joukkoon, ja monessa yhteydessä se on mainittu myös genrensä hauskimmaksi 20-luvun romaaniksi. Menestyksestä huolimatta Milne kirjoitti seuraavan ja viimeiseksi jääneen dekkarinsa vasta vuonna 1933 (Four Days' Wonder). Ajallisesti salapoliisiromaanien väliin sijoittuvat Milnen kaikki neljä lastenkirjaa (1924 – 1928)."Punaisen Talon Arvoitus" on niitä kirjoja, joiden juonesta on hankalaa kertoa juuri mitään paljastamatta liikaa. Mark Ablett pitää Stantonissa "Punainen Talo"-nimistä majataloa, joka on taloudellisesti menestynyt. Markin veli Robert ei ole elämässään menestynyt ja on tätä menestymättömyyttään paennut Australiaan 15 vuotta sitten. Eräänä päivänä Robert päättää tulla vierailulle, ja tuskin hän on ehtinyt edes asettua taloksi, kun hänet jo löydetään ammuttuna Markin työhuoneesta kesken veljesten välisen keskustelun. Tarinan harrastelijasalapoliisi Antony Gillingham saapuu paikalle toisesta läheisestä majatalosta tavatakseen vanhan ystävänsä Bill Beverlyn, joka on yksi Punaisen talon vieraista. Hän ajoittaa saapumisensa jopa niinkin näppärästi, että Markin serkku Cayley on juuri avaamassa työhuoneen ovea kuultuaan sieltä laukauksia. Murhenäytelmän seurauksena lähes kaikki vieraat päättävät lähteä ja Cayley jää yksin hoitamaan taloa. Markista ei löydy jälkeäkään ja poliisi on toki valmis pitämään häntä veljensä murhaajana. Antony ja Bill aikovat tutkia Cayleyn puuhia tarkemmin ja kuolemansyyntutkimuksen varjolla jäävät hänen vieraikseen Punaiseen taloon.
En tiedä vaikuttiko tieto Milnen lastenkirjailijataustasta lukukokemukseeni siten, että välillä "Punaisen Talon Arvoitus" tuntui ennemminkin lastenkirjalta kuin salapoliisiromaanilta. Jollain sympaattisella tavalla Antony Gillingham ja Bill Beverly ovat kuin Nalle Puh ja Nasu, tai ehkä ennemminkin kuin Risto Reipas ja Nalle Puh. (sikäli kun oikein muistan, kumpikaan eläimistä ei ehkä olisi riittävän älykäs salapoliisiksi..) Välillä he toki polttavat sikareita, ja murha itsessään on toki lastenkirjoihin sopimaton asia. Kuitenkin itse kuoleman synkkyys on tässä kirjassa vielä huomattavasti kauempana mitä se 20-luvun murhapähkinöissä tavallisesti on. Sinänsä hauskaa ajatella, jos erään maailman suosituimman lastenkirjan päähenkilöiden persoonallisuuspiirteet olisivatkin salapoliisiromaanista lähtöisin, vaikka toki on yleisesti tiedossa, että Milnen pojan pehmolelut olivat ainakin ulkoisesti Nalle Puh-hahmojen pohjana. Välillä Milne myös kuvailee henkilöitä hieman opettavaiseen, lastenkirjamaiseen sävyyn:
"Hän (Antony Gillingham) on tämän tarinan kannalta tärkeä henkilö, ja niinpä meidän on hyvä tietää hänestä jotakin ennen kuin päästämme hänet valloilleen. Pysäyttäkäämme hänet jollain tekosyyllä kukkulan laelle ja tarkastelkaamme häntä kunnolla."
Punaisen talon brittihuumori rakentuu pitkälle päähenkilöiden rooleihin, jossa Antony on itsetietoisesti viisas harrastelijasalapoliisi, ja Bill nöyrtyy olemaan hänen watsoninsa. Huumoria olisin kaivannut enemmänkin, koska se jos mikä toisi tällaiselle valmiiksi "ei niin vakavasti otettavalle" dekkarille lisää luettavuutta.
Alun laaja Punaisen talon vieraat-henkilögalleria antaisi osviittaa, että kirjasta kehkeytyisi christiemäinen kartanomysteeri. Kuitenkin vieraiden pois lähtö tekee tästä ennemmin suljetun huoneen mysteeri-pähkinän. Syyllistä ei tarvitse pitkään arvailla, mutta pointsit kirjailijalle kuitenkin siitä, että koko kuvio ilmeisyydessään ei paljastunut aivan heti. Oikeastaan ratkaisu on sen verran absurdi, että kun se tuli loppupuolella mieleeni, en voinut uskoa sitä, koska se asettaa poliisit täydellisen emäaasin osaan. Toki harrastelijaetsivän kuuluu päihittää ammattinuuskijat, tämän ajan kirjoissa se on melkein yksi säännöistä, mutta tällainen poliisien täydellinen imbesilliys ei ole hyväksyttävää, enkä osaa sanoa kuinka tietoinen Milne on ollut tästä ongelmasta. Kirjan uudistetussa esipuheessa hän sanoo pitävänsä tärkeänä niin watsonin kuin viranomaistenkin hömelyyttä ja mukanaoloa.
Raymond Chandler hyökkäsi erityisesti "Punaisen Talon Arvoitusta" vastaan kuuluisassa esseessään "Se murhaa joka osaa" 1950. Häntä raivostuttaa kirjan liian hyvien myyntilukujen lisäksi erityisesti, että sitä on tarjottu yleisölle loogista päättelyä edellyttävänä ongelmana, vaikka tarinan runko on ohut ja ongelman ratkaisu pelkkää lukijan pettämistä.
"Se ei ole sitä. (logiikan välineitä edellyttävä ongelma) Ja koska se ei voi olla mitään muutakaan, se ei ole mitään. Koska kerran tilanne on väärä, kirjaa ei voi hyväksyä edes kevyeksi yleisromaaniksi; siitä puuttuu kevyen romaanin tarvitsema tarina. Jos ongelmasta puuttuvat totuuden ja uskottavuuden ainesosat, ei se mikään ongelma olekaan; jos johdonmukaisuus on pelkkää harhaa, ei johdonmukaisia päätelmiä voi tehdä."
Chandler paljastaa paatoksessaan toki myös arvoituksen ratkaisun, joten esseetä ei kannata lukea, jos haluaa lukea kirjan. Mielestäni "Punaisen talon arvoitusta" paljon pahempiakin lukijan pettämistarinoita ja kelvottomia ongelmia on julkaistu. Koska perusjuoni on kuitenkin varsin simppeli, kuka tahansa pystyy pääsemään ainakin riittävän lähelle oikeaa ratkaisua, mikä luultavimmin hälventää petetyksi tulemisen tunnetta. Kenties tämän(kin) kirjan klassikkoasema on syntynyt hieman kyseenalaisin perustein, ja siihen aikaan kun "Golden Age"-kauden huippu oli vasta tulossa. Julian Symons esimerkiksi on luonnehtinut ihailevansa Milnen taitoa luistella ohuella jäällä, vaikkakin myöntää Chandlerin kritiikin musertavuuden aivan oikeutetuksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti