmaanpettureina.

Kirjan alkukohtauksessa Bill Clinton saapuu Osloon. Harry Hole on kollegansa Ellen Gjeltenin kanssa turvallisuustehtävissä ja juuri, kun saattue lähestyy, he huomaavat aseistetun miehen kielletyllä alueella. Hole ampuu miestä, joka paljastuukin Yhdysvaltain salaisen palvelun agentiksi. Ampumistapauksen seurauksena Harry siirretään väkivaltarikososastolta valvontaosastolle, ja jostain syystä nuhtelun sijaan hänet ylennetään apulaispoliisipäälliköksi. Ennen tätä Harry on juuri saanut kuulla hävinneensä oikeusjutun Norjan kansallissosialisteja vastaan. Uusnatsismi on ollut maassa viime aikoina nousussa ja pahamaineinen Sverre Olsen, ”Batman” on pahoinpidellyt Dennis-kebabin myyjän pesäpallomailalla lähes henkihieveriin. Olsenia ei tuomita, millä on kirjan pahiksia täynnä pulppuavan juonen kannalta omat, kohtalokkaat seurauksensa. 

Harryn ylennyksen takana on hänen pomonsa, sympaattisen Bjarne Møllerin lisäksi ulkoministeriön valtiosihteeri Brenet Brandhaug. Miehestä paljastuu juonen edetessä yhä vastenmielisempiä vallankäyttäjän piirteitä. Joskin hänen käyttäytymisensä ja epätoivoiset yrityksensä hurmata PVO:n työntekijä Rakel Fauke on ainakin kirjan alkupuolella melkein hauskaa ennen kuin se viedään itsetarkoituksellisesti liian pitkälle. Uudessa suojatyöpaikassaan Hole törmää salakuljetettuun, erittäin tehokkaaseen ja kiellettyyn aseeseen, Märkling-kivääriin. Kollegat vähättelevät asiaa, mutta vähättely loppuu äkisti, kun asetta käytetään ensimmäisen kerran. Lukijalle kerrotaan hyvissä ajoin, että aseen on tilannut kuolemansairas, vanha mies, entinen SS-upseeri, jonka edesottamuksia seurataan paitsi 2000-luvun Oslossa myös sotavuosina 1943 ja 1944. Miehen henkilöllisyys pysyy kuitenkin pimennossa viimeisiin lukuihin asti.

Punarinnassa esiintyy ensimmäistä kertaa monia Oslon poliisilaitoksen henkilöitä, jotka ovat sittemmin Harry Hole-sarjan vakiokalustoa. Poliisipäällikkö Bjarne Møller unelmoi eläkepäivistä Bergenissä ja pyrkii viimeiseen asti pitämään Harryn töissä, vaikka tämä onkin todistetusti alkoholisti. Tekninen rikostutkija Karl Weber on kyyninen mutta työlleen omistautunut vanhan liiton äijä. Ylikonstaapeli Jack Halvorsenista tulee Harryn lähin työpari kirjan puolivälissä sattuvan dramaattisen käänteen seurauksena. Halvorsen vaikuttaisi olevan potentiaalinen nuorukainen, joka pyrkii tekemään kaikkensa päästäkseen coolisti rappioituneen Harryn suosioon. Psykologi Ståle Aune auttaa Harrya paitsi rikollisten profiloinnissa myös tämän yksityiselämän ongelmissa. Avoimesti rasistinen apulaispoliisipäällikkö Tom Waaler paljastuu aseiden salakuljetusliigan johtohahmoksi. ”Prinssiksi” kutsutun liigan pomon häikäilemättömyys tulee karuimmillaan esille nimenomaan Punarinnassa, vaikka Waaler onnistuukin jatkamaan aseiden toimittamista trilogian loppuun asti. Harry epäilee Waaleria alusta asti, mutta hänellä ei ole esittää päteviä todisteita miestä vastaan. Harryn ylennyksen jälkeen kilpailuasetelma Tom Waalerin kanssa korostuu, koska toinen heistä mitä varmimmin ylennettäisiin aikanaan koko väkivaltayksikön johtoon Møllerin paikalle.  

Kaiken tämän lisäksi kirjassa esiintyy ensi kertaa myös Rakel Fauke, josta tulee Harryn rakastettu, ja heidän suhteensa kulkee on-off-vuoristorataa sujuvasti sarjan edetessä. Rakelin poika Oleg on Punarinnassa vasta 5-vuotias. Myöhemmin hänen ja Harryn välille kehittyy niin lämmin suhde, ettei Rakel voi pitää heitä täysin erossa, vaikka suhde Harryn kanssa olisikin katkolla. 

Vaikka Punarinta on ennenkaikkea kunnianhimoinen teos ja vähintään loistava yritys yhdistää historiallinen romaani, dekkari ja pohjoismainen trilleri, mikään täysosuma se ei kuitenkaan ole. Kirjan alkua hidastaa melkoisesti kahdessa eri ajassa tapahtuvien juonten kuljetus. Pääjuonessa seurataan Harry Holen tutkimuksia Oslossa vuonna 2000 (ajoittain myös muualla Euroopassa) ja sivujuonessa sota-ajan tapahtumia vuosina 1943 ja 1944. Etenkin sotavuosien rakkaustarina olisi voitu helposti karsia pois jo muutenkin massiivisesta eepoksesta. Kahdesta eri henkilökaartista johtuen lukija suorastaan hukutetaan nimien tulvaan, joiden perässä pysyminen ei ole helppoa, etenkään jos Oslon poliisilaitoksen henkilöt eivät ole entuudestaan tuttuja muista kirjoista (lähinnä Punarinnan jälkeen julkaistuista). 

Nesbø ei siis päästä lukijaansa helpolla. Paitsi että hän melko selkeästi olettaa tämän olevan perillä Norjan roolista Toisessa maailmansodassa, hän on myös katsonut sopivaksi rikkoa kronologista kerrontaa näiden kahden pääjuonen sisällä. Tällainen kikkailu ei tee kerronnastsa yhtään sen hienompaa, eikä varsinkaan sujuvampaa. Jokaisessa kirjan luvussa näkyy sentään päivämäärä ja tapahtumapaikka. Silti on harmillista, jos monien innostus Harry Hole-sarjaan laantuu Punarinnan alun turhauttavaan kerrontaan. 200 sivun jälkeen tarina vihdoin lähtee tosissaan lentoon, ja loppupuolen ansiosta Punarinta nousee yhdeksi sarjan muistettavimmista kirjoista. Erityisesti loppukohtaus on mielestäni hienosti rakennettu.

Punarinnan ansioksi voikin laskea, että se tunnustaa liikaa alleviivaamatta mätäpaiseiden olemassaolon niin ministeriössä, poliisilaitoksessa kuin tavallisten kansalaistenkin keskuudessa. Lopulta vanhan SS-upseerin kostotoimet, uusnatsien väkivalta, korruptoitunut apulaispoliisipäällikkö ja ulkoministeriön valtiosihteeri ovat osana samaa, tuhoa ja kuolemaa kylvävää ketjua. Silti kirja ei jätä suinkaan liian lohdutonta sivumakua. Vaikka aseiden salakuljettaja ei joudukaan vielä vastuuseen aiheuttamastaan pahasta, se olisi ollut ehdottomasti liikaa tähän kirjaan. Nesbø on selkeästi päättänyt naulata lukijan tuoliin kiinni viimeistään tästä kirjasta eteenpäin. Myös rasismin kukoistaminen Suomessa (jopa siinä määrin, että nykyään tarvitaan oma sanansa ihmisille, jotka eivät ole täysin rasisteja) osoittaa, että tämä 15 vuotta vanha norjalaisklassikko on tällä hetkellä erityisen ajankohtainen. 

To Be Continued…

Andrew Garve – Minä, Edgar Jessop (1951); Kumpi Meistä (1976); Kolmesta Poikki (1964)

 Kesäkuun Andrew Garve-bloggauksessani harmittelin, ettei hänen laajahkosta tuotannostaan ole suomennettu kuin kuusi teosta. Harmitteluun on nyt toisaalta aihetta entistä enemmän, kun kaikki Garven kirjat on luettu. Kaikki ”Samsonin Arvoitusta” lukuunottamatta jättivät positiivisen tunnelman. Toisaalta on mukavaa, ettei tarvitse jälleen kerran perua aiempia puheitaan, kuten vaikkapa Patricia Moyesin kohdalla kävi. Garven kirjat ovat kaikki keskenään vieläpä niin erilaisia jättäen vaikutelman, ettei Paul Wintertonin (Garven oikea nimi) koko kekseliäisyys ja luovuus dekkarikirjilijana voi mitenkään välittyä täysin vain näiden kuuden kirjan kautta.

 ”Minä, Edgar Jessop” (A Press Of Suspects 1950) on ensimmäiseksi suomennettu, ja myös järjestyksessä ensimmäinen käännetyistä Garven teoksista. Kirja ei ole perinteinen salapoliisiromaani, kuten ei juuri mikään muukaan Garven opus, vaan kyseessä on elämäänsä pettyneen, yksinäisen miehen kostotarina. Monille kirjailijoille on tyypillistä sijoittaa vähintään yksi ensimmäisistä romaaneistaan henkilökohtaista elämää liippaavaan miljööseen. Myös lehtimiehenä tunnetun Wintertonin/Garven kohdalla ”Minä, Edgar Jessop” on ”se” kirja. Lontoossa vaikuttavan ”Morning Call”-sanomalehden toimituksen rauhallinen arkielämä järkkyy, kun elämäänsä kokonaisvaltaisesti pettynyt ulkomaanosaston toimittaja Edgar Jessop alkaa murhata esimiesasemassa olevia työkavereitaan. Jessop kokee, ettei hänen osaamistaan ole vuosikymmenten uurastuksesta huolimatta riittävästi arvostettu, ja niinpä hän kokee oikeudekseen jakaa mielivaltaista oikeutta. Jessopille ei ole niinkään väliä missä järjestyksessä hänen inhoamansa ihmiset kuolevat, niinpä hän valitsee murha-ajat, -paikat ja -metodit sen mukaan, että juuri häneen on mahdotonta kohdistaa erityisiä epäluuloja. Vaikka ensimmäinen oliivien myrkytysmurha meneekin nappiin, niin jo toinen yritys, missä mies käyttää natsien keskitysleirien kaasukammioista historiaan jäänyttä zyklon-kaasua, pienentää epäiltyjen joukkoa jo hyvin merkittävästi. Jessop joutuu valehtelemaan poliiseille melko silmiinpistävästi, ja vähitellen hän kietoo itsensä entistä uhkarohkeampien valheiden verkkoon, josta ei ole ulospääsyä. 

”Minä Edgar Jessop” kuuluu mielestäni samaan Sapon alkupään parhaimmistoon kuin viime kuussa arvioimani Raymond Postgaten ”Valamiesten Tuomio.” Vaikka rikollinen on selvillä kirjan ensilehdiltä lähtien, se ei haittaa lukuelämystä millään lailla. Monestihan syyllinen on vanhoissa dekkareissa selvillä muutenkin, ja kirjan ainoa kohokohta on, kun murhaajan paljastumisen pitäisi yllättää lukija viimeisessä luvussa. ”Minä Edgar Jessop” on hyvä kirja, koska se on hyvä alusta loppuun. Tarina pitää pääosin otteessaan ja muistuttaa, että myös todellisuudessa Jessopin kaltaisia, masentuneita erakkoja lienee lähes jokaisella työpaikalla. Vaikka suurin osa ihmisistä ei ryhdykään tappamaan, kun voimat ja usko elämään loppuvat, tällaiset tapaukset osoittavat mihin puhumattomuuden empatiaton kulttuuri voi johtaa. Silloin yksittäinen vastoinkäyminen saa kohtuuttomat mittasuhteet ja kaataa kupin nurin, Jessopin tapauksessa se on odotettu ylennys, jonka odotuksesta huolimatta saakin toinen työntekijä. Joku voisi ajatella, että on sopimatonta inhimillistää murhaajaa liikaa, mutta tosiasiahan kuitenkin on, että elämän syrjästä putoamisen riski ja syrjäytyminen voi kohdata ihan ketä tahansa ihmistä oikeastaan milloin vain.

 

”Kumpi Meistä?” (Home To Roost 1976) on ainoa suomennos Garven myöhemmästä tuotannosta. Ja koska herra Winterton lienee tämän julkaisun aikaan jo tunnetumpi kirjailijana kuin lehtimiehenä, on tämän romaanin keskushenkilö yllätys, yllätys – kirjailija! Vieläpä jännitys sellainen.. Walter Haines ei kenties ole kirjallisuuden kiinnostavin päähenkilö kautta aikain. Hänellä on ihastuttava vaimo, Laura, velaton asunto ja intohimosta tehty ammatti, johon hän mielellään uppoutuu liiankin kanssa. Laura ei jaksa Walterin toistuvia epähuomionosoituksia, ja niinpä tämä lähtee Tv-hurmuri Max Rylandin matkaan. Mies on vilpittömän oloisella ystävällisyydellään tutustunut Walteriin ja Lauraan avioparina, joten Maxin tunkeutuminen heidän väliinsä tulee Walterille melkoisena shokkina. Hän saa terapeuttista tukea Lauran parhaalta ystävältä, Murielilta, ja saa tämän kautta kuulla myös Maxista kaikenlaisia ikäviä juoruja. Kun Tv-tähti sitten löytyy murhattuna huvilaltaan, Walter on toki epäiltyjen listan kärjessä. Hänellä on varma alibi, mutta kuitenkin jostain syystä hän tunnustaa poliisille surmanneensa Maxin. Heti perään myös toinen mies tunnustaa rikoksen. Kumpi heistä on syyllinen? Vai olisiko Garvella vielä heittää hihastaan joku ässä? Teoksen alkuperäinen nimi kun ei oikein vastaa suomennettua..  

Kirjan alkupuolella kuvaillaan tiiviisti useankin vuoden ajanjaksoja Walterin ja Lauran onnellista, paljon huvittelua ja matkustelua sisältävää avioelämää. Sitten kerronta muuttuu minä-muodosta dialogipainotteiseksi, ja romaanin harvoihin henkilöhahmoihin ehtii tulla juuri riittävästi tarvittavaa syvyyttä. ”Kumpi Meistä?” on millä vaan mittarilla mitattuna melko lyhyt ja humoristisen kevyt kirja, ja koska murha tapahtuu vasta kirjan puolivälissä, voidaan tämän katsoa olevan ennemminkin rikoksen sisältävä kirja, kuin kirja itse rikoksesta. Tosin loppupuolella useampi kymmenen sivua menee rikoksen rekonstruktointiin, kun Walter joutuu uurastamaan hikihatussa todistaessaan poliiseille, että hänen alibinsa on murrettavissa. Tätä kohtaa lienee tarkoituksella pitkitetty, jotta se saisi riittävän humoristiset mittasuhteet. 

Pidin tästä kirjasta hämmästyttävän paljon siihen nähden, miten vähillä työkaluilla tämä lopulta on rakennettu: kolmiodraama – petetty aviomies – mustasukkaisuutta – murha – kaksi epäiltyä – kaksi alibia – kaksi tunnustusta. Garven niksi onkin ottaa niistä vähistä työkaluista kaikki mahdollinen irti, joita hän kulloinkin käyttää, ja sitten hän vaihtaa koko työkalupaketin uutta kirjaa varten. Näin ainakaan ideoita ei tule tuhlailtua :) Lisäksi tässä oli läsnä mukavan ajaton tunnelma. Kirja olisi hyvin voinut olla julkaistu (pienin muutoksin) yhtä hyvin viime viikolla kuin 40 vuotta sitten.  

Jos kaksi epäiltyä kuulostaa murhapähkinänä aivan liian säälittävältä, niin kirjassa ”Kolmesta Poikki” (Frame-Up 1964) on tarjolla sentään kolme epäiltyä, joista valita. Miksiköhän Garven kääntäjät ovat halunneet oikein erityisesti korostaa epäiltyjen vähäistä määrää kirjojen suomennetuissa nimissä? ”Kolmesta Poikki” julkaistiin muista poiketen Welin+Göösin Musta Kissa-sarjassa vuonna 1966. Wg lähti Wsoy:n ja Gummerrukseen nähden myöhässä jännäribisnekseen mukaan, eikä heidän sarjastaan tullut koskaan yhtä suosittua, kun Saposta tai Salamasta. Sarjan julkaiseminen lopetettiinkin jo 20 kirjan jälkeen. 

Suomennetuista kuudesta kirjasta oikeastaan vain tämä on edes jollain lailla perinteinen murhamysteeri. Tässäkin tosin epäiltyjä on vain kolme, joten huomattavasti suurempi merkitys on juonen kuljetuksella ja rikoksen psykologisella pohdinnalla kuin itse loppuratkaisulla. Tykkäsin kirjasta erityisesti sen rehellisen arvoituslähtökohdan vuoksi. Taiteilija John Lumsden murhataan kotonaan, kolme epäiltyä – kolme varmaa alibia. ”Kolmesta Poikki” ei pyri tarkkoihin henkilökuvauksiin, tai tekemään ylitarkastaja Charles Blairista kirjallisuuden muistettavinta salapoliisia. Lukuja on paljon ja ne ovat lyhyitä. Joka luvussa tiiviisti kerrottu tarina nytkähtää juuri sen verran eteenpäin kuin on tarpeen. Dialogi on paikoin tylsää poliisien rutiinikeskustelua -ja kuulustelua, mutta erityisesti kirjan loppupuolella kahden epäillyn välille syntyvä asetelma, jossa he syyttävät toisiaan ystävänsä murhasta, on suorastaan riemastuttava. Jos huumoria olisi mukana enemmän, tästä saisi loistavan, vanhan ajan dekkarigenreä parodioivan näytelmän. Loppuratkaisu vain saisi olla siihen tarkoitukseen joko mielenkiintoisempi, tai hullumpi, mutta kyllähän tämäkin menettelee.

   Andrew Garven kirjoille tuntuisi olevan yhteistä musiikkianalyysistä tuttu ilmaisu ”less is more.” Hän osaa sujuvasti ja paikoin jopa omaperäisesti ottaa vähästä irti mahdollisimman paljon. Pyrkimys pitää henkilögalleria suppeana ja rakentaa jännitystä seuraamalla miten kunkin kirjan päähenkilö toimii ja ajattelee tukalassa tilanteessa, on usein parempi tie kuin uuvuttaa lukija ahtamalla kirja täyteen turhia sivuhenkilöitä monimutkaisemman dekkarikudoksen toivossa. Kerronnan keskittyminen pieneen määrään ihmisiä toisaalta vähentää loppuyllätyksen dramaattisuutta, mutta samalla tämä ratkaisu on tehnyt kirjoille kokonaisuutena hyvää. Kertaakaan Garvea lukiessaan ei tarvitse miettiä kuka kukin on. Myös kirjojen lopetuksista tuntuu löytyvän yhteneväisyyksiä ainakin tunnelmaltaan. Garve pääosin välittää henkilöistään ja antaa heille mahdollisuuden onnelliseen tulevaisuuteen, mutta sitä ei kuitenkaan alleviivata siirappisesti lukijaa aliarvioivalla tavalla. Vain yhdestä kuuden kirjan lopetuksista itseäni jäi ärsyttämään ratkaisun moniselitteisyys. Päähenkilöt ovat kauttaaltaan nuorehkoja – keski-ikäisiä miehiä, niin myös edellisen bloggaukseni kirjoissa ”Leandan Sankari”, ”Polun Pää” ja ”Samsonin Arvoitus.” Kaikille suomennetuille Garven kirjoille sopiikin loistavasti myös Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Taneli Mäkelän legendaarisen ”Kaverille Ei Jätetä”-sarjan motto – Yksinäisen miehen puolella, rakkaudella!

Patricia Moyes – Totuus Nukkuu Sikeästi (1965); Musta Leski (1975); Musta Tyttö, Valkoinen Tyttö (1989)

      Edellinen bloggaukseni brittiläisen Patricia Moyesin tuotannosta oli pääpiirteittäin positiivinen. Siihen asti lukemani kirjat olivat kaikki olleet vähintään kohtuullisia ja erehdyin luulemaan, että varsinaisia huteja ei olisi eksynyt joukkoon. Oletus olisi voinut osua oikeaankin, onhan Moyesin koko tuotanto vain n. 20 kirjaa, ja mitä se nyt on verrattuna vaikkapa Agatha Christien tai E.S. Gardnerin 80+ repertuaariin? Kuitenkin nämä viimeiset suomennokset luettuani täytyi ikäväkseni todeta, että suhde hyvien ja huonojen teosten välillä jakautuu aika tasaisesti. Pääsääntöisesti 70-luvun tuotanto on jo aika epätasaista, ja myöhemmistä kirjoista ainoastaan ”Yölautta Tuonelaan” 1985, jäi selkeästi muita positiivisempana lukukokemuksena mieleen. Moyesin kirjoitustahti harveni 70-luvun lopulla, ja erityisesti hänen myöhemmistä teoksistaan useampikin on jäänyt kääntämättä.

Näistä lukemattomista (ja nyt luetuista) Moyeseista varhaisin oli ”Totuus Nukkuu Sikeästi” (Johnny Under Ground) 1965. Ensimmäinen ja ainoa painos ilmestyi Sapossa 1969 heti kun ko sarja oli siirtynyt ”irtolehtipainoskaudelle.” Hyväkuntoisena kirjaa on siis käytännössä mahdotonta löytää, ja Moyesin kirjoista tätä on ylipäätään vähiten liikkeellä. Kirjan päähenkilö on tällä kertaa komisaario Henry Tibbettin sijaan hänen vaimonsa Emmy Tibbett. Hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä osallistuessaan Dymfield-hävittäjätukikohdan kokoukseen. Emmy oli tukikohdan palveluksessa Toisen Maailmansodan aikana, jolloin naisten rakastama ja Britannian juhlituin lentäjäsankari Beau Guest lähti sieltä itsemurhalennolle. Emmy oli monien muiden tapaan rakastunut Guestiin, ja hänellä on edelleen tallessa hänestä valokuvia. Kokouksen yhteydessä Guestin leski Barbara pyytää Emmyä auttamaan Dymfieldin historiaa käsittelevän kirjan kirjoittamisessa, eikä Emmy osaa kieltäytyä. Viimeistään kun kirjan toinen päätekijä löydetään kuolleena asunnostaan, alkaa olla selvä, että Barbaran motiivi on ennemminkin saada sinetti Beau Guestin uralle kuin kirjoittaa hävittäjätukikohdan historiikki. Epäilys siitä että myös lentäjän 20 vuoden takaiseen kuolemaan liittyi jotain hämärää, alkaa kalvaa Henty Tibbettiä, ja erityisen huolissaan hän on vaimonsa turvallisuudesta.

”Totuus Nukkuu Sikeästi” ei ole kehnoin Moyesin dekkari, onhan kirjan suomenkielinen nimikin jo poikkeuksellisen hieno ja osuva. Kuitenkin kirjan maailmankuva erityisesti tasa-arvon kannalta tuntuu auttamattoman vanhanaikaiselta. Toki armeijaympäristö alleviivaa tätä asetelmaa, että miehet sotivat ja lentävät ja ovat komeita, naiset leipovat heille kotona pullaa ja toivovat, ettei mitään sattuis. Moyesin kirjat eivät ole muutenkaan autuaan vapaita rasismista, antisemitismistä jne, mutta jo tämän kirjan ensimmäisillä sivuilla Henry Tibbettin ajatukset vaimostaan ovat suorstaan raivostuttavan sovinisti-vanhoillisia:

”Bussipysäkillä seistessään hän (Henry) ajatteli, että Emmylle tekisi hyvää tavata vanhoja ystäviään. Henryn työ rikososastolla merkitsi pitkiä työpäiviä, epäsäännöllisiä työaikoja sekä usein matkoilla oloa. Emmy ei ollut milloinkaan valittanut, mutta viime aikoina hän oli käynyt hiukan levottomaksi. Hän oli huomannut, ettei hänellä ollut kyliksi tekemistä ja puhunut osapäivätoimen ottamisesta. Jospa me vain olisimme voineet saada lapsia, ajatteli Henry. Emmy-raukka…”

Mielestäni tätä ei voi tulkita niinkään, että kirjailija käsittelee feminismiä ironisella otteella, vaan ajankuva on yksinkertaisesti ollut se, että ”naisen pikka on lasten kanssa kotona” ja Moyes tuntuu seisovan tämän ajatuksen takana enemmän tai vähemmän. Lisäksi Henryn johtama rikostutkinta pohjautuu tässä tarinassa paikoin hyvinkin paljon Emmyn muistoille 20 vuoden takaa. Nämä muistelupätkät on kai tarkoitettu lisäämään sentmentaalisuutta, mutta se tuo kirjaan ennemminkin turhaa kuin oivaltavaa rakenteellista poukkoilua. Romaanin henkilögalleria on Moyesille melko tyypillinen setti lähinnä yläluokan porukkaa, eikä hän ujostele kirjoittaa inhottavia tyyppejä oikeasti epäsamaistuttavan inhottaviksi. Sanomattakin lienee selvää, että nämä tyypit harvemmin osoittautuvat lopussa murhaajiksi :) Pahis on siis suhteellisen helposti arvattavissa, mutta ei ole kuitenkaan mikään pahimman laatuinen itsestäänselvyys.

Romaanit ”Musta Leski” (Black Widower) 1975 ja ”Musta Tyttö, Valkoinen Tyttö” (Black Girl, White Girl) 1989 sijoittuvat molemmat kuvitteelliselle Tampican saarivaltiolle. Moyes asui 70-luvun alkupuolelta kuolemaansa saakka Neitsytsaarilla, mikä lienee voimakkaasti vaikuttanut näiden kirjojen tapahtumaympäristön valintaan. ”Mustassa Leskessä” kuolee Tampican suurlähettilään, Eddie Ironmongerin vaimo Mavis keskellä suurlähetystön vastaanoton juhlahumua. Hän kuuluu niinikään Moyesille tyypilliseen ”vastenmieliset yläluokan siivelläeläjänaikkoset”-kategoriaan, ja hänellä on useita skandaalinkäryisiä suhteita takana. Juttu on niin arkaluonteinen, että suurlähettiläs haluaa pitää kuoleman Tampican yksityisasiana. Onnekseen Henry Tibbett on hänen koulukaverinsa, ja Scotland Yardin vetäminen mukaan sujuu mutkitta. Virallisesti Tibbetit tulevat Tampicaan kuitenkin vain lomailemaan. Kovin kauaa Henryn tutkimukset eivät kuitenkaan pysy salassa kuten ei myöskään se tosiasia, että satojen juhlavieraiden sijasta murhaajaa aletaan etsiä Ironmongerin ja Tampican omasta diplomaattipiiristä. 

Kirja ei ollut kovin mukaansatempaava, ja se oli helppoa laskea käsistään melkein missä vaan kohdassa. Välillä lomaparatiisin kuvauksista tuli ihan kiva fiilis, mutta miljöönä kuitenkin Moyesin lähes kaikki muut matkustelua sisältävät romaanit ovat mukavampia ja realistisempia. Onhan tässä koko tapahtumapaikkakin keksitty. ”Mustan Lesken” draamankaari oli rakennettu niin perinteisistä aineksista (toinen murha pienen taantumisen jälkeen tarinan puolivälissä, lopputakaa-ajo jne), että lopulta itse ratkaisu ei juurikaan kiinnostanut. Kuvitteellisen saarivaltion diplomaattipiirien hämärät osakeomistukset eivät liene helposti lähestyttävin ja kipinää herättävin ratkaisun avain. On se silti sentään kiinnostavampi kuin iänikuinen huumeiden salakuljetusshow, jonka varaan koko viimeinen Moyesilta suomennettu teos rakentuu. 

”Musta Tyttö, Valkoinen Tyttö” ei kanna nimessään sentään aivan niin rasistista viittaa kuin voisi olettaa. ”Valkoinen tyttö” viittaa tarinassa kokaiiniin, ”Mustan tytön” tarkoitusta ei ehkä parane paljastaa. Tällä kertaa Henry on kutsuttu saarelle selvittämään huumeiden salakuljetusoperaatiota, johon mitä ilmeisimmin on sotkeutunut myös Tampican korkein valtionjohto. Eddie Ironmonger on jälleen mukana, joskin pienemmässä roolissa kuin kirjassa ”Musta Leski.” Henry joutuu jälleen turvautumaan ilmeisen hyviin näyttelijänlahjoihinsa esittäen milloin upporikasta sijoittajaa, milloin huumediileriä. Veneonnettomuudessa kuolee eräs epäilty huumemestari, vai oliko se sittenkin järjestetty tapaturma, ja oliko mies sittenkään pahisten puolella? Myös Emmy katoaa ja Tibbettien 90-vuotias naisystäväkin ehtii kadota hetkeksi. Tapahtumat sen kun vain vyöryvät lukijan päälle, eikä lopulta mikään mikä tapahtuu tunnu merkitykselliseltä. Tylsien yläluokan tyyppien ja poliiseina esiintyvien rikollisten väliset kahnaukset eivät ota tuulta alleen. Moyes on tässä kenties yrittänyt todistaa olevansa korkeasta iästään huolimatta ajan hermolla, ja siksi yrittänyt aivan liikaa kirjoittaa nykyaikaisen, ”menevän” jännärin. Lopulta lukija ei voi ennen ns. loppuratkaisua päätellä juurikaan mitään siitä mitä todellisuudessa on tekeillä. Pahisten ja hyvisten puolella nyt sitten lopulta on ketä on. Eipä sillä niin väliä, henkilöitä ei missään vaiheessa esitellä niin, että heistä jäisi mitään mieleen saatika että heistä jaksaisi välittää. 

”Musta Tyttö, Valkoinen Tyttö” on selkeästi Moyesin huonoin sepustus ja huonoimpia lukemiani kirjoja ylipäätään. Harmillista, että tämä piti edes julkaista suomeksi. Tämän tilalle olisi varmasti löytynyt jokin (ehkä jopa mikä tahansa) parempi vaihtoehto kirjailijan vanhemmasta tuotannosta. Ja vielä surullisempaa tietysti on, jos tämän takia Moyesilta ei sittemmin enää suomennettu mitään. Edelleen uskallan suositella lämpimästi hänen varhaistuotantoaan ”Kuolleet Eivät Hiihdä”, ”Esityslistalla Murha” ja erityisesti ”Tähdenlento.” Näissä kirjoissa juonenrakentelu ja henkilökuvaukset yhdistyvät kiinnostaviin miljöisiin ja paikoin jopa huumoria hersyvään dialogiin. Näiden kirjojen perusteella Patricia Moyesista olisi voinut odottaa pitkäikäistä, perinteisen koulukunnan huippudekkaristia. Merkille pantavaa on myös, että nämä kaikki on kirjoitettu välillä 1959 – 1965, eli aikana, jolloin Christie itse kirjoitti jo keskimäärin paljon huonompia kirjoja. Oikeastaan heti Christien kuoleman jälkeen myös Moyesin kekseliäisyys alkoi osoittaa hiipumisen merkkejä.

     Moyesin toiminnallisemmista kirjoista parhaat ovat ”Setä Kuolema Hollannissa” ja ”Yölautta Tuonelaan.” Muita kohtuuhyviä kirjoja ovat vielä ”Murha Alpeilla”, ”Syntymäpäivälahjaksi Kuolema” ja ”Muotimurha.” Kaikki nämä kolme em kirjaa tosin kärsivät avoimen narsistisista yläluokan henkilöhahmoista, jotka eivät voita puolelleen. Se ei ole varmasti tarkoituskaan, mutta fiktiivisen inhon sijaan ne saavat lukijan ihmettelemään miksi kirjailija haluaa tarinasta toiseen tehdä osasta kirjansa henkilöistä liioitellun ikäviä. Vähemmälläkin vihjailulla asia tulisi selväksi ja realistisempaa olisi, jos silloin tällöin joku ikävä mulkero paljastuisi murhaajaksi, tai edes uhri ihan sairaan mukavaksi :) No, ei se onneksi ole sentään ihan näin suoraviivaista. Sen sijaan mikään tässä bloggauksessa arvioimani kirja ei kuulu lähellekään Moyesin parhaisiin, vaan ne sijoittuvat mielikuvituksettomuudessaan, toistavuudessaan ja tylsyydessään joukon hännille ”Kolmannen Koiran Kummallisen Tapauksen” ja ”Kuka On Simon Warwickin” joukkoon (viimeisimmässä on kieltämättä vielä kekseiliäs loppuratkaisu). Keräilymielessä kaikki Moyesit on toki suht helppo saada kasaan. 13 suomennosta on kuitenkin riittävästi, että ko kirjailijasta saa selkeän kuvan, mutta ei kuitenkaan liikaa niin että pääsisi pahasti tylsistymään. Ja ainahan huonon kirjan voi jättää kesken!   

Raymond Postgate – Valamiesten Tuomio (Verdict Of Twelve) 1940

Raymond Postgate lienee tunnetumpi brittiläisenä kommunistina ja edelleen toimivan ”Good Food Guiden” perustajana kuin kirjailijana. Hänen neljästä teoksestaan suomeksi on käännetty ainoastaan esikoisromaani ”Valamiesten Tuomio”, josta myös sittemmin tuli hänen selkeästi tunnetuin teoksensa. Kirja ilmestyi suomeksi Sapo-sarjan alkupuolella 1958, ja itselläni tämä kuului ennakko-odotuksissa luokkaan ”luetaan nyt kun on keräilymielessä tulut hankittua.” Olisin kyllä varmasti lukenut muutkin, vaikka ne olisivat ehkä olleetkin heikompia. Varaa rimanlaskuun nimittäin on :) 

Kirjan selkeästi pisin ensimmäinen osa esittelee lukijalle koko valamiehistön. Jo näiden kahdentoista ihmisen tarinoissa olisi parhaimmillaan yksitellen aineksia romaaneiksi asti. Mielenkiintoisimpia ovat mm Victoria Aktins, joka on selvinnyt tuomiotta tätinsä murhasta, ja nyt syystäkin miettii mikä oikeudella hän voi tuomita toisen ihmisen, joka ei vain ole ollut rikoksessaan yhtä huolellinen kuin hän. Achilles ”Arthur” Popesgrove puolestaan on paennut Kreikasta Englantiin paremman elämän toivossa, eikä ole kertonut oikeaa nimeään edes lapsilleen. Osa valamiehistä toki esitellään lyhyemmin kuin toiset. Vaikka kaikkien 12:sta henkilön tarinaa ei olekaan tarpeen muistaa ulkoa kirjan edetessä, mielenkiinnon hajoaminen näiden tarinoiden kesken on kuitenkin lukiessa pieni ongelma. Mitään näistä mielenkiintoisista taimista Postgate ei kuitenkaan ehdi kirjan aikana kasvattaa metsän mittoihin. 

Valamiesten ja tuomioistuimen käsittelemä oikeusjuttu ei ole juoneltaan kekseliäimmästä päästä, mutta se on sujuvasti kerrottu ja henkilöt kaikkine julmuuksineen ja heikkouksineen tulevat poikkeuksellisen lähelle. Leskirouva Rosalie van Beer on tahtomattaan joutunut ottamaan miehensä veljenpojan Philip Arkwrightin kasvatettavakseen, koska he ovat koko suvun ainoat hengissä olevat. Rosalie ei voi sietää pojan adhd-luonteesta aiheutuvia käytöstapoja, ja hänen elämänsä harvoja nautintoja onkin rajoittaa pojan huvituksia tämän heikon terveyden verukkeella. Philipillä ei ole ikäisiään tovereita, vaan hänen paras ystävänsä on lemmikkikaniini. Yksityisen opettajan kotiopetustunnit ovat hänelle tärkein sosiaalinen kontakti, joita hänen tätinsä niin ikään on pyrkinyt vähentämään. 

Kun Philip sitten kuolee syötyään muratin siitepölyllä myrkytettyä salaattia, ei ilmeistä syyllistä tarvitse etsiä kaukaa. Ennen pojan kuolemaa Rosalie oli tappanut tämän lemmikkikanin työntäen sen elävänä uuniin. Rosalie oli saanut heidän virkalääkärinsä tohtori Parkersin suostumaan kanin hävittämiseen terveydellisistä (ja hygienisistä) syistä, jos Philipin leikit menisivät liian pitkälle. Saman tohtorin toimesta ja toimimattomuudesta Philipin myrkytyksen tutkiminen edistyi hänen kannaltaan kohtalokkaan hitaasti. Philip oli tietysti kaniinin surmaamisesta täydellisen murtunut ja raivoissaan tädilleen. Dilemma oikeastaan on, kumpi näistä kahdesta oli sekoittanut muratin siitepölyä salaatinkastikkeeseen. Rosalie vapautuakseen huoltajuudesta lopullisesti, vai Philip kostaakseen lemmikkinsä kuoleman. Kanin hengiltä kaasuttamisen pitäisi kenties herättää lukijan sympatiat pojan puolelle, ja toki niin käykin. Kuitenkin jos ajatellaan asiaa ihan eläinten oikeuksien kannalta, niin tällaista tapahtuu päivittäin ja laillisesti. 99% tuotetusta lihasta maailmassa kun on edelleenkin eläinten kärsimyksistä piittaamatonta ja täysin epäekologista tehotuotantoa. Positiivista kuitenkin, että vuonna 1940 kirjoitetussa kirjassa salaatti on keskeisessä roolissa :) 

Valamiesten Tuomiolle ei ole helppoa löytää kirjallista vastinetta. Valamiehistöstä kertovia kirjoja toki on myös kultakaudella julkaistu jonkin verran, oikeussalidraamoista puhumattakaan. Kirja on kuitenkin poikkeuksellinen, koska harvoin lukijalle selvitetään valamiehistön taustat näin tarkasti. Heidän henkilöhistoriallaan on huomattava painoarvo, päättävätkö he äänestää syytetyn vapauttamisen vai hirttotuomion puolesta. Toki tämä(kin) kirja odotetusti huipentuu valamiesten ratkaisuun onko Rosalie van Beer syyllinen vai syytön Philipin myrkyttämiseen. Totuus kuitenkin paljastuu vasta viimeisillä riveillä.

Dorothy L. Sayers – Luonnoton Kuolema (Unnatural Death) 1927

Aiemmasta Sayers-bloggauksestani lienee käynyt selväksi, etten ole Peter Wimsey-sarjan suurimpia ystäviä. Ainoa kohtuuhyvä lukemani Sayersin romaani on "Kuolema Vierailee Kerhossa" vuodelta 1928, yhdestäkään 30-luvun kirjasta en pitänyt monestakin eri syystä.
"Luonnoton Kuolema" on sarjan kolmas romaani ja tämä oli aikoinaan myös ensimmäinen suomeksi julkaistu Sayersin kirja. Koska tästä sattui tielleni Otavan punainen kolmio-sarjan kohtuukuntoinen 1.painos vuodelta 1937, ja koska Julian Symonskin mainitsee tämän olevan Sayersin alkutuotannon paras kirja, niin pitihän se toki ostaa ja lukaista pois.

Jo kirjan alkutaipaleella tosin muistin, ettei Sayerseja noin vain lukaistakaan. Tämänkin tarinan dekkarijuoni kehittyy hitaasti ja kohtauksia on pitkitetty melkoisesti. Peter Wimsey on poliisiystävänsä Charles Parkerin kanssa ravintolassa, kun viereisessä pöydässä istuva tohtori Carr kertoo tapauksen potilaansa Agatha Dawsonin kuolemasta. Hän oli jo päälle 70-vuotias, syöpää sairastava nainen, mutta hänen ei olisi pitänyt sillä tavalla luonnottoman luonnollisesti kupsahtaa vielä. Agathalla on ollut laaja suku, mutta tällä hetkellä ainoa elossa oleva perillinen on hänen siskontyttärensä Mary Whittaker. Selkeä motiivi murhaan, mutta miksei hän olisi voinut odottaa miljoonaperintöään vielä vuoden pari? Ja jos kerran kyseessä olisi murha, niin mikseivät ruumiinavaukset sun muut perustoimenpiteet tuottaneet tulosta..Ensimmäiseksi Wimsey lähettää luottovainukoiransa, vanhapiika Agatha Climpsonin asustelemaan kaimansa Dawsonin mummon kotisudulle ja hän saa dramatisoivaan tyyliinsä selville yhtä sun toistakin, joka SAATTAA olla MIELENKIINTOISTA. Kylän asukkaat puhelevat kumman vapautuneesti toistensa asioista ja pian Climpsonilla alkaa olla ensikäden yhteys niin Mary Whittakeriin kuin myös Dawsonin viimeisiin palvelustyttöihin.

Kuolemantapauksesta on kirjan alussa kulunut kolme vuotta, ja koko jutun penkominen lähtee täysin Wimseyn itsepäisyydestä haluta selvittää kerrankin se mahdoton murha. Parkerin mielestä homma tuntuu työläältä ajanhukalta, mutta saa kai harrastelijasalapoliisi käyttää aikansa miten tykkää, jos sitä kerran on. Tosin toinen Dawsonin palvelustytöistä kuolee jo kirjan alkupuolella yhtä luonnottoman tapaturmaisesti kuin emäntänsäkin heti Wimseyn lehti-ilmoituksen jälkeen, joten hän saa syystäkin syyllisyydentuskat harteilleen. Onko siis kolme vuotta sitten kuolleen, kuolemansairaan naisen kuoleman selvittely kuitenkaan sen arvoista, että nuoren naisen mitä ilmeisimmin tästä syy-seuraus-suhteessa piti menettää henkensä?

Yritin lukea "Luonnotonta Kuolemaa" sillä asenteella, että keskittyisin laahaavan juonen sijaan Sayersin muihin kirjallisiin avuihin, jotka ovat kieltämättä samalla hänen heikkoutensa. Kirjasta saa kyllä enemmän irti, kun jaksaa yrittää viehättyä henkilöhahmoista, ajankuvasta ja paikoin humoristisesta dialogista, jota sinkoilee etenkin Parkerin ja Wimseyn erimielisyyksistä. Myös Agatha Climpsonin punakynällä alleviivatut kirjeet Wimseylle nuuskimisen edistymisestä ovat paikoin ihan hauskoja. Lisäksi kirjassa esiintyy myös musta pappi (kirjan julkaisuaikaan neekeri-sana oli toki käytössä) ja myös kahden naisen välillä vaikuttaisi olevan vispilänkauppaa. Sayers ei mielestäni ota suoranaisesti kantaa, ovatko  neekerit ja lesbot jees vai eivätkö ole. Kuitenkin kirjailijan uskonnollisen vakaumuksen tuntien voisi kuvitella papin roolin olevan jonkinlainen ihmisarvon tunnustus myös tummaihoisille, mikä on ollut 20-luvun Englannissa kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys.

Tästä kaikesta hyvästä huolimatta en usko, että luen kirjaa koskaan uudelleen. Vaikka myös teoksen dekkarijuonessa on loppupuolella käänteitä, joihin en ole muualla törmännyt, itse lopetus lässähtää. Hyvän kirjan tunnus on, että sen pitäisi olla alusta loppuun asti hyvä, eikä pelkästään dekkariperinteelle ominaista lopun odottelua. Sitähän tämä lukuelämys ei missään nimessä ollut. "Luonnoton Kuolema" on itseasiassa selkeästi paras lukemani Sayersin kirja heti "Kuolema Vierailee Kerhossa" jälkeen. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi toivonut lopetukselta edes jonkinlaista "palkintoa" etenkin kirjan alkupuolen venyttelyn ja jaarittelun kahlauksen kompensoimiseksi. Tällaisenaan ja aikakaudelleen tyypillisenä, varsin pitkänä eepoksena, tästä jäi se kuuluisa "tässäkö se nyt oli"-fiilis.

Jos Sayersin kevyempään alkupään tuotantoon kuitenkin haluaa tutustua, niin voihan tätä toki suositella. 30-luvun kirjoihin (Juhlailta, Mainosmurha, Myrkkyä..) verrattuna  "Luonnoton Kuolema" on todella lukukelpoinen. En ole tosin lukenut sarjan kahta ensimmäistä kirjaa "Kuka ja Mistä? (Whose Body?)" 1923. ja "Kuolema Keskiyöllä (Clouds of Witness)" 1926, joten nähtäväksi jää onko Sayersin parhaat ideat käytetty kuitenkin kahteen ensimmäiseen kirjaan. Nettiarvioista päätellen ei, mutta enpä ole aiemminkaan kovin keskiverrosti ollut samaa mieltä muiden kanssa, etenkään tämän lajinsa "klassikkokirjailijan" kohdalla.