Raymond Postgate lienee tunnetumpi brittiläisenä kommunistina ja edelleen toimivan ”Good Food Guiden” perustajana kuin kirjailijana. Hänen neljästä teoksestaan suomeksi on käännetty ainoastaan esikoisromaani ”Valamiesten Tuomio”, josta myös sittemmin tuli hänen selkeästi tunnetuin teoksensa. Kirja ilmestyi suomeksi Sapo-sarjan alkupuolella 1958, ja itselläni tämä kuului ennakko-odotuksissa luokkaan ”luetaan nyt kun on keräilymielessä tulut hankittua.” Olisin kyllä varmasti lukenut muutkin, vaikka ne olisivat ehkä olleetkin heikompia. Varaa rimanlaskuun nimittäin on :)
Kirjan selkeästi pisin ensimmäinen osa esittelee lukijalle koko valamiehistön. Jo näiden kahdentoista ihmisen tarinoissa olisi parhaimmillaan yksitellen aineksia romaaneiksi asti. Mielenkiintoisimpia ovat mm Victoria Aktins, joka on selvinnyt tuomiotta tätinsä murhasta, ja nyt syystäkin miettii mikä oikeudella hän voi tuomita toisen ihmisen, joka ei vain ole ollut rikoksessaan yhtä huolellinen kuin hän. Achilles ”Arthur” Popesgrove puolestaan on paennut Kreikasta Englantiin paremman elämän toivossa, eikä ole kertonut oikeaa nimeään edes lapsilleen. Osa valamiehistä toki esitellään lyhyemmin kuin toiset. Vaikka kaikkien 12:sta henkilön tarinaa ei olekaan tarpeen muistaa ulkoa kirjan edetessä, mielenkiinnon hajoaminen näiden tarinoiden kesken on kuitenkin lukiessa pieni ongelma. Mitään näistä mielenkiintoisista taimista Postgate ei kuitenkaan ehdi kirjan aikana kasvattaa metsän mittoihin.
Valamiesten ja tuomioistuimen käsittelemä oikeusjuttu ei ole juoneltaan kekseliäimmästä päästä, mutta se on sujuvasti kerrottu ja henkilöt kaikkine julmuuksineen ja heikkouksineen tulevat poikkeuksellisen lähelle. Leskirouva Rosalie van Beer on tahtomattaan joutunut ottamaan miehensä veljenpojan Philip Arkwrightin kasvatettavakseen, koska he ovat koko suvun ainoat hengissä olevat. Rosalie ei voi sietää pojan adhd-luonteesta aiheutuvia käytöstapoja, ja hänen elämänsä harvoja nautintoja onkin rajoittaa pojan huvituksia tämän heikon terveyden verukkeella. Philipillä ei ole ikäisiään tovereita, vaan hänen paras ystävänsä on lemmikkikaniini. Yksityisen opettajan kotiopetustunnit ovat hänelle tärkein sosiaalinen kontakti, joita hänen tätinsä niin ikään on pyrkinyt vähentämään.
Kun Philip sitten kuolee syötyään muratin siitepölyllä myrkytettyä salaattia, ei ilmeistä syyllistä tarvitse etsiä kaukaa. Ennen pojan kuolemaa Rosalie oli tappanut tämän lemmikkikanin työntäen sen elävänä uuniin. Rosalie oli saanut heidän virkalääkärinsä tohtori Parkersin suostumaan kanin hävittämiseen terveydellisistä (ja hygienisistä) syistä, jos Philipin leikit menisivät liian pitkälle. Saman tohtorin toimesta ja toimimattomuudesta Philipin myrkytyksen tutkiminen edistyi hänen kannaltaan kohtalokkaan hitaasti. Philip oli tietysti kaniinin surmaamisesta täydellisen murtunut ja raivoissaan tädilleen. Dilemma oikeastaan on, kumpi näistä kahdesta oli sekoittanut muratin siitepölyä salaatinkastikkeeseen. Rosalie vapautuakseen huoltajuudesta lopullisesti, vai Philip kostaakseen lemmikkinsä kuoleman. Kanin hengiltä kaasuttamisen pitäisi kenties herättää lukijan sympatiat pojan puolelle, ja toki niin käykin. Kuitenkin jos ajatellaan asiaa ihan eläinten oikeuksien kannalta, niin tällaista tapahtuu päivittäin ja laillisesti. 99% tuotetusta lihasta maailmassa kun on edelleenkin eläinten kärsimyksistä piittaamatonta ja täysin epäekologista tehotuotantoa. Positiivista kuitenkin, että vuonna 1940 kirjoitetussa kirjassa salaatti on keskeisessä roolissa :)
Valamiesten Tuomiolle ei ole helppoa löytää kirjallista vastinetta. Valamiehistöstä kertovia kirjoja toki on myös kultakaudella julkaistu jonkin verran, oikeussalidraamoista puhumattakaan. Kirja on kuitenkin poikkeuksellinen, koska harvoin lukijalle selvitetään valamiehistön taustat näin tarkasti. Heidän henkilöhistoriallaan on huomattava painoarvo, päättävätkö he äänestää syytetyn vapauttamisen vai hirttotuomion puolesta. Toki tämä(kin) kirja odotetusti huipentuu valamiesten ratkaisuun onko Rosalie van Beer syyllinen vai syytön Philipin myrkyttämiseen. Totuus kuitenkin paljastuu vasta viimeisillä riveillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti