Jo Nesbø – Oslo Trilogia Suruton (Sorgenfri) 2002

Tarkoitukseni oli kirjoittaa tästä Jo Nesbøn trilogiasta yksi, yhtenäinen arvostelu. Kuitenkin alustuksineen ”Punarinnasta” riitti jo sen verran paljon sanottavaa, että katsoin parhaaksi jakaa arvion niinikään kolmeen osaan. Tuntuu hölmöltä sanoa tämä, mutta kannattaa ehkä ensin lukea tekemäni Punarinta-arvio. Tässä arviossa nimittäin saatetaan spoilata joitain edellisen kirja-arvion keskeisiä pointteja :) Lisäksi lähden tässä siitä olettamuksesta, että Harry Hole ei enää henkilönä esittelyä kaipaa. Näiden sijasta myös Nesbøn kirjojen lukeminen on tietysti ihan hyvä vaihtoehto.

”Suruton” on järjestyksessä Harry Hole-sarjan neljäs osa. Pankinjohtajalta kuluu 31 sekuntia aikaa kassakaapin tyhjentämiseen luvatun 25 sekunnin sijaan. Ryöstäjä näyttää valvontakameralle kuutta sormea ja ampuu virkailijan. Harry katselee videolta ryöstötapahtumaa ties kuinka monetta kertaa, kun hänen vanha tyttöystävänsä Anna Bethsen soittaa ja ehdottaa tapaamista aikoinaan kuusi viikkoa kestäneen suhteen muistelun merkeissä. Harry suostuu, vaikka Punarinnassa alkanut suhde Rakelin kanssa sujuu toistaiseksi hyvin. Tällä hetkellä Rakel on Moskovassa oikeudessa taistelemassa poikansa Olegin huoltajuudesta.

Myös alkoholi on jatkuvasti Harryn elämässä läsnä. Kauhukseen hän huomaa, ettei muista Annan kanssa vietetystä illasta mitään, ja lisäksi Anna löytyy kotoaan kuolleena seuraavana päivänä. Tapaus näyttää Harryn silmin tökerösti lavastetulta itsemurhalta, vaikka apulaispoliisipäällikkö Tom Waaler, joka on Harryn kanssa suorittamassa jutun esitutkintaa, ehtii jo iloita, kun pasianssi menee kerralla läpi. Harryn kannalta tilanne on erityisen ongelmallinen. Toisaalta hän haluaisi saada ex-tyttöystävänsä murhaajan käsiinsä mahdollisimman pian, toisaalta hän ei haluaisi liikaa mainostaa, etenkään Waalerin kuullen, olleensa edellisenä iltana rikospaikalla. Harryn onneksi poliisipäällikkö Bjarne Møller suostuu järjestämään niin, että ylikonstaapeli Halvorsen tutkii juttua eteenpäin Harryn kanssa. Kuntopyörää ahkerasti polkevasta Halvorsenista kehkeytyy viimeistään tämän tutkinnan aikana Harryn uskollinen koira, joka on valmis ylittämään myös laillisen toiminnan rajat. 

”Suruttoman” keskushenkilöksi nousee kuitenkin ennen kaikkea Beate Lønn, joka esiintyy tässä kirjassa ensimmäistä kertaa. Beate on juuri poliisikoulusta valmistunut lahjakas, kiltti, vaatimaton, lähes huomaamaton ja hänellä on havaittu poikkeuksellisen suuri fusiform gyrus, aivojen osa jossa kasvomuisti sijaitsee. Niinpä hän pystyy toisinaan tunnistamaan rikoksen tekijän vain valvontakameratallenteita katsomalla. Beaten isä oli myös poliisi, joka sai surmansa yhdessä Norjan tunnetuimmista pankkiryöstöaalloista. Yhdessäkään Nesbøn myöhemmässä kirjassa Beate Lønnin historiaa ei valoteta yhtä selkeästi, tosin tässä sillä on juonen kannalta eniten merkitystä. Beatellä on kuitenkin melko suuri rooli lähes sarjan kaikissa myöhemmissä kirjoissa. Usein hän jää myös lukijalta huomaamatta, vaikka olisikin tutkinnassa läsnä. Nesbø lienee siis onnistunut kuvauksessaan jopa liian hyvin.   

Spoilaamattakin lienee selvää, että pankkiryöstöt eivät jää yhteen. Tapahtuu toinen ryöstö ja kolmaskin…onko kyseessä sama tekijä, vai plagiaatti? Bjarne Møller päättää perustaa tutkintaryhmän, jonka johtajaksi hän valitsee omaisuusrikosyksikön johtajan, Rune Ivarssonin. Harry ei voi sietää Ivarssonin itsekorostavaa, alleviivaavan huumorin kyllästämää, tekopyhää jaarittelua. Hauskimpia yksittäisiä kohtia kirjassa on, kun Ivarsson yrittää esitellä tutkintaryhmän jäsenet toisilleen stand up-koomikon elkein. Hän muunmuassa kuvailee rikosteknistä tutkijaa Karl Weberiä ”yhdeksi kokeneimmista jälkienetsijöistä, jonka poliisimestari kyllä mielellään haluaisi mukaan metsästysseurueeseensa – vainukoiraksi.” 

”Yleistä naurua, Harryn ei tarvinnut katsoa Weberiä tietääkseen, että tämä ei nauranut. Weber ei juuri koskaan edes hymyillyt, ei ainakaan sellaisille joista hän ei pitänyt, eikä hän pitänyt juuri kenestäkään. Ivarsson hymyili ja keinui edestakaisin kuin kippari kovassa aallokossa odottaessaan, että nauru laantuisi.”

Harry tekee Møllerille selväksi, ettei juttu kuulu Ivarssonin hoidettavaksi, koska ryöstön yhteydessä tapahtui myös murha. Tutkintaryhmä jaetaan Harryn toiveiden mukaisesti niin, että hän saa työskennellä Beate Lønnin kanssa. Harmi sinänsä, koska Ivarsson on yksi elävimmin kuvatuista henkilöistä, eikä hän enää esiinny Suruttoman jälkeen sarjan muissa kirjoissa yhtä muistettavasti. Beatesta tulee Halvorsenin tapaan Harrylle tärkeä liittolainen, jolla on taipumusta pyydellä anteeksi muunmuassa sitä, että on uhrannut Harryn eteen vain oikean kätensä, eikä molempia.  

Psykologi Ståle Aune auttaa Harrya jälleen ryöstäjän profiloinnissa, ja esittää mielenkiintoisia teorioita miksi tappaminen oli ryöstäjälle niin helppoa. Jostain taustalta keskusteluun putkahtaa myös superrikollinen Raskol Baxhet, pankkiryöstäjä joka ei koskaan jäänyt kiinni. Hän kuitenkin suostui pidätettäväksi, jos saisi näin lyhemmän kakun lusittavakseen. Harry käy tapaamassa Raskolia vankilassa ja ehdottaa hänelle vaihtokauppaa, josta tämä ei voisi kieltäytyä. Vaihtokauppa liittää yhteen kaksi kirjan pääjuonta ja tuo esille kahden veljesparin pankki -ja vaimonryöstöt. Mustalaisyhteisön väliset kahnaukset jäävät tapahtumavyöryssä hieman sivuosaan, mutta ehkä niiden perinpohjainen selvittäminen olisikin ollut liikaa samaan kirjaan. Harryn ja Raskolin vankilassa käymä dialogi on yksi kirjan mieleenpainuvimpia kohtia. Raskol Baxhet luonnehtii ammattimaisesti omiensa toimintaa muunmuassa seuraavasti: 

”Yksi maailman kuuluisimmista pankkiryöstäjistä oli amerikkalainen Willie Sutton. Kun hänet vangittiin ja vietiin oikeuteen, tuomari kysyi miksi hän ryöstää pankkeja. Sutton vastasi: ´Because that’s where the money is.´ Lausahdus on muodostunut klassikoksi, ja sen tarkoitus on ilmeisesti osoittaa kuinka nerokkaan yksinkertaisesti asiat voi ilmaista. Minulle se osoittaa vain sen, että mies oli idiootti ja jäi kiinni. Hyviä pankkiryöstäjiä ei voi siteerata. Heistä ei kuulla koskaan. He eivät jää kiinni. He eivät ajattele yksinkertaisesti. Ryöstäjä, jota etsitte, on yksi heistä.” 

Kirjan loppupuolella Hole-sarjaan perehtymättömiltä lukijoilta saatetaan vaatia hieman pidempää pinnaa, kun yhtäkkiä aletaankin odottamatta seurata Tom Waalerin tutkimuksia. Näkökulmaa on vaikea sympata, koska Waalerin tausta aseiden salakuljettajana tuodaan kuitenkin lukijalle ilmi jo kirjan alussa. Lisäksi Beate ja Harry ennättävät pistäytyä jopa Brasiliassa. Mikään juonen kannalta välttämätön pakko tutkimuksia ei olisi ollut viedä sinne, tai muutenkaan hajottaa näin perusteellisesti. Karsittavaa Suruttomassa siis olisi ollut, mutta lopulta kuitenkin aika vähän. On tämä nimittäin huomattavasti Punarintaa parempi ja tiiviimpi kokonaisuus. Suruton voisi olla hyvä vaihtoehto myös ensimmäiskesi Nesbøn kirjaksi. Ainakaan jos ei välitä, että osa Punarinnan tapahtumista paljastetaan täysin avoimesti. Itselleni Suruton kolahti erityisen hyvin varmasti juuri tutun kerrontatyylin ja osittain tuttujen henkilöiden vuoksi. Olisiko se ollut yhtä hyvä ilman pohjatietoutta? Todennäköisesti, tämä kun on kuitenkin ilman muuta Oslo-trilogian paras kirja, ja se saattaa olla myös koko Hole-sarjan paras. Tässä ei ole myöhempien teosten väkivallalla mässäilyä nimeksikään, eikä Harry ole niin pohjalla, että lukeminen muuttuisi siltä osin vaivaannuttavaksi. 

Nesbø on siis totisesti ottanut opikseen Punarinnan ongelmista (rikkonainen kerronta, yliyrittäminen) ja luonut intensiivisen, keskittyneen, mutta kuitenkin ihailtavan monikerroksisen tarinan, johon pääsee mukaan samantien. Ja mikä parasta – ilman yliyrittämisen makua. Juonen loppukuvioita seuratessa kysymys ”kuka on syyllinen” onkin jo aikaa sitten menettänyt merkityksensä. Suruton on kuin täydellisen vahvaa pitsikangasta, jonka jokainen sauma muodostaa vahvan kokonaisuuden, kuvion, jolle ei voi antaa vähäisempää nimeä kuin taideteos. Kirjassa kuollut Anna Bethsen antoi nimen ”Suruton” viimeiseksi jääneelle taideteokselleen. Se voisi hyvin symboloida myös Jo Nesbøn huoletonta tunnelmaa kirjoitusprosessin aikana. Samainen ilo tarttuu myös lukijaan. Lukeminen kun on vaivattomimmillaan silloin, kun tekstistä välittyy myös kirjalijan viihtyneen teosta kirjoittaessaan. Ja sitä tunnetta ei voi feikata!

PS. Englanniksi kirja julkaistiin nimellä ”Nemesis”, sillekin löytyy teoksesta selityksensä, joka jääköön tältä erää spoilaamatta :)

To Be Continued…